Elämää Harveyn kanssa 1: Valmisateria vai euforinen myllerrys

Kesähelle ja -sadekin tuottaa myös mielikuvia. Taruja vai tosia? Ihan sama! Laimennettuja, liioiteltuja, omia kuitenkin. Omasta mielestä lähteneitä.

Mennään tuohon lähimpään, hän oli sanonut ystävälleen kun he pääsivät  ulos leffateatterista. Elokuva oli ollut Jane Campionin Piano. Siitä siis on jo kovin pitkä aika ja...

Harvey Keitel vielä mielessään hän näki pubissa Keitelin kokoisen ja  –oloisenkin tyypin, joka tuijotti häntä pubin tiskin yli tiiviisti silmiin. Hän vastasi katseeseen yhtä tiiviisti. Eivätkä he siellä kauan mitenkään pysyneet; hän halasi ymmärtäväistä ystäväänsä ja lähti tuon hänelle uuden ihmisen mukana tämän asuntoon, Haagan vuokrayksiöön, jossa he rakastelivat mukiinmenevällä vuodesohvalla. Seuraavana päivänä pitkän aamun jälkeen he matkustivat hänen asunnolleen toiselle puolelle kaupunkia, jossa Harvey avasi hänen komeronsa oven, ja laittoi sekaan ensimmäiset omat tavaransa, ja hänen kirjahyllyynsä muutaman oman kirjansa. Ja jätti papereitaan hänen pöydälleen. Avoimesti. Harvey oli merkannut reviirinsä.

Aiemmin hän oli lähes aina itse joutunut tekemään aloitteen. Nyt häneltä tuntuivat jalat jotenkin luiskahtaneen alta. Myös omien tulevaisuudensuunnitelmien alta. Harveylta syntyi koko ajan niin paljon uusia suunnitelmia; tämän mielestä hänen juttunsa ja projektinsa kulkisivat kevyesti siinä niiden sivussa. Kevyeksi hän olonsa tunsikin.

He menivät yhdessä lähikauppaan; Harvey oli ottanut hänen kissansa mukaan olalleen, ja huuteli siellä kaupan kassaa tuomaan ulko-ovelle mitä tarvittiin. Hän ei ollut nähnyt kenenkään toimivan Helsingissä sillä tavalla. Ai noinkin voi tehdä, hän ajatteli. Olla kyläläinen kaupungissa. Hän kehräsi ihastuksissaan kuin kissa vaikka kissa Harveyn olalla oli hieman varautunut. Hän silitteli sitä rauhoitellen.

Harvey kutsui häntä aarteekseen: My Treasure! Miten seksikkäästi Harvey lausui sanan. He matkustivat hänen vanhalla Skodallaan Saarenmaalle, jonne hän serkkunsa kanssa oli aiemmin kesällä tehnyt pitemmän reissun. Laivan ravintolassa muutamat naiset, joiden kanssa Harvey oli jutellut, kiemurtelivat kateudesta: se mainostaa sua aarteekseen, voi vitsi! Hänelle itselleen Aarre oli miehen nimi, mutta Treasure! Se lupasi jotakin! Harvey nimitti häntä myös helsinkiläiseksi humanistikseen. Se kuulosti hänestä hassulta, mutta miehen tyyli oli niin ehyt, että tämän sanat läpäisivät kaikki seulat.

Saarenmaalla hän olisi halunnut näyttää Harveylle edellisreissulla löytämiään lempipaikkoja, tammilehdon, erikoisia keskellä metsää kulkevia mukulakiviteitä, neuvostovaruskunnan jälkeensä jättämän rannan, jossa kalkkikivilaatat laskeutuivat mereen kuin Finlandiatalon marmorilaatat olisi purettu ja aseteltu rantaan loiviksi portaiksi, Kaalijärven, joka ei vielä ollut turistirysä, saksalaissotilaiden jälkeensäjättämiä maanalaisia puolustusbunkkereita, muutamia hienoja kyliä, majakan...

Harvey ohjasi Skodan kuitenkin

nimettömälle metsätielle, joka muuttui siellä vähitellen laajan suon yli kulkevaksi lankkutieksi: lankut eivät oikein muistuttaneet pitkospuita; ne olivat osin painuneet vinoon ja vajonneet veteen ja niiden välissä oli suonpohjaa jonkun ajoneuvon pyörien leveydeltä.  Molemmin puolin suo levisi varsin mustan ja upottavan näköisenä. Hänen hengityksensä rupesi vähitellen salpautumaan.

- Täällä ei taida enää päästä kääntymään, Harvey totesi ja jatkoi matkaa ja lisäsi: - Täytyy ottaa vähän vauhtia, kun lankkujen väliin jäi isompi rako, ja peruutti. 

Tämä kuva on Suomesta. Mutta kuvittele nyt pitkospuut
erilleen toisistaan, autoa varten ja itsesi
 siellä Skodaa ajamaan.
(Pyhä-Häkki, Saarijärvi, Finland | by karhutove)

- Eikä! Me upotaan! hän kiljui, mutta Harvey peruutti pitäen toisella kädellään ratista ja silittäen
toisella hänen niskaansa. - Eiköhän tämä tästä.

Hän avasi kauhuissaan ikkunan, josta pääsisi ulos kun auto uppoaisi, peitti silmänsä, korvansa, koko päänsä, ja pudottautui auton etutilan lattialle ja uikutti.

Hänen aiheellisesta kauhustaan huolimatta he pääsivät toiselle puolelle. Harvey kaasutti ja ajoi suon yli vauhdilla. Hän piti sitä ihmeenä. Pelastuksena. Ja ihme oli Harveyn ansiota, kenen muun? Ja kasvatti tämän alkuvoimaista kaikkivoipaisuutta. He jatkoivat metsätietä, jonka keskellä istui kettu kuin lumottuna: se tuijotti heidän tuloaan ennen kuin väisti. Vähän sen jälkeen he tulivat laajan pellon laitaan ja Harvey pysäytti auton: – Oho! - Mitä? hän kysyi. Kaukaa pellon toisesta päästä kohosi ilmaan uskomattoman pitkä musta kapea pilvi. Sitä seurasi toinen, kolmas, neljäs. He olivat avanneet auton ovet ja astuneet ulos. - Kurkia! hän henkäisi. Ei tällaista voi olla! Ei tuollaista ääretöntä määrää.

Kurkiparvetkin olivat Harveyn reittivalinnan ansiota. Tämä tarjosi hänelle elämyksiä, jotka ylittivät kaikki ne, mitä hän itse olisi koskaan voinut antaa: hänen omansa muuttuivat laimennetuiksi ’valmisaterioiksi’, kun Harveyn tarjoamat olivat syöksyjä vaarojen kautta euforiseen myllerrykseen ja mielihyvään. Edessä odotti elämää arjen ulkopuolella.

Kuressaaren ravintolassa he tapasivat samana iltana nuoren saarenmaalaisen naisen, jolla meni huonosti. Tämä oli hyvin aistillinen. Hänen nimensä oli Aave (kirjoitettuna Ave). Aave kutsui heidät luokseen jatkoille, tarjosi juotavaa ja puhetta. Häntä rupesi väsyttämään, ja hän ehdotti Harveylle hotellille lähtemistä, mutta tämä sanoi, ettei Aavetta kehtaa keskeyttää;  hän vajosi nukkumaan kun mies jäi kuuntelemaan Aaveen tarinaa siitä, miten kaikki tämän elämässä oli mennyt kamalalla ja vielä kamalammalla tavalla pieleen. Hän ymmärsi viron kieltä Harveyta paremmin, mutta tämä oli keskittynyt kuuntelemaan Aaveen tasaista ja miellyttävää ääntä, joka hänen mielessään hiveli ja hipoi Harveyn korvaa.

Hän tunsi unissaankin olonsa läpeensä mustasukkaiseksi. Hän oli Harveyn lumoissa. Harveyko olikin Aaveen lumoissa? Hänellä ei ollut tietoa eikä kokemusta Harveyn tavoista. Tämä oli astellut hänen elämäänsä niin mutkattomasti, että hän ei osannut odottaa tällaisia mutkia. Aave taas oli hänen silmissään seksikäs tavalla, jollaisella hän itse ei ollut. Myöhemmin heidän muutettuaan maaseudulle täyttämään tyhjäksi jääneitä tiloja, lähistöllä toimi eräs kampaaja, jonka vastaanotolle lähes kaikki paikkakunnan miehet menivät tukanleikkuuseen. Ulos he tulivat pökerryksissä viivyttyään hetken tai muutaman kampaajan pehmeäsaundisen äänen ja kaikin puolin pehmeäliikkeisen ja –huulisen blondiolemuksen sisässä kuin jossakin pilvessä. 

Saattoi hän kuvitella itsensäkin leijumassa sellaisessa väreilevänsensuellissa hoivassa. Ei kai sellaisesta pitäisi olla mustasukkainen? Jos joku pystyy tuottamaan sellaisen ilmatilan. Mutta hän ei voinut itselleen mitään. Vai oliko se kateutta. Olihan sekin mahdollista. 

Pian Harvey oli  kiinnittänyt itsensä vahvasti moninaiseen toimeliaisuuteen, jota aikamme hänen mielestään vaati.

Myöhemmässä vaiheessa he muuttivat vähitellen Helsingistä maamme historian suurimpien sotekiinteistöjärjestelyjen yhteydessä pienen kunnan tyhjäksi jääneeseen terveyskeskukseen, jonka Harvey oli ostanut sadalla eurolla ja ruvennut suunnittelemaan sinne syötävien hyönteisten kasvattamoa. Sirkkoja, muurahaisia, toukkia... Harvey oli aivan innoissaan nyt koittavasta uudesta konkurssienjälkeinen elämästä. Kun hän vain suostuisi ottamaan uuden yrityksen nimiinsä.

- Täällä taitaa olla hometta, hän yritti sanoa, mutta Harveyta se vain nauratti: Minä olen kuule nyt virallisesti  kiinteistöjalostaja, älä sinä martta pienistä huolehdi! Tämä on meidän Treasure Islandimme. Kyllä tästä hyvä tulee!

Tehtävä, pyörähtämisiä ja äidin asema

Olin saanut pojalta tehtävän. Hankkia uudet airot, niihin hankaimet, ruuveja, kottikärryn pyörän, perämelan. Auki oli enää vain Motonet, hyvä kun oli, kun lähtö kesäpaikasta kaupunkiasioille lykkääntyi. Miksi?

Koko viime kesänä en tarjennut kellua. Kelluminen on ihmeellinen asia. Käyt sinne. Veteen siis, naulitun tai äxän muotoon, hengittelet ja räpyttelet taivaalle silmiäsi. Suljet ne ja vähitellen keskityt pääsi painoon. Se painaakin kovasti, tuntuu ettei se millään voi kellua muun kroppasi jatkeena, mutta siinä vain olet ja annat sen painaa. Jonkun ajan kuluttua tunnet miten suunnat katoavat ja käännyt vedessä ylösalaisin, et vatsallesi vaan ketarat kohti taivasta ja painava pää alhaalla tyhjää vasten. Pyörit, hitaasti, kuin avaruudessa konsanaan.

Painovoimatietoisuutesi katoaa. Kun avaat silmäsi, taivas laskeutuu lähelle, veden ja ilman raja katoaa ja sinä omissa rajoissasi ja ilman niitä.

Ei siitä painottomuudesta pois haluaisi. Paria lisälämpöastetta vain vielä kaipaisit jotta realiteetit pysyisivät aloillaan. Etäämpänä.

Pientä huimausta tunnet rantaan noustessasi, jalat allasi.

Mutta takaisin kauppa-asioihin! Olin myös itse antanut itselleni tehtävän. Käydä jotakin syömiseen liittyvää hakemassa, ja kaupunkikodissa ainakin kukat kastelemassa, ehkä nukkumassakin. Vaihteeksi.

Mutta kärry pyörähti Motonetin pihasta takaisin. Vasta kesäfarmin pihassa heräsin.
Näinhän sen piti mennäkin. Ehdit vielä iltauinnille ja seuraamaan kun tuuli pyörähtää pohjoiseksi ja veden lämpötila jälleen laskee. Ja kyllä siellä aamullakin vielä uida tarkenee. Ennen kuin teet tilaa viikonlopun viettoon tulevalle poikasi kaveriporukalle.

Sitäpaitsi sänkyysi, tyynysi viereen on jäänyt kesken kirja, Luigi Pirandellon Sitruunoita Sisiliasta. Yksi novelleista, jonka luet kertoo juristista, joka on juuttunut muodollisen elämän vangiksi. Hän yrittää rikkoa muotoja leikkimällä työhuoneessaan vanhan koiran kanssa kottikärryjä, salaa. Koira on siitä kauhuissaan. Vähemmästäkin.

Teinikärpäsen biletystä ja aamusta kaikki toisin

Iltakaipaus

Kerroin eilen saunapeikosta joka piiskasi minua hyväksymään yksinäisyyteni. Jatkan nyt, kun mieli ei siihen ihan pystynytkään. Se - mieli siis - palaa sitkeästi haluamalleen radalle. Haluamaan jotakin ’muuta’. Jonkun ’muun’ silitystä, ja rohkaisua omalle olemassaololle. Fyysisen läheisyyden lisäksi.

Niin kuin tikanpoika eilen ja tänään on yhä uudestaan palannut huutamaan mammaa keskelle pihaa (lipputankoon, pihapöydän vieressä olevaan koivuun…) vaikka rauhallisempia paikkoja löytyisi vaikka kuinka. Haluaako sekin huomiota myös muulta taholta?

Menin illalla rauhallisena nukkumaan ja nukuinkin ellei oteta lukuun kärpästä joka muutteli olomuotojaan unen myötä. Välillä oli kuuma ja potkin peiton pois. Mutta pieni riekkuva teinikärpänen mahtaili noin 60 neliön hirsimökissä läpi yön, biletti paljailla säärilläni tai otsallani tai rinnallani. Hirsiseinät muuntuivat välillä rapautuneiksi Oderin rannan tiiliseiniksi, joiden aukoissa haukanpojat kirkuivat vanhempiaan, jotka sitten leuhahtivat ylitseni käskevästi: pysy poissa! ja vedin peiton taas ylitseni. Pään yli vedetyn lakanan läpi kuului jälleen teinikärpäsen touhut mutten jaksanut lätkää hakea eikä haukkoja lätkitä! Päivällä se sama pikkukärpänen touhusi edelleen yhtä väsymättömästi kuin pumikoirani; sitä paitsi se oli kesyyntynyt ja hyppeli jo sormilleni, periaatteessa helposti napattavaksi, mutta jo niin luottavaisena että oltiin muututtu kämppiksiksi. Vihkoni päällä se mutusti jotain pienenpientä murusta ja tuli sen jälkeen hieromaan etujalkojaan tämän kirjoituslaitteeni kuvaruudulle. Ihan kuin joku perheenjäsen tuossa jotakin selittäisi käsiään rasvatessaan. Sen läpinäkyvät verkkomaiset siivet ovat aika hämmästyttävän tehokkaat kokoonsa nähden. - Hienot, sanoin sille. Se oli varma itsestään. Itsevarma. Ei epäillyt omaa olemassaoloaan. Eikä oikeutta siihen.

Jo aamusta kaikki oli ollut toisin. Istuin rannan auringossa, kuvittelin ’sinun’ olevan läsnä ja rupesi oma surkeus ja kaipaus mahdottomasti itkettämään. Kaikki kauniit aamut: vailla jakajaa, ruikutin. 

Kunnes pakenin surkeuttani faceen. 

- Haluaisitko valaistua? lävähti nenäni eteen suurin kirjaimin lilalla pohjalla. Fb-kaverini, pitkän linjan meditoija-joogi oli juuri kysynyt sitä päivityksenään. Myönteisten ja harkitsevien kommenttien ohessa hän sai myös napakan vastauksen: ’En’. Kysyjä kuitenkin halusi varmistua: 'Se on sama kuin sanoisit, ettet halua olla aina onnellinen', mutta vastaajalle keskustelu riitti. 

En olisi itse osannut vastata yhtä ytimekkäästi. Haluaisin olla ytimekkäämpi, mutta taidan yleensä olla liian monisanainen. Eksyä sivupoluille. Ruveta vaikka tässä nyt pohdiskelemaan erilaisia tapoja sublimoida eli viettienergian siirtämistä henkisempiin juttuihin. Tämä juttu ei ole kauhean henkinen, jonkinlaista alkeissublimointia ehkä. Joka saa jumittuneen haluni tai kaipuuni suuntautumaan muualle.

Valaistuminen ei minuakaan oikein vedä puoleensa. Ehkä pitäisi. Mutta olen tainnut kasvaa sisään ristiriitoihin, joihin liittyy myös ahdistusta, masennusta, suuttumisia, surua ja ruikutusta. Ja oppinut ajattelemaan että ne itsellä toimivat myös jonkinlaisena maaperänä koko olemassaololle ja myös elämästä välittämiselle. Ajatus 'täydellisestä rakkaudellisesta onnellisuudesta'  kuulostaa jotenkin lattealta. Nuoruudessani läheisiltä tuntuivat eksistentialistiset teoriat, joissa ahdistus on keskeinen ihmisen vapauteen ja vastuuseen liittyvä seikka. Itsellä oma luovuus – jos sitä nyt on – kietoutuu usein ahdistuksen kokemiseen ja sen hetkittäiseen voittamiseen. Tai jonkunlaiseen kulissien romahtamisen kokemukseen, mikä käsite on Camus'lta peräisin.

Mutta ei kaipaus kirjoittamalla (sublimoimalla) katoa, älä yritä, kesätuuli hameen alla muistuttaa. Ja se, kun läheisen pariskunnan näkee koskettavan toisiaan. Vuosikymmenten jälkeen. Lämmöllä. Sydän toimii, vaikka saattaa olla jotenkin oudosti asemoitunut.

Aamukaipaus

Juhannussatu

Olen tänä kesänä saunonut yhtenään. Ihmettelen vähän, mikä siinä oikein vetää. En aiemmin ole ollut niin innokas. Eilenkin, juhannusaattona, ja jälleen tänään. Ihan yhtenään. Saunottanut itseäni. Kuin jonkun käskystä.

Radio oli päällä mökissä pyyhettä hakiessani. Siellä soi 'oi kiltti peikko, olen niin heikko, pelasta, auta oi.' Tiedän, että laululla on vähän poliittista taustaa ja Suomen joutsen tulee siinä apuihin, mutta en minä sitä...

Ja tänään se tapahtui. Koira rupesi vinkumaan saunan ulkopuolella. Ei haukkumaan vaan inisemään. Eikä minun perääni.

Menin ovelle kurkistamaan syytä moiseen. Pusikossa linnunpojat huusivat raivokkaasti ruokaa, mutta sen takaa olin kuulevinani kehrääjämäistä mörinää. Odotin aikani, mutta kun mitään ei kuulunut eikä näkynyt, palasin takaisin lauteelle.

- Pitkäksesi, kuului kohta ovelta. - Vatsallesi ja katse seinään. Ääni oli sama kuin kuulemallani. Selvästi. Miten ylipäänsä ymmärsin sen viestin? Oliko minulle kehittynyt uusi taito?

Saunan ovi avautui ja sulkeutui. Joku oli kanssani samassa tilassa. Ja minä vain lojuin vatsallani. Liikkua en uskaltanut.

- Olet itseltäsi kadoksissa, se joku örisi. -  Haet hyväksyntää ja itsesi vahvistusta muualta vaikka ei sitä siellä ole. Olet tämän maailman ainoa ihminen, jolle olet tuollaisenasi hyvä ja oikea. Et voi koskaan olla sitä kenellekään toiselle.

- Olen nähnyt kun menet uimaan, se jatkoi. - Mielesi ei ole mukana kropassasi. Mennä lompsit veteen tiedottomasti ja tunteettomasti. Järvi on tehnyt siitä minulle huomautuksen. Mielesi pitää saada palaamaan kehoosi.

- Mitä pöpinää, yritin, mutta sanat eivät irronneet suustani.

Se viskasi löylyä. Tunsin tyrmäävän voimakkaan koivuntuoksun, joka läpäisi koko ilman. Kuulin miten se varisti vihtaa kiukaalle ja sen jälkeen siitä pisaroita minuun,  jalkapohjista alkaen, sääri kerrallaan, aina hiuksiin, asti. Oloni kävi hassun sumeaksi.

Sitten se rupesi vihtomaan. Aloitti kevyesti ja verkkaisesti vitsomalla, mutta lisäsi sitten vauhtia ja läpsyttely muuttui lätkimiseksi ja sitten varsinaiseksi pieksämiseksi.

- Aih, auuuh! Minä kiljuin. Onko tuo enää mitään vastomista!?
- Tämäpä se vasta onkin, se ärähti. - Olet väsyttänyt kaverisi yksinäisyysjorinoillasi. Ja minä vasta olenkin niihin tympääntynyt.

Sen ropsutellessa minusta pääsi jonkunlainen rupsahdus.

- Ei en kestä! Mikä häpeä. Ei ainakaan saunassa. Eikä vieraiden läsnäollessa. Kuolen!

 - No siitä vain! En tiedä oliko se kuullut ajatukseni vai olinko puhunut ääneen. - Vaikka olisin pieksämässä sinua kuoliaaksi niin sinua pelottaisi enemmän se, että sinulta pääsee hallitsematon pieru. Mikä kaksinaama! Siitä on tehtävä loppu! Sen mörinävolyymi tärisytti koko saunaa ja se lätkäisi minua niin että lauteet keinahtivat.

- Sinun on avauduttava itsellesi eikä muille. Käänny ympäri! Se mylvähti ja paiskasi pyyhkeen kasvoilleni ennen kuin ehdin sitä näkemään. Olisinko halunnutkaan? Tuskin. Pelotti mielikuva harpyijan nokasta.

Se jatkoi lätkimistä eikä säästänyt ainuttakaan kohtaa. Koin itseni nuijituksi lihaksi, läpimureaksi.

Sitten se sanoi äkkiä. - Nyt riitti. Ja katosi. Saunatonttu? Kotihirviö?

Nousin. Kävelin rantaan. Kevyesti. Toisin askelin. Tunsin kivet, neulaset, hiekan ja mullan eron jalkapohjissa ja illan tuoksut ja luulen että ilta piti minun tuoksustani. Ja ettei järvikään tällä kertaa valittaisi. Silitin sen pintaa. Joka oli minussa.

Päivä ihan epäjärjestyksessä

Eilen olisi oikeastaan kuulunut olla Suomessa. Helsingissä. Läheisten juhlien vuoksi. Olen usein väärässä paikassa väärään aikaan. Mikä tarkoittaa sivullisuutta. Monessa ja vähän kaikessa. Ulkona toisten elämästä ja ehkä omastakin. Tuo hämppis tuossa ikkunan takana on joka ilta lasin takana. Ihmetellään toisiamme.

Tällä reissullani Frankfurt-Oder-Slubicessa olen lipsahtanut välillä myöhässä oikeisiin hetkiin; osunut näyttelyihin, joita ollaan oltu jo purkamassa: upeassa keskiaikaisessa Marian kirkossa pidettyyn syömistämme käsittelevään modernin taiteen näyttelyyn ja Zielona Gorassa galleria 

Peter Hermannin työ Marian kirkossa melkein
viety jo pois.

NWAssa nuoren taiteilijan (Gosia Baartosikin) näyttelyyn molempiin satuin viime hetkellä, minkä ansiosta sain niissä yksityisesittelyn. Kahteen konserttiinkin olen osunut viime hetkellä, vahingossa.

Mutta olen minä missannutkin juttuja. Ja vesipiippubaariin, Monkeys baariin en kehdannut mennä vaikka utelutti. Voisihan sitä 65-vuotias yhden uuden tavan opetella. 

Olen yrittänyt täällä tehdä  tarkkahavaintoja. Ja vastoin tapojani kuljeskellut ilman karttaa ja nettiä, joka toiminut vain asunnolla.

Tänään täällä räjähtelee. Taivas on sen näköinen että räjähtelijä voisi olla ukkonen, mutta taitaa vielä olla rakennustyömaa. Kolme tosi suurta lintua lentää parhaillaan Oder-jokea pitkin myötävirtaan ohitseni. Haukka pesii seinässä kymmenen metrin päässä asunnosta. Kyyhkyset kujertavat rinnakkain hiirtä syövän haukan kanssa. 

Sadeilmaa luvattiin, vaan aamun, aamupäivän, iltapäivänkin ollut lähes +30 varjossa. Itse asiassa aurinko ei ole edes suoraan juuri paistanutkaan vaan kevyen verhon takaa salaa paahtanut ilmatilan turkkilaiseksi saunaksi. 

Haukka on poikasilleen selkeästi päähenkilö. Se ottaa ilmaa siipiensä alle ja porhaltaa Oderin yli vastarannalle, heinikkoihin, missä saaliita riittää. Se on kunkku. Sitä eivät muut linnut häiritse. Sillä on reviirinsä hallussa. Ja vaistot. Ja liikkeet. Minä tiirailen sitä kiikarilla sivusta. Eikö minulla ole parempaa tekemistä? Stalkata haukan perhe-elämää. 

Poukkoiluvideota en onnistunut
tähän saamaan. Oli vaikuttava.

Lähtöahdistus rupeaa kalvamaan mieltä jo päiviä ennen lähtöä. Mikä meno sellainen on, joka sisältää tulon? Pelkkä heilahdus. Tulee tarve poukkoilla. Nyt on ilta, kello tulee täällä yhdeksän, ja oikea jalka joka on eteisen puolella, on koko ajan irtoamassa tuolista.

Tuolla vastarannalla, Puolassa, on koulu, jonka pihassa oli päivällä lastentapahtuma. Osuin sinne, pyöräillessäni missä sattui. Siellä lapset poukkoilivat.

Aamullakin yritin istua koneen ääreen. Ei se onnistunut. Perse ei pysynyt aloillaan. Ei millään.

Vetäisin vaatteen niskaan ja lähdin hakemaan hehkuvassa helteessä varjoista paikkaa konserttitaloluostarin tuntumasta. Oli vihko mukana, johon ajattelin muistiinpanoja väsätä. Ajatuksia. Mutta juuri silloin siihen osui nainen kukkapuskien kanssa konserttitalon puolelle sisään menossa. Olin aiempana päivänä käynyt turisti-infossa oikein varta vasten kysymässä, pääsisikö entistä fransiskaaniluostaria (joka on siis nykyinen konserttitalo) katsomaan sisältä (se sijaitsee parin sadan metrin päässä majapaikastani ja sen vanhimmat osat ovat noin vuodelta 1270). Sanoivat siellä että ’konserttien yhteydessä’. Ja ihmettelivät: ’Pelkästäänkö sitä? No jos turvamies tai vaihtimestari avaa oven, kun menet sivuovea koputtamaan.’  Unohdin koko koputukset. Mutta nyt kun näin naisen avaamassa ovea, juoksin perään: 'Pääsisinkö minäkin?' Ihan kuin joku innokas pikkupoika. '- Luostaripuolta katsomaan?' 'No vähän hankalasti kun juuri ovat konserttiharjoitukset menossa? Mutta oletko yksin? Olet. Na, komm' mit!'

Sisällä oli miellyttävän viileää. Nuoriso(tyttö)kuoro oli harjoittelemassa. Sekin kuulosti mukavan viileältä tässä kuumottavassa ruumiissa. Vanha luostari ja siihen rakennettu hieno uusi lisäsiipi (Konzerthalle) on nimetty Carl Philipp Emanuel Bachin mukaan, joka oli J.S. Bachin poika, ja tässä kaupungissa lakia opiskellut, juristialan hylännyt ja sotilasuran kautta kapellimestariksi ja säveltäjäksi ja kosketinsoitintaituriksi päätynyt mies. Hänen päästään on veikeä patsas pääoven edessä. 

Viileys veti puoleensa ja yhtäkkiä olin juoksemassa vaihtamaan hikisiä vaatteitani kesämekkoon ja palaamassa konserttiin. Jossa totesin olevani totaalinen itkupilli. Eilen kuuntelin pienellä Puolan-reissulla junan pillejä: nekin saivat minut liikuttumaan. Toivat mieleen entiset junan vihellykset ja lempeän veturinkuljettaja-ukin, mutta myös Steve Reichin sävellyksen Different Trains, joka sekin on aina liikuttanut minua (siinä käytetyt vanhojen ihmisten äänet), ja kaiken sellaisen, mitä kovasti kaipaan.

Tässä konsertissa kun nuoret tytöt esittivät kolmen renessanssilaulelman sarjan mm. ihmisen yksinäisyydestä, oli isompi itku taas tulossa. Yleisö oli suureksi osaksi tyttöjen vanhempia. Ylpeitä ’omistaan’ vaikka sinun lapsesi eivät olekaan sinun lapsiasi. Varmasti heistä olisi ollut aivan luonnollista, että heidän tyttäriensä laulaminen itkettää ketä tahansa. Eivät he vieraiden itkujen syistä välitä.

Seurasin tyttöjä mietteliäänä. Erään hymy ja rennon innokkaat rytmiset liikkeet eivät olleet pysyä nahoissa – hän oli koko ajan lähdössä lentoon, ja minä jännitin, että hän esityksen aikana ajautuisi ulos kuorosta. Hänen edessään seisova tyttö taas taas teki opetetut liikkeet selvästi ihan nolona – ne olivat hänestä varmasti tosi naurettavia; hän lauloi mukana, mutta hänenkin puolestaan minä pelkäsin koko ajan, että hän heittäisi nuotit kuoronjohtajan kasvoille ja lähtisi itkien tai kiukustuneena kesken esityksen pois. Kolmas ei löytänyt käsilleen paikkaa. Omilleni minulla onneksi on paikka. Juuri nyt tämä näppäimistö. Joskus kädet voivat olla tiellä. Mutta toisaalta hyvät pitämään tasapainoa. Paikallaan seisominen on haastavaa.

Vatsassani on iso kaipaus. Lähdin joen taakse syömään. Ja tulin jo takaisinkin. Kohta lähden pienelle pyöräajelulle. Tai juomaan yhden oluen. Tai molemmille. Tai en kumpaankaan kun nyt vielä olen tässä. Tuossa edellisessä kuvassakin olin syömässä ihan väärään aikaan lounasta. Ei muita lainkaan näkyvissä paitsi tuo tyttöpatsas liian lähellä autoa. Kun syötyäni menin käymään naisten huoneessa, ravintolan omistaja luuli että olin häipynyt maksamatta ja melkein itki helpotuksesta kun ilmestyin tiskille.

Lähdinpäs. Oli jo pimeää ja mietin valintaa mölysammakoiden ja oluen välillä.

pyöräilin Havana-baarin kautta ja otin oluen ja olin helpottunut kun kukaan ei kysynyt, ketä kannatan, kun menossa oli jalkapallon maailmanmestaruuskisat, mutta en tiennyt kuka ketä vastaan. Väkeä Oderin rannassa olevalla terassila oli tavallista enemmän. Ottelu päättyi 1-1. Baarin yläpuolella lenteli lepakoita. Oluen jälkeen uskalsin ajella pimeässä sinne päin, missä mölysammakot olivat Lebusista tuloreissulla vaienneet kun menin liian lähelle niitä videoimaan. En opi mitään: Virossa kävi ihan samoin. Nyt en pimeässä taas löytänyt koko paikkaa ilman katuvaloja, pyörän valoa tai otsalamppua. Ajelin aikani. Lepakoita lenteli lisää ja sirkat sirittivät mahdottomasti. Kotona sammakoiden kurnutus ja sirkkojen siritys kuului joen yli ikkunan läpi viidenteen kerrokseen.

Melkein kasvoin kiinni satulaan

Illalla Oder-joella. Jokimaisema.

Olen matkalla ei-turisti-kaupungissa. Vähän kuin Mikkelissä, jossa asun. Kaupunkina Frankfurt an der Oder on vähän reilusti Mikkelin kokoinen. Eli kuin kotiinsa menisi?

Päivän aikana voi kasvaa kiinni satulaan. Kurvata korttelin ympäri miettien suuntaa. Katsoa ylöspäin, missä tervapääskyt suhahtelevat ja kirkuvat villisti tuulen rakentaman vuoristoradan mutkissa ja syöksyissä - sellaisen josta ei tiedä mitä vielä on tulossa ja milloin ja mihin se päättyy. Lähteä liikkeelle yrittäen matkia niitä. Ilman karttaa ja kompassia. Vaihtaa suuntaa usein ja äkkinäisesti. Ja saada suunnat mukavan mielivaltaiseen olotilaan. Auringosta ja kellonajasta saattaa toki ilmansuunnan ottaa, mutta ei enää ole aavistusta, oliko oma lähtöpiste missäpäin.

Olin poikennut Runoilijanpolulle. Mitään runoilijaan tai runoiluun viittaavaa en siellä havainnut. Poikkesin kapeampaa polkua mäelle. Siellä törötti metsittynyt entinen koulu- tai opistorakennus, viimeisenä käyttötarkoituksenaan fitness ja disko.

Olisi oikeastaan mainiota, jos kaikki ihmiset muuttaisivat pienille keskitetyille maatilkuille toinen toistensa lomaan ja päälle. Jos luonto sillä lailla pääsisi valtaamaan omansa takaisin. Ehkä luonnolla ei ole omistavan luokan tietoisuutta 'omastaan', mutta ajatus tuntui hyvältä: linnutkin lauloivat täyttä kurkkua.

Eri asia sitten, miten ja millä keinoin se tiheässä asuva popula sitä keskusten ulkopuolella olevaa luontoa  sitten hyödyntäisi. Robotteja kai ruvettaisiin lähettämään metsä-, maa- ja kaivostöihin. Jotkut meikäläiset alkaisivat taistella niitä vastaan, vaikka se taistelu olisi häviöön tuomittu. Vähän kuin jousipyssyillä konetuliaseita vastaan. Tai kemiallisia. Tai whatever. Mutta siis: tämän Brandenburgin osavaltion väestöstä on neljännes yli  65-vuotiaita. Se kertoo aika paljon. Miten olikaan vaikka Etelä-Savossa tai –Karjalassa?

Ent. fitnessklubi ja disko. 

Täällä on monin paikoin jättö- tai joutomaata, keskustan tuntumassakin. Toivon, että sitä kaikkea ei yritettäisi kaapata hyötykäyttöön. Eli myönnettäisiin, että väestö ei enää täällä lisäänny. Mikkelissä kamppaillaan raskailla aseilla hengissäsäilymiseksi, mikä vain nopeuttaa näivettymistä.

Kesken pyöräilyn eteen sattuu kahvila, jollaista jo kaipasin. Dreissig. Siis nimi. Tiskin takana olevien myyjien tyyli on tyly. Kun et heti ymmärrä mitä sinulle vastataan, vastaus toistetaan tiuskaisten, jolloin ymmärrät vielä huonommin. No sain kuin sainkin seljankakeiton, sämpylän ja mineraaliveden tilattua. Ja sain vielä haettua kahvinkin päälle. En päälleni. 

Pöytäni viereistä seinää peitti ruotsalainen kirjahyllytapetti. Näen itseni jonkun ajan päässä hapuilemassa tapetista kirjaa. ’Kirjojen’ nimet ovat ruotsinkielisiä. Paksu, moniosainen Världslitteraturen on tapetissa hajotettu moneen eri kohtaan.

Tuo ei ole tapettia tuo kuvassa oleva 'pumpulipuu'.
En tunnista, eikä saksalaispariskuntakaan, joka istuu sen alla. 

Kummallista, että kahvilabisnes onnistuu palveluttamaan itseään asiakkailla: palautamme kiltisti käytetyt astiat – hyvä ettemme tiskaakin niitä ja pyyhi pöytää perässämme. Pitäisikö puistot ja rannat ja ulkoilureitit yksityistää puistobisnekseksi, ottaa niiden käyttämisestä maksu ja maksun päälle sitten vielä siivouttaa ko. ympäristö käyttäjillään; saisiko se ihmiset huolehtimaan ympäristöstään paremmin? Tuleeko kahvila-asiakkaalle jälkiään siivotessaan jotenkin omistajamainen tai kotoisa olo vai mistä siinä on kysymys? Ymmärrän asian ’sosiaalisissa palvelupaikoissa’ mutta puhdasta bisnestä tekevissä – en. Tämä vaivaa mieltäni vaikka nyt tämän Oderin rantojen roskaisuuden vuoksi.

No on täällä lähellä toisenkinlainen kahvila. Siellä mennään tiskille, valitaan tuote, mennään pöytään, ja auta armias, jos et ole painanut mieleesi tilaamasi tuotteen numeroa kun myyjätarjoilija tulee ottamaan pöydästä tilauksesi! (Mutta hei: Asiakkaat ovat kivoja ja leivonnaiset siellä herkullisia!)

Kahvilakulttuurista eroon päästyäni (wc oli sottainen - en ruvennut siivoamaan) pyöräilin mm. ohi kunnallisen lukion, jonka rinnalla meidän homekoulut… No en viitsi sanoa. Kaupunginosilla ja kaupunginosilla on aikamoiset erot. Tuttua vai? Ja niin on koululla ja koulullakin. Toinen ’Städtisches Gymnasium’ löytyi lähempää keskustaa. – Se on DDR;n ajoista ja omasta yo-vuodestani  1973 lähtien ollut UNESCO-Projektschule, ja rakennus on hulppeanupea. Kävin myös sisällä. Miten lienee oppilaat kumpaankin valikoituvat.

Sisäänkäynti kunnalliseen
Unesco-kouluun.

Mutta sitten parkkeerasinkin, töks, ihan ytimeen: Brandenburgin osavaltion omistama nykytaiteelle pyhitetty museo oli edessäni. Sisällä hienossa rakennuksessa oli 79-vuotiaana pari vuotta sitten kuolleen Günther Hornigin retrospektiivinen näyttely. Itä-Saksan Dresdenistä lähteneen taiteilijan tyylin kehitys 60-luvulta tälle nykyiselle vuosikymmenelle sai kurkkuni karheutumaan. Töissä, jotka hän oli tehnyt minun iässäni, reippaasti päälle kuuskymppisenä, hän oli päätynyt yhä suurempaa kärsivällisyyttä ja käsityöläismäistä tarkkutta vaativiin juttuihin. Rupesin miettimään omaa säntäilyäni.

Kuvassa yksityiskohta Günter Hornigin työstä 2000-luvun
alusta.

Aivan edellisen rakennuksen tuntumassa on kaupunginkirjasto, johon painelin pyörältäni vähän salaa seuraavaksi. Ja nyt oli pelkkää aaaahhia koko hengittäminen. Kirjoja, taidetta, rauhaa ja ikkunoista, mitkä maisemat! Lukuparvekekin. Ja ystävällismielinen virkailija. Olisin varmaan jäänyt sinne jos pyörä ei olisi ruvennut lähes räksyttämään telineeseen kytkettynä; se oli jo melkein liikkeessä kun hyppäsin satulaan.

Kirjaston sisääkäynti. Lukeva tyttö ja koira -patsas.

Yritin kääntää kotiin päin, mutta pyörä oli eri mieltä. Etelään! Okei. Ensin vaadin kuitenkin piipahdusta kohdalle osuneeseen viinikauppaan. Kerroin myyjälle heti etten ole mikään viinispesialisti, mutta jotain hyvää paikallista, valkoista ja kuivaa, danke schön. Myyjä informoi, että jos on vatsaongelmia, niin ei kannata tuota, vaan tätä. Ei nyt juuri, mutta otin kuitenkin tätä. Jää ehkä tuliaiseksi.

Päädyttiin sitten ympyrään, joka osoittautui tien lopuksi ja parkkipaikaksi, mutta pyörä löysi nopeasti radan yli kävelytielle. 

Äkkiä oltiin rehevässä metsässä jossa polku vei yhä lähemmäs rantavyöhykettä. Pyysin pyörää odottamaan vähän, halusin mennä vähän pidemmälle, jonne ajaminen näytti hankalalta. Rantaruovikko ulottui reilusti yläpuolelleni kun etenin sattumanvaraista polkua pitkin. Jonkun matkan päästä tajusin, että 'sattumanvaraisia' kalassakävijöiden polkuja kulki ruovikossa ristiin rastiin, ja rupesin huolestumaan pyöräni kasvavasta huolesta. Törmäsin kuitenkin onneksi häneen, puun takaa, yllättävästä suunnasta.

Kierrettiin Ziegenwerder-saari ja sen jälkeen onnistuin kääntämään nokan kotiin päin. Auringossa lämpiminä lepäävät leveistä halkaistuista puista lepäävät penkit houkuttelevat vielä hetkeksi istahtamaan joen partaalle. 

Viereen hyppäsi kissa:Terttu! Oman 21-vuotiaan Terttu-kissani jouduin lopettamaan juuri ennen matkaa.Tämä kissa oli Tertun inkarnaatio. Ystäväni kuvasta tunnistavat sen nuoreksi Tertuksi, tiedän. Poistin mukana olevilla pinseteillä tältä Tertulta pari punkkia ja se vain puski minua onnessaan. 

Terttu jäi kuitenkin sinne autuaammille asuinsijoilleen kun me jatkettiin taas matkaa. Olin majapaikkani vieraskirjasta lukenut aiempien kävijöiden stooreja. Monet olivat kehuneet Havanna-baaria. Satuttiin kohdalle ja se näytti aika orvolta. Hiekkakenttä, lattarimusa, varastomainen rakennus. Mutta oikein ystävälliset isännät. Menin istumaan kahden paikallisen naisen pöytään, vaikka melkein kaikki muut pöydät ja varsinkin tuolit olivat tyhjiä. Kuultuaan minut suomalaiseksi naiset kertoivat Karjalan menetyksestä Neuvostoliitolle, asuvansa kanssani samassa pihapiirissä, neuvoivat aamuksi hyvän ja halvan aamiaispaikan ja maksoivat olueni. Join sen ja lähdin taas kotia kohti. Vähän yli tai ohi meni, siis ei humaltumisen vaan pyörän vuoksi! Viihdyttiin vain niin hyvin yhdessä että eroajatus tuntui ikävältä.

Ihan terveitä ja kunnossa ovat nuo - painivat pojat.

Rannassa pari nuorta poikaa painiharjoitteli iloisesti hiekalla.

Älyhieno päivä - kiitos pyörä seurasta! 

Mutta kun astuin ovesta sisään, minusta oli jälleen ihan hirmu outoa, että salaa omaksi kuvittelemani fantasiaihastus ei ollutkaan vaivihkaa ilmestynyt paikalle ottamaan minua lämpimästi vastaan.

Kuollut kissa takakontissa ja surun aiheita

Minun piti kirjoittaa uni, jota en ole nähnyt mutta jonka haluaisin nähdä. Se enteili surullista päivää.

Otan muutaman kivuttomankeveän juoksuaskeleen, levitän käteni ja loiks – samassa olen jo ilmassa, ilmavana, kohoamassa loivasti ylöspäin. Kaartelen hetkisen kotikatuni yläpuolella. Muutama ihminen kävelee, konkkaa tai pyöräilee allani; eivät he kohota katsettaan, eivät huomaa. Kierähdän pari kuperkeikkaa ja pyrähdän Saimaan ylle. Lämmin ilmavirta hivelee, hyväilee -  ylläni unelmankevyt kesäpaita.

Lennän: tiedän hänen tehneen pesän metsään, tiedän hänen hakevan rauhaa omalta levottomalta itseltään; senkin tiedän että en saisi häiritä, mutta silti: kaartelen ja kiertelen kevyellä mielellä, enhän ole edes todellinen, vain uni olen! Uni, jota hän ei osaa olla kaipaamatta, joka laskeutuu lähelle, istuutuu veden ääreen lämpimälle kivelle, istuu ja odottaa levollisena, hiljaa, aivan hiljaa, kunnes hän tulee, askel askeleelta, osuu kohdalle. Ei voi olla osumatta. Kohtaamme.

Leväytän hänelle hymyn; kaikki osani yhdessä ja erikseen hymyilevät; näin tyytyväinen omaan itseeni en ole koskaan ollut.

Ja hän, kiinnittyy minuun, ei kykene pysymään erillään. Olemme täynnä elämää. Irti siitä kaikesta. Tuolla takana.

Tämä päivä oli surullinen

21-vuotiaan Terttu-kissani ruumis vietti viime yön ja tämän päivän yli autoni takakontissa. Minulla oli siis ruumisauto?

Sen siellä vielä ollessa törmäsin näyttelyssä entiseen naapuriini, jolta oli tuokio sitten kuollut kumppani. Yllättäen. Nopeasti. Takana 40 vuotta yhteistä aikaa ja matkaa. Vähän sen jälkeen sain tänään kuulla, että luokkatoverini oli kuollut. Siitä ei ole montaa vuotta, kun olimme lähes kaikki, entiset luokkatoverit, yhteisellä matkalla. Muistan hänen olemuksensa ja naurunsa, joka ei ollut kaukana siitä, mikä se oli ollut yli 40 vuotta sitten. 

Jokaiseen suruun on oikeus. Itse en kissan kuolemaa ja menetystä läheisen ihmisen menetykseen rinnasta. Se on eri tason juttu. Sen päivittäminen fb-sivulla nolottaa minua nyt vähän. Vaikka halusin vain kertoa kissasta, joka 'seurasi' 21 vuotta niin monenlaisia vaiheita omassa elämässäni. 

Minua hävetti vähän myös oma nykyinen ahneuteni elämiseen. Mutta suru on silti. 
Kissalle kävin kaikesta huolimatta kaivamassa haudan kesäfarmille. Se lepää nyt siellä. Laitoin sen haudalle, sinne, orvokin, ja ajattelin kuolleita läheisiäni.