lauantai 23. kesäkuuta 2018

Juhannussatu

Olen tänä kesänä saunonut yhtenään. Ihmettelen vähän, mikä siinä oikein vetää. En aiemmin ole ollut niin innokas. Eilenkin, juhannusaattona, ja jälleen tänään. Ihan yhtenään. Saunottanut itseäni. Kuin jonkun käskystä.

Radio oli päällä mökissä pyyhettä hakiessani. Siellä soi 'oi kiltti peikko, olen niin heikko, pelasta, auta oi.' Tiedän, että laululla on vähän poliittista taustaa ja Suomen joutsen tulee siinä apuihin, mutta en minä sitä...

Ja tänään se tapahtui. Koira rupesi vinkumaan saunan ulkopuolella. Ei haukkumaan vaan inisemään. Eikä minun perääni.

Menin ovelle kurkistamaan syytä moiseen. Pusikossa linnunpojat huusivat raivokkaasti ruokaa, mutta sen takaa olin kuulevinani kehrääjämäistä mörinää. Odotin aikani, mutta kun mitään ei kuulunut eikä näkynyt, palasin takaisin lauteelle.

- Pitkäksesi, kuului kohta ovelta. - Vatsallesi ja katse seinään. Ääni oli sama kuin kuulemallani. Selvästi. Miten ylipäänsä ymmärsin sen viestin? Oliko minulle kehittynyt uusi taito?

Saunan ovi avautui ja sulkeutui. Joku oli kanssani samassa tilassa. Ja minä vain lojuin vatsallani. Liikkua en uskaltanut.

- Olet itseltäsi kadoksissa, se joku örisi. -  Haet hyväksyntää ja itsesi vahvistusta muualta vaikka ei sitä siellä ole. Olet tämän maailman ainoa ihminen, jolle olet tuollaisenasi hyvä ja oikea. Et voi koskaan olla sitä kenellekään toiselle.

- Olen nähnyt kun menet uimaan, se jatkoi. - Mielesi ei ole mukana kropassasi. Mennä lompsit veteen tiedottomasti ja tunteettomasti. Järvi on tehnyt siitä minulle huomautuksen. Mielesi pitää saada palaamaan kehoosi.

- Mitä pöpinää, yritin, mutta sanat eivät irronneet suustani.

Se viskasi löylyä. Tunsin tyrmäävän voimakkaan koivuntuoksun, joka läpäisi koko ilman. Kuulin miten se varisti vihtaa kiukaalle ja sen jälkeen siitä pisaroita minuun,  jalkapohjista alkaen, sääri kerrallaan, aina hiuksiin, asti. Oloni kävi hassun sumeaksi.

Sitten se rupesi vihtomaan. Aloitti kevyesti ja verkkaisesti vitsomalla, mutta lisäsi sitten vauhtia ja läpsyttely muuttui lätkimiseksi ja sitten varsinaiseksi pieksämiseksi.

- Aih, auuuh! Minä kiljuin. Onko tuo enää mitään vastomista!?
- Tämäpä se vasta onkin, se ärähti. - Olet väsyttänyt kaverisi yksinäisyysjorinoillasi. Ja minä vasta olenkin niihin tympääntynyt.

Sen ropsutellessa minusta pääsi jonkunlainen rupsahdus.

- Ei en kestä! Mikä häpeä. Ei ainakaan saunassa. Eikä vieraiden läsnäollessa. Kuolen!

 - No siitä vain! En tiedä oliko se kuullut ajatukseni vai olinko puhunut ääneen. - Vaikka olisin pieksämässä sinua kuoliaaksi niin sinua pelottaisi enemmän se, että sinulta pääsee hallitsematon pieru. Mikä kaksinaama! Siitä on tehtävä loppu! Sen mörinävolyymi tärisytti koko saunaa ja se lätkäisi minua niin että lauteet keinahtivat.

- Sinun on avauduttava itsellesi eikä muille. Käänny ympäri! Se mylvähti ja paiskasi pyyhkeen kasvoilleni ennen kuin ehdin sitä näkemään. Olisinko halunnutkaan? Tuskin. Pelotti mielikuva harpyijan nokasta.

Se jatkoi lätkimistä eikä säästänyt ainuttakaan kohtaa. Koin itseni nuijituksi lihaksi, läpimureaksi.

Sitten se sanoi äkkiä. - Nyt riitti. Ja katosi. Saunatonttu? Kotihirviö?

Nousin. Kävelin rantaan. Kevyesti. Toisin askelin. Tunsin kivet, neulaset, hiekan ja mullan eron jalkapohjissa ja illan tuoksut ja luulen että ilta piti minun tuoksustani. Ja ettei järvikään tällä kertaa valittaisi. Silitin sen pintaa. Joka oli minussa.




6 kommenttia:

  1. Ei ole koskaan liian myöhäistä voida kokea itsensä kokonaiseksi, koko ihmiseksi. Voi onko? Jos sinua ei lapsena ole omaksi itseksesi vanhempien rakkaalla hyväksynnällä, kosketuksella suljettu, jäät auki. Voi sitä ajoittaista pakahduttavaa yksinäisyyden ja erillisyyden tunnetta! Mutta, jos hyväksyy sen, että näin sitä nyt vaan pääsi minulle käymään, selviää. Ymmärtää miksi sitä vajetta yrittää täyttää ja itsensä ulkopuolelta hakea. Tuntee myötätuntoa itseään kohtaan, on itselleen lempeä. Lopulta on äärimmäisen ylpeä siitä, että on tällaisen taakan kanssa kuitenkin ihan hienosti pärjännyt eikä ole sitä lapsilleen siirtänyt. On äärimmäisen ylpeä siitä, ettei ole murtunut. On äärimmäisen ylpeä siitä, että itsestä on tullut korkeasti koulutettu Yksinäisyysasiantuntija, PhD: on pystynyt elämään vuosia yksinäisyyden ilmapiirissä ja tukemaan toista yksinäistä. On äärimmäisen kiitollinen ja iloinen siitä, että edes hetkittäin, ajoittain tuntee itsensä ihan kokonaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No wau. En osaa tuohon mitään lisätä. Kirjoitin illalla vain mitä saunassa tapahtui.:)

      Poista
  2. Blogikirjoituksesi panee minussa aina jotain tärkeää liikkeelle...kiitos niistä. Voin aina myös hyödyntää syntyneitä uusia ajatuksia. Niin kävi myös tänään. Viimeinen kolmesta isoveljestäni on kuolemaisillaan. Kävin häntä juuri katsomassa. Olen aina pitänyt tiivistä yhteyttä veljien lapsiin, veljentyttöihini. Yhdelle heistä, eniten kaltaiselleni, pystyin siis hyvin kuvailemaan lapsuudenkotiamme ja lisäämään hänen ymmärtämystään omaa edesmennyttä isäänsä kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih. Pahoillani. Kuulin juuri tänään hyvältä ystävältä toisestakin vastaavasta. Kurjaa! Halaus! Voimia!

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista

Sielunkumppani vai ruumiinkumppani

Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsi...