Kuollut kissa takakontissa ja surun aiheita

Minun piti kirjoittaa uni, jota en ole nähnyt mutta jonka haluaisin nähdä. Se enteili surullista päivää.

Otan muutaman kivuttomankeveän juoksuaskeleen, levitän käteni ja loiks – samassa olen jo ilmassa, ilmavana, kohoamassa loivasti ylöspäin. Kaartelen hetkisen kotikatuni yläpuolella. Muutama ihminen kävelee, konkkaa tai pyöräilee allani; eivät he kohota katsettaan, eivät huomaa. Kierähdän pari kuperkeikkaa ja pyrähdän Saimaan ylle. Lämmin ilmavirta hivelee, hyväilee -  ylläni unelmankevyt kesäpaita.

Lennän: tiedän hänen tehneen pesän metsään, tiedän hänen hakevan rauhaa omalta levottomalta itseltään; senkin tiedän että en saisi häiritä, mutta silti: kaartelen ja kiertelen kevyellä mielellä, enhän ole edes todellinen, vain uni olen! Uni, jota hän ei osaa olla kaipaamatta, joka laskeutuu lähelle, istuutuu veden ääreen lämpimälle kivelle, istuu ja odottaa levollisena, hiljaa, aivan hiljaa, kunnes hän tulee, askel askeleelta, osuu kohdalle. Ei voi olla osumatta. Kohtaamme.

Leväytän hänelle hymyn; kaikki osani yhdessä ja erikseen hymyilevät; näin tyytyväinen omaan itseeni en ole koskaan ollut.

Ja hän, kiinnittyy minuun, ei kykene pysymään erillään. Olemme täynnä elämää. Irti siitä kaikesta. Tuolla takana.

Tämä päivä oli surullinen

21-vuotiaan Terttu-kissani ruumis vietti viime yön ja tämän päivän yli autoni takakontissa. Minulla oli siis ruumisauto?

Sen siellä vielä ollessa törmäsin näyttelyssä entiseen naapuriini, jolta oli tuokio sitten kuollut kumppani. Yllättäen. Nopeasti. Takana 40 vuotta yhteistä aikaa ja matkaa. Vähän sen jälkeen sain tänään kuulla, että luokkatoverini oli kuollut. Siitä ei ole montaa vuotta, kun olimme lähes kaikki, entiset luokkatoverit, yhteisellä matkalla. Muistan hänen olemuksensa ja naurunsa, joka ei ollut kaukana siitä, mikä se oli ollut yli 40 vuotta sitten. 

Jokaiseen suruun on oikeus. Itse en kissan kuolemaa ja menetystä läheisen ihmisen menetykseen rinnasta. Se on eri tason juttu. Sen päivittäminen fb-sivulla nolottaa minua nyt vähän. Vaikka halusin vain kertoa kissasta, joka 'seurasi' 21 vuotta niin monenlaisia vaiheita omassa elämässäni. 

Minua hävetti vähän myös oma nykyinen ahneuteni elämiseen. Mutta suru on silti. 
Kissalle kävin kaikesta huolimatta kaivamassa haudan kesäfarmille. Se lepää nyt siellä. Laitoin sen haudalle, sinne, orvokin, ja ajattelin kuolleita läheisiäni.