Hän seisoi kädet puuskassa rappusilla miesten tullessa. Molemmat olivat juopotelleet.
- Et sitten yksin uskaltanut tulla, hän täräytti. Isokoinen naapuri pyörähti uskomattoman nopeasti kannoillaan ja katosi - jalkapohjat vain vilahtivat.
- Mie vaan aattelin... Harvey sanoi. - Kun mie nyt oon tämmönen pikkuriepu.
- Mitä sä sönkkäät? hän tiuskaisi. Hänestä oli tullut martta. Eikä hän itse siitä pitänyt.
Piha oli täynnä romua. Verstaassa ei edelleenkään ikkunoita. Puut alkoivat loppua.
- Tästä lähtien vietetään viikonloput siellä sinun kämpälläsi. En jaksa sua täällä kun et enää tee täällä mitään.
- Miten vain. Harvey oli yllättävän myötäilevä.
Seuraavalla viikolla naapurin sinkkumies ilmestyi pihaan ehdottelemaan hänelle kanssakäymistä, 'kun on tuo Harveykin nykyään niin ettäällä'. Hän sanoi tälle että painu helvettiin. Mä en elä täällä mitään junttisaippuasarjaa.
Äijän mentyä hänestä kyllä tuntui hetken, että hän eli. Juuri sellaista.
Kaupunkikämpässä hänet otti vastaan Harvey, joka oli siirtynyt uuteen rooliin. Kangaspuut (ks. edellinen blogijakso) rojottivat edelleen osissa huoneen takaseinää vasten.
- Lähdetäänkö syömään jonnekin? hän kysyi.
Harvey veti suutaan vinoon katseen hakeutuessa pöydällä auki olevan läppärin näytölle.
- Säkö oot facessa nykyään? hän kysyi. - Tervetuloa!
Harvey oli aina ilkkunut facetusta ulkoisten ominaisuuksien kaunistelupaikaksi ja söpöstelyjuttujen jakoareenaksi. Hän oli joskus yrittänyt muuttaa tämän kantaa, että voi siellä yhtä ja toista muutakin olla ja tehdä, kun tämä oli häiriköinyt ja keskeyttänyt hänen faceistuntonsa, mutta Harvey ei ollut kuunnellut. Ja nyt tämä oli kokenut jonkinlaisen valaistumisen. Hän laskeutui lattialla olevalle patjalle joka ei sängyksi ollut muuttunut, ja rupesi tutkimaan...
- Laitas mut kaveriksi.
Harvey kiemurteli hieman.
- Laita laita!
Harvey totteli. Vähän vaikeasti.
- Oho. Ootpa sä aika paljon kavereita hankkinut. Ja seuraajiakin!
- Mie aina pyyvän kun joku tykkää jostakin.
- Aha. Ai silleen sulla nyt. Jaat itseäs täällä.
Harveylla todella oli kavereita ja seuraajiakin, jo satoja.
- Olet sä kyllä vikkeläliikkeinen äijä, hän sanoi.
- Oliko tuo kehu?
Hän ei vastannut. Oli se pirun taitava kielenkäyttäjä, vaikka virheitäkin tuli, mutta kieli oli elävää, älykästä, hauskaa ja osuvaa. Harveyn mielipiteet kiinnostivat ja provosoivat ihmisiä. Se oli nopeaälyinen ja päättelykyinen ja hallitsi sarkasmit sopivissa paikoissa. Se oli aina seurannut tarkkaan uutisia ja ajankohtaisia keskusteluohjelmia. Ja dokumentteja. Ja johdannot sen jakamiin juttuihin olivat monesti älykkäitä ja perusteltujakin. Hän myönsi tuon kaiken; olisi ollut kiva olla pelkästään ylpeä kumppanistaan. Eikä tällainen vittuuntunut hapannaama, jollaiseksi hän itsensä nyt tunnisti.
Kun hän oli palannut maalle heidän kotiinsa, hän tunsi itsensä surkeaksi: surkastuneeksi mitättömyydeksi. Oliko hänen 'tärkeytensä' tai merkityksensä riippuvainen Harveysta ja oliko hänestä nyt tullut yksi Harveyn seurailijoista?
Hän oli talven aikana lukenut kaksi romaania jotka olivat jääneet vaivaamaan häntä. Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta sekä Clarice Lispectorin Nautintojen kirjan.
Molemmat olivat saaneet hänet kysymään itseltään että oliko hänen suhteensa Harveyyn pakkomielle? Oliko hän alentanut siinä itsensä? Ihminen on juuri niin tärkeä minä itse itseään pitää. Eikö? hän suuntasi kysymyksen ihan vain itselleen.
Kaikki eivät luonnostaan osaa pitää itseään yhtä tärkeinä. Harvey osasi. Siitäkin huolimatta että tätä nähtävästi vaivasi jonkinlainen pitempijaksoisen asiaan paneutumisen estymishäiriö, nimitettäköön sitä nyt miksi hyvänsä.
Oman olemassaolonsa, elämäntapansa pystyttäminen toisen varaan oli typeryyttä. Mutta sitä tapahtui koko ajan koska enimmäkseen ihmiset olivat niin helvetin tarvitsevia. Hän kaipasi Harveyn koko fyysistä olemusta lähelleen ihan saatanan kipeästi.
Harveyn ego näytti tämän facesivulla pullistuvan päivä päivältä tämän jakaessa siellä juttujaan ja itseään. Niinhän hänkin teki, hän huomautti itselleen. Mutta se ei poistanut hänen tarvettaan liveläheisyyteen.
Harveylta se näytti poistavan; jollain lailla hämärtävän muistikuvan hänestä ja heidän yhteisestä elämänjaksostaan ja kodistaan. He eivät enää soitelleet toisilleen vaan kommunikoivat messengerin välityksellä, koska sitä oli helpoin käyttää, koska Harvey vapaallaan oli joka tapauksessa naamakirjassa kaiken aikaa. Siellä hän oli tälle yksi sadoista. Tai jos naisia ajatteli, yksi muutamista, joiden huomio selvästi ja erityisesti imarteli Harveyta. Niiden joidenkin vuoksi tämä varmaan olisi mieluummin pitänyt hänet poissa sivultaan.
Kaiken kaikkiaan Harvey näytti saavan jaoistaan kicksejä enemmän kuin mistään muusta, rakastelustakaan. Saati läheisyydestä. Vaihtoehtoja oli liikaakin. Liian monia, fiksuja, viehättäviä naisia. Kuka niistä olisi osannut ja uskaltanut valita. Valinta olisi voinut olla kohtalokas virhe. Nopeallekin hemmolle.
Jos hän ei riittänyt Harveylle, ei Harveykaan riittäisi hänelle.
Kun Harvey tuli seuraavan kerran käymään heidän kotiinsa, hän ei ollut paikalla. Ja heidän eläimensä oli sijoitettu naapureihin.
---
Loppu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti