Muusa - magneettinen napa?

Jotkut mieltävät muusan naiseksi mutta eihän se niin ole! Vai?!

Onko sinulla, tai sinulla, kokemusta muusasta? Kirjoittamiseen tai muuhun omaehtoiseen tekemiseen yllyttävästä, hätyyttävästä, kannustavasta muusasta? Joka pitää yllä kevytkenk… ei kun kevytkynäisyyttäsi? Patistaa sinua kirjoittamaan, kehuu kun on kehuttavaa, sättii ja läksyttää kun lorvailet tai väität ettet osaa tai (tahallaan) alisuoriudut, sanoo odottavansa jatkoa tai parempaa ja flirttailee siinä sivussa, sähköistää ilmatilaasi.

Kun minä menetin muusan toisaalle, tai jollekin toiselle - ei se niin tärkeää - niin kynä muuttui niin painavaksi että sitä oli vaikea liikuttaa. Ihan kuin olisin saanut jotain lamaannuttavaa tai kangistavaa huumetta.

Jos kirjoittamista pitää syystä tai toisesta omana juttunaan, minkä läpi kommunikoi, katsoo maailmaansa, tulkitsee sitä itselleen ja tarjoilee tulkintojaan muille, tuntuu ikävältä jos se muuttuu raskaaksi ja takkuiseksi, ja kirjoittajan olo hapuilevaksi.

Olen tottunut siihen, että en suuni avatessani välttämättä löydä oikeita sanoja ajatukselle, jonka piti olla olemassa, mutta kirjoittaessa ajatuksenkulku on jotenkin pysynyt kasassa. En tarkoita että syntyvä teksti olisi hyvää, vaan omaa luottamustani siihen, että ajatus siinä kulkee. Eikä minulla ole aavistusta, mistä sellainen luottamus on tullut. Vähän kuin unessa: kun luotat että osaat lentää, osaat lentää ja kun päästät epäilyn mieleesi, et enää ilmaan pääsekään.

Näissä blogeissa aiemmin esiintynyt Harvey ei ole minun muusani, vaan sen ex-muusan tuote. Tavallaan. Harvey on kauemmas menneisyyteeni liittyvä hahmo tai hahmojen kombinaatio uudestikuviteltuna. 

Hiljattain lukemassani Rachel Cuskin Ääriviivat -romaanissa - joka sivuaa muuten myös kirjoittamista - eräs kirjailijan henkilö, näytelmäkirjailija, kuvaa itseään kertojan suulla: "Mutta samalla hän oli suistunut sekasortoon, merkityksettömyyden syöveriin, jossa miehen poissaolo oli ollut kuin magneettisen navan poissaoloa ja jossa missään ei juuri siksi ollut mitään järkeä. Naisen ja miehen vastakkaisuus oli rakenne, muoto: hän oli huomannut sen vasta kun se oli poissa..."

Olen elänyt suuremman osan aikuisuudesta yksin kuin yhdessä. Ja pystynyt kokemaan kuitenkin elämiseni sisäisesti mielekkääksi. Mutta kun hetken, pitkästä aikaa, oli sellainen olo, että oli joku, johon ylläpidetty yhteys sai aikaan jotakin uutta joka ylläpiti kenties samalla jotakin jatkuvaa, niin sen katoaminen veti jotenkin maton alta. Tosiaan - kuin magneettisen navan katoaminen.

Monella ammattilaisella on - oletan - se muusa sisässään, mutta minusta on aina tuntunut hyvältä ajatus, että kirjoittaa jollekin. Ei niin, että mielistelisi tekstillään ketään, vaan päinvastoin, että se 'joku' kannattelee hyväksynnällään ja olemassaolollaan omaa omaehtoista prosessiasi, ei yksittäisiä tekstejäsi (eikä välttämättä niitä edes lue). Eikö siihen sitten riitä oman mielen rakentama fantasiamuusa, magneettiseksi navaksi? - En tiedä. On tuntunut siltä, että ei. Se on kummallinen, lannistava tunne.

Muusia oli kreikkalaisessa mytologiassa monia. Ja naispuolisiahan ne siellä olivat, vaikka se hurjalta puutteelta tuntuukin. Vai mitenköhän nykytulkinta menee? Mytologia, myytit ovat elinvoimaisia, eläviä: ne kertovat mm. syvistä tarpeistamme. Myyttejä miettimään!

Nillittävän vanhenevan pepputreenilenkki

Pääsisköhän Mikkelin duomoon harrastamaan kuntoporrastreeniä?

Nykyisen kotikaupunkini Mikkelin puskaradiossa käytiin, ehkä vieläkin parhaillaan jatketaan, kiihkeää keskustelua - puolesta ja vastaan - kuntoportaista, joiden hinnaksi on arvioitu 60 000 egeä. Teräksiset on oltava, ja huoltovapaat. Pitää niissä talvisaikaan voida nastakengilläkin kolkata eikä täällä kukaan ehdi niitä luutimaan, ainakaan hiihtäjät, laturaivoltaan. Ja hintahan nyt on ihan naurettavan halpa jos vaikka lonkkaleikkausten kustannuksia miettii, jotka nykyinen sotesysteemi vielä kustantaa.

Ja sitä paitsi kuntoporrastreeni on tai ainakin hetki sitten oli trendi, ja ihan saatanan noloa on, jos ei kaupungista sellaisia löydy.

Näissä ajatuksissa suuntasin tänään normikoiralenkkini keskustaa kohti, jonne muuten harvemmin tuon pumiotuksen kanssa menen. Himotti kokeilla vaihtoehtoista porraskuntolenkkiä.

Ekat portaat - 37 askelmaa - tulivat vastaan radan viertä kulkevalla Mannerheimintiellä. Kiipesin koiran hopottaessa niitä ylösalas puolijuoksua kolmeen kertaan. Askelmia yhteensä 222 kun kertoo kuudella.

Siitä jatkettiin reipasta kävelyä uudehkon linja-autoaseman kohdalta radan yli kulkevalle kävelysillalle. Askelmia ylös 45. Tramppasimme ne eestaas kolmeen kertaan mistä tuli 270 askellusta (Paloheinän kuntoportaissa on 254 askelmaa).

Mikkelin Kalevankankaan tulevia teräsportaita on suunniteltu leveiksi, eli juuri sellaisiksi kuin nuo siis, jotta niissä mahtuu ravaamaan kokonainen koululuokka.

Junia kulkee harvakseltaan eli nämä ovat useimmiten hiljaiset ja lumettomat portaat, mietin.

Tuolta ylhäältä käännyttiin sitten - siitä tuli 45 askelta lisää, kun oltiin aloitettu alhaalta - oikealle Mikkelin torille, josta mentiin sisäportaita parkkihalliin. Ravattiin ne 2,5 kertaa eestaas (ainakin 150 askelmaa) ennen kuin paineltiin kauppakeskus Stellan liukuportaisiin.

Liukuportaat ovat älyttömän hyvät nilkkojen ja pohkeiden venyttelyyn, roikun aina sellaisia käyttäessäni varpaiden varassa; niissä on ihan tosi hyvä pito. Kuvassa olevat liukuportaat ovat Helsingin metron varrelta: niissä ehtii vähän pitempään venytellä vaikka ei välillä laskeutuisi alaskaan. Ja jos on ihan hiljainen aika, niissä voi (salaa?) nousta tai laskeutua - siis askeltaa - vastavirtaan vähän kuin uinti vastavirtaaltaassa.

Seuraava trendi varmaan on vastaliukuporrastreeni, joka edellyttää vasta varten... eiku vartavasta... eiku... no mut siis kuntoliukuportaiden rakentamista. Varmaan niitä  jo Dubaissa onkin, mutta sinne mä en taho.


Pidän itse tosi paljon polkujen lisäksi erilaisissa rappusissa hikoilusta. Ihan älyhyviä ovat myös kerrostalojen raput. Ei tarvitse ekaan kerrokseen pysähtyä vaikka siinä asuisi, ihan rauhassa kauppakassin tai mieluummin repun kanssa voit marssia ylös asti, mitä enempi kerroksia sitä parempi. Jos on liian lepsua, voi kotoa hakea painot mukaan. Tuolla yhdessä kuvassa
palokuntalaiset kantavat portaissa meidän pianoa.


Ennen kuin käännyttiin kiertämään sataman kautta takaisin, mentiin torilta vielä testaamaan Mikkelin uuden sairaalaparkin portaat, mutta nekin unohdin laskea. Ainakin 500 askelmaa niistä kolmeen kertaan käytynä tuli. Ja Hiski-koiraa tämä uusi porraslenkki tuntui myös huvittavan.

Satamareittiä palattiin kotiin päin Kaihunlahden ympäri ja sitten Kaihunharjua uimarannan ohi, jossa kävin kiipeämässä tuonne kuvan telineelle. Siellä Hiski metelöi niin kovaa rappujen alla että jäi minulta kiipeäminen kahteen kertaan. Siitä sitten harjua jatkettiin kohti Kaihun harjun frisbeegolfpuiston aluetta, jossa on monessa kohdassa jyrkkiä polkuja ja puisia portaita. Ne ovat lähes päivittäisiä arkikuntoportaitani; koira ravaa niitä omaan tahtiinsa.

Kaihulla on myös tuollaisia lyhyitä portaikkoja, joita voi steppailla jos kiekonviskojia ei satu olemaan lähistöllä.

Tämän päivän lenkki vei puolitoista tuntia. Sellaisen kuntosaliajan. Maisemat vaihtelivat ja koirakin tykkäsi. Mistä se nyt ei tykkäisi kun liikkeelläolosta on kyse? Taidetaan  pistää uusiksi.

Minulla on suunnitelmissa Rooman reissu. Sikäläiset portaikot kiinnostavat erityisesti. Kaupunkihan on rakennettu seitsemälle kukkulalle, joten eiköhän löydy. Ja kirkkojen tornit lisäksi jos ei muuten riitä.

Kuntoportaat hiiteen! Mä nautin näistä!