perjantai 2. marraskuuta 2018

Muusa - magneettinen napa?

Jotkut mieltävät muusan naiseksi mutta eihän se niin ole! Vai?!
Onko sinulla, tai sinulla, kokemusta muusasta? Kirjoittamiseen tai muuhun omaehtoiseen tekemiseen yllyttävästä, hätyyttävästä, kannustavasta muusasta? Joka pitää yllä kevytkenk… ei kun kevytkynäisyyttäsi? Patistaa sinua kirjoittamaan, kehuu kun on kehuttavaa, sättii ja läksyttää kun lorvailet tai väität ettet osaa tai (tahallaan) alisuoriudut, sanoo odottavansa jatkoa tai parempaa ja flirttailee siinä sivussa, sähköistää ilmatilaasi.

Kun minä menetin muusan toisaalle, tai jollekin toiselle - ei se niin tärkeää - niin kynä muuttui niin painavaksi että sitä oli vaikea liikuttaa. Ihan kuin olisin saanut jotain lamaannuttavaa tai kangistavaa huumetta.

Jos kirjoittamista pitää syystä tai toisesta omana juttunaan, minkä läpi kommunikoi, katsoo maailmaansa, tulkitsee sitä itselleen ja tarjoilee tulkintojaan muille, tuntuu ikävältä jos se muuttuu raskaaksi ja takkuiseksi, ja kirjoittajan olo hapuilevaksi.

Olen tottunut siihen, että en suuni avatessani välttämättä löydä oikeita sanoja ajatukselle, jonka piti olla olemassa, mutta kirjoittaessa ajatuksenkulku on jotenkin pysynyt kasassa. En tarkoita että syntyvä teksti olisi hyvää, vaan omaa luottamustani siihen, että ajatus siinä kulkee. Eikä minulla ole aavistusta, mistä sellainen luottamus on tullut. Vähän kuin unessa: kun luotat että osaat lentää, osaat lentää ja kun päästät epäilyn mieleesi, et enää ilmaan pääsekään.

Näissä blogeissa aiemmin esiintynyt Harvey ei ole minun muusani, vaan sen ex-muusan tuote. Tavallaan. Harvey on kauemmas menneisyyteeni liittyvä hahmo tai hahmojen kombinaatio uudestikuviteltuna. 

Hiljattain lukemassani Rachel Cuskin Ääriviivat -romaanissa - joka sivuaa muuten myös kirjoittamista - eräs kirjailijan henkilö, näytelmäkirjailija, kuvaa itseään kertojan suulla: "Mutta samalla hän oli suistunut sekasortoon, merkityksettömyyden syöveriin, jossa miehen poissaolo oli ollut kuin magneettisen navan poissaoloa ja jossa missään ei juuri siksi ollut mitään järkeä. Naisen ja miehen vastakkaisuus oli rakenne, muoto: hän oli huomannut sen vasta kun se oli poissa..."

Olen elänyt suuremman osan aikuisuudesta yksin kuin yhdessä. Ja pystynyt kokemaan kuitenkin elämiseni sisäisesti mielekkääksi. Mutta kun hetken, pitkästä aikaa, oli sellainen olo, että oli joku, johon ylläpidetty yhteys sai aikaan jotakin uutta joka ylläpiti kenties samalla jotakin jatkuvaa, niin sen katoaminen veti jotenkin maton alta. Tosiaan - kuin magneettisen navan katoaminen.

Monella ammattilaisella on - oletan - se muusa sisässään, mutta minusta on aina tuntunut hyvältä ajatus, että kirjoittaa jollekin. Ei niin, että mielistelisi tekstillään ketään, vaan päinvastoin, että se 'joku' kannattelee hyväksynnällään ja olemassaolollaan omaa omaehtoista prosessiasi, ei yksittäisiä tekstejäsi (eikä välttämättä niitä edes lue). Eikö siihen sitten riitä oman mielen rakentama fantasiamuusa, magneettiseksi navaksi? - En tiedä. On tuntunut siltä, että ei. Se on kummallinen, lannistava tunne.

Muusia oli kreikkalaisessa mytologiassa monia. Ja naispuolisiahan ne siellä olivat, vaikka se hurjalta puutteelta tuntuukin. Vai mitenköhän nykytulkinta menee? Mytologia, myytit ovat elinvoimaisia, eläviä: ne kertovat mm. syvistä tarpeistamme. Myyttejä miettimään!


2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Online Casino - BC - BC Online Casino - Up to $500 Welcome
    Looking for the gioco digitale ultimate online casino? BC online casino is the place to be if you want to 카지노사이트 escape to a place full of thrilling excitement and 다파벳 excitement.

    VastaaPoista

Sielunkumppani vai ruumiinkumppani

Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsi...