keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Liftari ja Hampuusi

Seikkailuista unelmoimassa
Minkälainen
on hyvä
liftarin asu?
- Uskallatko istua sinne koiran viereen, kysyin liftarilta, joka avasi autoni takaoven. Olin ystäväni kanssa ajamassa päiväreissuun - nauttimaan hienoista kevätjääkeleistä mökille. Pysähdyin Visulahdessa, missä hän käsi ojossa ja peukku pystyssä oli pyytänyt minulta kyytiä.
- Toki! Hän oli suunnilleen ikäiseni, kuusissakymmenissä oleva nainen. Introverttina, vieraammassa tai runsaammassa porukassa hiljaisempana sivustaseuraajana olen aina ihaillen ihmetellyt tavatessani henkilön, jolta puhetta tulee kuin kraanasta; tai jos sivistyneempää vertausta haen, katkeamattomasti ja kappaleettomasti kuin vastalöytämäni Thomas Bernhardin tekstiä.
Oisko tässä habituksessa
sopivaa itsevarmuutta
liftarille?
Voiko päälle
kuuskybänen
liftari saada
paremmin kyytiä
pikkumustassa?
Hän, siis tämä liftari, joutui istumaan urospumi Hiskin viereen ja ehti noin 15 kilometrin aikana kertoa Hampuusi-koirasta, jonka kuolemaa hänen niinikään kuollut miehensä oli kovasti surrut, ja sen jälkeen sairaalassa olevasta veljestään, monista asuinpaikoistaan, lähtien synnyinpaikastaan Pohjois-Karjalassa Hämeeseen ja sieltä Etelä-Savoon, takaisin Pohjois-Karjalaan ja taas erääseen eteläsavolaiseen kylään, jossa hänen asuintorppansa omistaja oli henkilö, jonka kaikki tiesivät - kai minäkin? - oikein
Lifarin on varmaan
syytä yrittää pitää
itsensä sutjakkana.
mukava paikka... Johon väliin kysyin, kun tiesin kyseisen kylän sijaitsevan etäällä pääteistä, että jos hänellä ei ollut autoa niin miten hän pääsi sieltä liikkumaan. - Voi, ihan mainiosti, ihmiset ovat niin mukavia, aina joku ajaa ohi ja ottaa kyytiin kun vähän vartoo, hän oli tottunut matkaamaan koko Itä-Suomea ristiin rastiin aina kun oli tarvis tai vaikkei nyt niin ollutkaan, hänen ystävänsä oli välillä muka huolissaan, että joku yrittäisi jotain, mutta ei hänelle kukaan ollut tehnyt ilkeitä ehdotuksia; viimeksi yhdelle levikkeelle hänen eteensä oli pysähtynyt rekka
Seis! Kyytiinpyytämis-
harjoittelua? Taustalla
Petri Hytösen työ
parhaillaan
Galleria Heinossa.
ja hän oli ihmetellyt että mitä noin valtava auto siihen, oliko siinä joku vika, mutta kuski oli huudellut sieltä ikkunasta että etkö haluakaan kyytiä? ja sanonut hänen sinne kamalan ylös kiivetessään, että pitäähän noin mukavan näköinen tyttö ottaa mukaan. Oikein miellyttävä kuski se, toisin kuin jotkut sairaanhoitajat, niistä hänellä oli huonoja kokemuksia, velikin oli soittanut kelloa moneen kertaan eivätkä mitään olleet kuulevinaankaan, siellä istuivat tärkeinä keskenään huoneessaan... - Aika paljon ihan hyviäkin hoitajia, yritin väliin, mutta hän oli palannut jo kyyteihinsä ja sanoi että tykkää kovasti jutella ihmisten kanssa ja että ei kai kukaan sellaista ota kyytiin joka ei sanaakaan suustaan päästä. Siihen väliin sujautin kysymyksen että mistä sen puheliaisuuden kyytiin ottaessaan tietää mutta se meni säestykseksi, hän oli jo siirtynyt koiriin ja siihen, että oli ajatellut ottaa jonkun kotia tarvitsevan koiran Venäjältä vaikka, hän oli nähnyt juuri samana aamuna sellaisen pienen juuri itselleensopivan
Mitä jos onnistuu liftaamaan yhdellä kyydillä
pitkälle ja tulee kesken kyydin hirveä nälkä eikä
ole niin puhelias kuin tämä
tänään tapaamani?
paksujalkaisen shäferin telkkarissa, mutta se taitaa olla jo menossa jollekin poliisille, oli se niin pätevän oloinen. Viitostien loivaa kaartuvaa mäkeä ylösajaessani sanoin, että tuon mäen takana meidän täytyisi jättää hänet, koska käännymme siitä (apukuskin paikalla istunut ystäväni ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen kun olin ottanut liftarin kyytiin), jonka jälkeen liftari keskittyi ylenpalttisesti ylistämään vieressään istunutta koiraani, joka ymmärsi nousta nuolemaan hänen poskeaan. Olia mukava jutella kanssanne! Heihei! hän oli jo kolmine kasseineen ulkona vilkuttamassa ja kohta nostamassa peukaloaan seuraaville... Unohdinkohan jotain oleellista hänen jutuistaan? Rupesin vakavasti miettimään itse tuota liftaamiseen siirtymistä, kun autoilijoitahan kuitenkin on hirmu paljon... Miksi ihmiset eivät nykyään liftaa?

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Barcelonasta puoli ja toinen

Siitä huolimatta että tiedän Casa Milan katon nykyään olevan (kai)
melkoinen turistikohde, niin pelkän tällaisen ohjelmasta läppäriltä napatun
kuvan näkeminen säväyttää.  Kuva jutussa mainitusta dokumentista.
Jostakin 1980-90-luvun taitteesta asti olen nähnyt toistuvia unia Barcelonasta - vähän saman tyylisiä kuin koulun loputtua toistuvat kokeisiinjoutumisunet. Olen niissä siellä matkalla, itsekseni, ja yritän turhaa löytää kaupungista sen minulle tärkeän ytimen.

Vanha kaupunki, joka kahden viikon itsekseen tehdyllä matkalla ehti piirtyä mieleen aika vahvasti, on muuttunut labyrintiksi, jossa bussit vievät minut yhä uudelleen kaupungista ulos, ja selkeälinjainen metro on kokonaan kadoksissa. Yhä uudestaan etsin kartalta ihan tuttua kohdetta, sydäntä, joka on oudosti jäänyt johonkin sielun pohjalle kaipuuksi, mutta en hahmota sen paikkaa enkä osaa nimetä sitä, jotta voisin kysyä neuvoa, vaan joudun poistumaan kaupungista sinne koskaan pääsemättä. Omaan ytimeeni. Siltä se tuntuu.

Siihen aikaan, 1980-90-luvun taitteessa Barcelonassa oli aika väljää. Niin goottilaisilla kujilla kuin kaikissa Gaudi-kohteissakin. Sagrada famigliassa kiipeilin tornista toiseen niiden välisten siltojen kautta ehkä kolmen ihmisen tullessa jossain kohtaa vastaan, ja tuijotin avoimista ikkunaluukuista maisemia suuntaan ja kolmanteen. Casa Milan aulaan menin kysymään, miten pääsisin sen katolle. Talon vahtimestari selitti, että siihen vaaditaan lupa ja antoi minulle osoitteen. Kommunikoimme espanjaksi, jota en lainkaan osannut, mutta minulla oli sanakirja ja jostakin putkahtanutta ilmestynyttä itseluottamusta. Matkustin metrolla toiselle puolelle kaupunkia olevaan rakennusvirastoon, jossa sanoin olevani opiskelija ja haluavani katolle, ja sain lupalapun. Katolla oli mosaiikkipäällysteisiä veistoshormeja ja niiden välissä aaltoilevia kujia ihailemassa lisäkseni muutama eteläamerikkalainen arkkitehtiopiskelija.

Varsinaista turistiruuhkaa ei ollut missään. Vain aika normaalia vilkasta kaupunkielämää. Toki siirtolaisia jo oli, ja laittomia maassaoleskelevia, huumeita kauppaavia, passit ja rahat oli hyvä pitää piilossa, ja kaduilla, joilla oli runsaasti prostituoituja tunsi itsensä vääräksi henkilöksi. Oman vaatimattoman hotellinikin katu kuului niihin. Jostakin syystä kuitenkin tunsin oloni turvalliseksi. Jotenkin kotoisaksi. Maitokahviaamiaiselle sattui suomentaja, jonka kanssa pääsin syömään pariin mainioon syrjäkaduilla sijaitsevaan ravintolaan, joita en itse olisi keksinyt.

Kävelin, kävelin. Kymmeniä kilometrejä. Barcelonetassa söin elämäni parhaan paahdetun simpukka-annoksen. Yhdeksi päiväksi maltoin irrottautua ja matkustin junalla Gironaan.

Kun sunnuntaiaamuna seisoskelin 1200-luvulta olevan Katedraalin edessä häikäisevässä auringossa  ihmettelemässä perinteistä katalonialaista tanssia kirkonmenojen päälle (tietä pitkin eteni samaan aikaan mielenosoitusmarssi Katalonian itsenäisyyden puolesta), eräs paikallinen mieshenkilö tuli juttelemaan, ja jatkoin hänen seurassaan, hänen vespansa kyydissä, kiertelemään kaupunkia.  Kiersimme kukkuloita, Montjuicin, Tibidabon, Park Güellin, ajoimme meren rantaa, ja kävimme kaupungin ulkopuolella olevassa Gaudin kryptassa. Ja samana päivänä erotessa sovimme, että seuraavalla reissullani osaisin vähän espanjaa. Se jäi, olen jäänyt koukkuun italian kieleen. Siitä huolimatta, että Barcelona jostain syystä muutamista käymistäni isommista kaupungeista pysyi mielessäni elävimpänä enkä ole sinne sen kaksiviikkoisen jälkeen palannut.

Juho-Pekka Tanskasen Barcelonaa odottamassa dokumentin
loppupuolen upeaa kuvausta, jossa oikeat asukkaat
kulkevat vasemmalta oikealle ja katumyyjät säkkeineen
taustalla oikealta vasemmalle.

Oma länsimaisen ihmisen naiivin huoleton viime vuosisadan matkani tuli mieleen kun tänään tuijotin intensiivisesti Yle Areenasta dokumenttia Barcelonaa odottamassa.

Se on hieno kaikilla mittareilla. Kuvaukseltaan, tarinaltaan, äänimaisemaltaan. Dokumentin päähenkilönä on luvattomasti luvatussa maassa oleskeleva gambialainen nuori Mou, joka kävelee kaikki päivänsä pääksytysten ostoskärryjä työntäen, etsii roskiksista dyykattavaa, erityisesti metalliromua, ja yrittää selvitä. Ajattelen, että hänen keruutoimintansa ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin sienten tai marjojen tai pullojen keruu täällä. Monelle sekin on tärkeä toimeentulon lähde tai ainakin jatke.

Mutta Moun ahdistus kasvaa päivä päivältä, vaikka hän löytää menetetyn tyttöystävän tilalle toisen, sillä hän on viehättävä persoona kaikessa puheliaisuudessaan. Vaikka sanoo itse ennen olleensa paljon hymyilevämpi, ohjelmassa kerrotusta syystä.

Barcelonalaisen metalliromua vastaanottavan liikkeen omistaja puolestaan kertoo romumetallin hintojen vaihtelevan, mutta että 'ne' tulevat ja tuovat sitä kärryineen ja putsaavat samalla kaupunkia. Eli tekevät järkevää keruutyötä. Moukin. 'Aivan viimeisessä hätätilassa' hän käy mm. metroissa luvatta esittämässä räppiään.
Kuva dokumentista Barcelonaa odottamassa.
Mou on - syystä - väsynyt.
Mou haaveilee koko ajan Barcelonasta - pysyvästä oleskeluluvasta. Hän on ollut ilman sitä jo 8-9 vuotta, joutunut jatkuvasti välttelemään ja pakenemaan poliisia, ja on jatkuvasti tilanteestaan ja toimeentulostaan ahdistunut. Hän on sairastunut psykoosiin. Loppupuolella todetaan, että kaupunki mieluummin käyttää rahaa, lääkitsee ja laittaa hänet sairaalaan kuin myöntää hänelle luvan tehdä töitä. Viimeisissä kuvissa Mou tuntuu olevan jähmeä, lääketokkurassa, kun hän siihen asti on ollut vilkkaasti puhuva ja liikkua.

Ennen lopputekstejä Mou astuu rapusta ulos ja katoaa. Viitteellinen ratkaisu on ohjaajan valinta.

Dokumentti kertoo myös siitä, että Barcelonassa oleskeleville luvattomille katukauppiaille on perustettu Katukauppiaiden liitto, joka ajaa heidän asiaansa. Se on mm. perustanut oman Top Manta-tuotemerkin idealla 'syrjäytyneet pois kaduilta', 'legal clothing - illegal people'.

Käytännössä myyjät elävät päivisin kuin myyrät: ilmestyvät porukalla säkkeineen jostain metrotunnelista kadulle, jolle levittävät säkkikankaaseen kiinnitetyt tuotteensa, pitävät samalla taukoamatta silmällä poliiseja ja ovat koko ajan valmiina pakenemaan takaisin maan alle. Se on kovaa elämää, jota monet ovat viettäneet vuosikausia. Takaisin - niin mihin? - tuskin on paluuta mutta ei mihinkään muuallekaan menemistä.

Eilisiltana katsoin turkkilaisen lyhytfilmin, jossa hallituksen vastustajat - oman maan kansalaiset - samalla tavalla välttelevät poliiseja. Molemmissa tapauksissa poliisit ovat jokseenkin vapaita pahoinpitelemään ihmisiä. Monella on vammoja.

Myyrät ovat tuskin vähenemään päin.

Kuva dokumentista Barcelonaa odottaessa. 

perjantai 1. helmikuuta 2019

Hymiöitä, tylytyksiä ja haaveiden katoa

Sinkkuudesta kohti...

- Pidä sä vaan hauskaa koiras kanssa!
- Joskus ois kyllä kiva voida samantien kertoa jostakin päähänpälähdyksestä toiselle läsnäolevalle,  yritän kuvata yksinäisyyden kokemusta jollekin.
– No voithan sä jakaa sen somessa, se joku vastaa.

– Onko se muka sama kuin jos joku kommentoisi tai nauraisi tai hymyilisi mun ääneen kertomalle jutulle niin että ilma väreilisi? (Ja ehkä johtaisi johonkin muuhunkin.) Ei sellaista korvaa mikään sometus. Eivätkä kaverilounaat tai harvakseltaan käynnit teatterissa, leffassa, konsertissa, vaikka ne kivoja ja itselle tärkeitä ovatkin. Tän ikäinen käy niissä – kaverin kanssa tai ilman - ja lähtee sen jälkeen kotiin katsomaan uutisia tai jotain mitä nyt sattuu töllöstä tulemaan tai netistä löytymään tai lukemaan. 
Mikkelin valokuvakeskuksessa on hienot uudet
näyttelyt neljältä kuvaajalta. Mm. Juha Metson
muusikkokuvia. Ahdistusta keventämään.

Yksi facekaveri laittoi tässä yhtenä päivänä sivulleen että Minä.Haluan.Kissan!  Kaverit heräs kommenteissa ’nauramaan’ ja tarjoamaan kuvia omista huonotapaisista eli kissamaisista kateistaan. Minä vastasin (mielestäni yhtä hauskasti), että Minä.Haluan.(Sopivan)miehen. Joku siihen että ei tiedä uskaltaako postata miehensä kuvaa vaikka kissastaan vielä uskaltaisikin. Hän sai monta nauruhymiötä. Minultakin yhden. Minä en yhtään. Hah! En onnistu olemaan edes hauska. Tai olen sitä väärällä tavalla tai jalalla.

Seuraavana päivänä hyvä ystävä jakoi videon, missä nainen polkee laitetta, johon on viritetty sirkkeli, jolla mies katkoo polttopuita. Heti tuli siihenkin vastauksia, että MEILLE tommonen! Ja sitten ne rupesivat säälittelemään miestä, joka joutui siinä olemaan huonossa asennossa. Minä laitoin että MULLE mies, joka polkee, että voin itse siinä edessä vaikka polvillani ihan hyvin niitä puita katkoa. Siihen sit yksi kommentti että voihan sitä vaikka jonkun naapurin kaa. Mun mielestä se oli kauhee tylytys pieneen ja vienoon toivomukseen. Naapureilla on omat miehet tai omat koneelliset sirkkelit.

- Mikset laita koiraa pyörittämään tota napakelkkaa?
Tänään kävelin läheiselle Kaihunlahdelle, jonne paksulumisen talven vuoksi ei ole saatu aikaan normaalia retkiluistelurataa. Napakelkka siellä oli. Joka periaatteessa pyörii oman napansa ympäri vähän samalla lailla kuin minä.

Mietin siinä laittavani some-sivulleni oheisen kuvan ja valituksen puuttuvasta kaverista, mutta elävästi näin heti silmissäni kommentin että laita toi koiras vetämään! 

Vaikka enimmäkseen tykkäänkin kulkea metsässä itsekseni – ottaa kuvia tai olla ottamatta, pysähdellä, hidastella ja poiketa reiteiltä ilman neuvotteluja niin joskus ois aika ihmeellistä kulkea jonkun kanssa jonka olkapää hipaisisi omaa. Tai joka joskus vaikka potkasis kevyesti perseelle. Tai mä sitä. 

Leffoissa lapsetkin hommaa leskeksi tai muuten yksinjääneille vanhemmilleen uudet kumppanit ystävistä nyt puhumattakaan. Mutta ei mulle eikä täällä! Kaikki vaan toteaa, että jokaisella on omat murheensa. Sulla niinku toi yksinäisyys, meillä ikääntyessä kasvava huoli toisistamme. 

Vai tulinko mä jo siihen ikään, jolloin leffojenkin lapset närkästyvät jos isä tai äiti vielä johonkin ryhtyy!? (Vaikka ei ne aikuisvanhukset niissä leffoissa sit enää anna lasten niiden touhuja häiritä.)

Tottahan se on, että jatkuva huolehtiminen toisesta on ihan hirveetä. En kuitenkaan mene siihen syvemmälle. Koettu on, lapsen silmin ja nuoruuden silmin ja aikuisen silmin. Ja kuolemassa kuitenkin jokainen on yksin.

Äh. Menikö se jo ohi se aika jolloin kaverit kesti tai halus kuulla tällaisista? Mutku mä oon mä.

...vanhuusahdistusta


Vakavasti: Nyt kun hetken aikaa taas vanhuksista ollaan helvetin huolissaan joka puolella, niin...

Hetkittäin tuntuu siltä, että tämä tämän ja ensi viikon kestävä vanhustenhoitomelskaus maassa kertoo osittain – paitsi aidoista peloista ja ahdistuksesta ja ehkä myötätunnostakin – ennen kaikkea vaalien läheisyydestä ja myös huonosta omastatunnosta. On tosi paljon helpompi jakaa kauhisteluja somessa kuin ruveta vaikka konkreettisesti käymään jonkun vanhuksen luona, jolla omaisia ei kylässä käy. Tai kauppa-asioilla tai kävelyseurana.Vieraan, jos tuttua ei ole. Tai ehkä kaikki muut käykin! Mä en. Olisi syytä. On.

Oman äitini luona kävi naapureita, Helsingissä, kun itse asuin Mikkelissä enkä aina päässyt. Hänellä oli siellä myös sukulaisia. Ja eräs hänen muinainen (miespuolinen) oppilaansa, reilut 15 vuotta nuorempi, kävi tunnustamassa hänelle rakkauttaan. Äiti oli silloin noin 90. 

Jostakin kymmenien viime päivinä tähän vanhusten hoitoasiaan liittyvien, siitä jaettujen juttujen seasta luin ohjeet omaisille, mihin kiinnittää huomiota ja miten valvoa sitä, että jonkun hoidon piiriin kuuluva läheinen tulee hoidetuksi. Niinpä. Entä ne, joilla ei ole yhtään läheistä tai omaista koskaan vierailemassa, saati tilannetta yleisemmin tsekkaamassa. Tai jotka eivät vielä ole minkään hoidon piirissä. Joiden läheiset asuvat jossain huitsin nevadassa?

Jutuissa kerrotut tapaukset ovat yleensä aina niistä, joilla on ollut joku omainen kertomassa. 

AINA tapahtuu jotakin, mikä ei mene odotetulla, toivotulla tavalla. Eikä sitä 0,5:n muuttaminen 0,7:ksi riitä ratkaisemaan, koska tarpeet vaihtelevat huimasti. Ja paskojakin hoitajia on ja tulee aina olemaan, niin kuin aina on olemassa ikäviä, manipuloivia, kiusaavia työkavereita. Miten laissa voidaan ottaa huomioon se, että jossain ja jollain tarve on suurempi, toisaalla pienempi?

En tällä sitä tarkoita, etteikö miljardi lisää mitään meinaisi. Totta kai meinaa. Mutta en osaa luottaa sen kohdentamiseen oikealla tavalla. Avuttomuus, toisten armoilla oleminen voi kohdata ketä tahansa ja millä hetkellä tahansa.

Monenlaisia ratkaisua tarvittaisiin. Myös edullisempia ratkaisuja kuin mitä kunnat nykyisin tai yksityiset firmat pystyvät tarjoamaan, joiden bisnekseen automaattisesti kuuluu laskuttaa 15 euroa wc-paperin vaihtamisesta. Vai juuri siitäkö johtuu, että (päivän Hesarin mukaan) "Kuuden suurimman kaupungin vertailussa kunnan oma tuotanto hoivapalvelussa maksoi 172 euroa vuorokaudelta. Yksityisillä hinta oli keskimäärin 125 euroa." - Eli siitä, että yksityiset riistävät vanhuksia mm. wc-paperi- ja vaippamaksuissa?

Oksettaa.

Suuressa osassa maailmaa itseni ikäinen on jo aito vanhus. Hyvinvoivissa maissa se joiltakin - niinkuin itseltäni - tahtoo välillä unohtua.

Viime päivien kaltainen kohkaaminen (jolla toivottavasti on jotakin seurauksia) saa monella taholla aikaan ihan todellisen ahdistusaallon, uskon. Ympäristö(tuho)- ja ilmastoahdistuksen on todettu voivan aiheuttaa mm. vaikeita psykosomaattisia oireita. Niin voi muuten kyllä myös vanhuus nimenomaan liittyen aiheelliseen pelkoon konkreettisesti näkyvissä olevista laitosmaisesta kohtelusta ja heitteillejätöistä.

Ikävää ettei vanheneminen hoidu päivä kerrallaan, elämään kuuluvana asiana.
Ylellinen sinkkuannos. Vielä tänään. Huomenna, jos luonto suo,
pieneen reissuun.Sen kunniaksi - ei ylemmässä kuvassa olevaa
Dumaria vaan Dave Lindholmia. Molemmat ikäisiäni.
Tai pikkuriikkisen vanhempia.:) Ison rakkauden kohteita. 

Sielunkumppani vai ruumiinkumppani

Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsi...