perjantai 1. helmikuuta 2019

Hymiöitä, tylytyksiä ja haaveiden katoa

Sinkkuudesta kohti...

- Pidä sä vaan hauskaa koiras kanssa!
- Joskus ois kyllä kiva voida samantien kertoa jostakin päähänpälähdyksestä toiselle läsnäolevalle,  yritän kuvata yksinäisyyden kokemusta jollekin.
– No voithan sä jakaa sen somessa, se joku vastaa.

– Onko se muka sama kuin jos joku kommentoisi tai nauraisi tai hymyilisi mun ääneen kertomalle jutulle niin että ilma väreilisi? (Ja ehkä johtaisi johonkin muuhunkin.) Ei sellaista korvaa mikään sometus. Eivätkä kaverilounaat tai harvakseltaan käynnit teatterissa, leffassa, konsertissa, vaikka ne kivoja ja itselle tärkeitä ovatkin. Tän ikäinen käy niissä – kaverin kanssa tai ilman - ja lähtee sen jälkeen kotiin katsomaan uutisia tai jotain mitä nyt sattuu töllöstä tulemaan tai netistä löytymään tai lukemaan. 
Mikkelin valokuvakeskuksessa on hienot uudet
näyttelyt neljältä kuvaajalta. Mm. Juha Metson
muusikkokuvia. Ahdistusta keventämään.

Yksi facekaveri laittoi tässä yhtenä päivänä sivulleen että Minä.Haluan.Kissan!  Kaverit heräs kommenteissa ’nauramaan’ ja tarjoamaan kuvia omista huonotapaisista eli kissamaisista kateistaan. Minä vastasin (mielestäni yhtä hauskasti), että Minä.Haluan.(Sopivan)miehen. Joku siihen että ei tiedä uskaltaako postata miehensä kuvaa vaikka kissastaan vielä uskaltaisikin. Hän sai monta nauruhymiötä. Minultakin yhden. Minä en yhtään. Hah! En onnistu olemaan edes hauska. Tai olen sitä väärällä tavalla tai jalalla.

Seuraavana päivänä hyvä ystävä jakoi videon, missä nainen polkee laitetta, johon on viritetty sirkkeli, jolla mies katkoo polttopuita. Heti tuli siihenkin vastauksia, että MEILLE tommonen! Ja sitten ne rupesivat säälittelemään miestä, joka joutui siinä olemaan huonossa asennossa. Minä laitoin että MULLE mies, joka polkee, että voin itse siinä edessä vaikka polvillani ihan hyvin niitä puita katkoa. Siihen sit yksi kommentti että voihan sitä vaikka jonkun naapurin kaa. Mun mielestä se oli kauhee tylytys pieneen ja vienoon toivomukseen. Naapureilla on omat miehet tai omat koneelliset sirkkelit.

- Mikset laita koiraa pyörittämään tota napakelkkaa?
Tänään kävelin läheiselle Kaihunlahdelle, jonne paksulumisen talven vuoksi ei ole saatu aikaan normaalia retkiluistelurataa. Napakelkka siellä oli. Joka periaatteessa pyörii oman napansa ympäri vähän samalla lailla kuin minä.

Mietin siinä laittavani some-sivulleni oheisen kuvan ja valituksen puuttuvasta kaverista, mutta elävästi näin heti silmissäni kommentin että laita toi koiras vetämään! 

Vaikka enimmäkseen tykkäänkin kulkea metsässä itsekseni – ottaa kuvia tai olla ottamatta, pysähdellä, hidastella ja poiketa reiteiltä ilman neuvotteluja niin joskus ois aika ihmeellistä kulkea jonkun kanssa jonka olkapää hipaisisi omaa. Tai joka joskus vaikka potkasis kevyesti perseelle. Tai mä sitä. 

Leffoissa lapsetkin hommaa leskeksi tai muuten yksinjääneille vanhemmilleen uudet kumppanit ystävistä nyt puhumattakaan. Mutta ei mulle eikä täällä! Kaikki vaan toteaa, että jokaisella on omat murheensa. Sulla niinku toi yksinäisyys, meillä ikääntyessä kasvava huoli toisistamme. 

Vai tulinko mä jo siihen ikään, jolloin leffojenkin lapset närkästyvät jos isä tai äiti vielä johonkin ryhtyy!? (Vaikka ei ne aikuisvanhukset niissä leffoissa sit enää anna lasten niiden touhuja häiritä.)

Tottahan se on, että jatkuva huolehtiminen toisesta on ihan hirveetä. En kuitenkaan mene siihen syvemmälle. Koettu on, lapsen silmin ja nuoruuden silmin ja aikuisen silmin. Ja kuolemassa kuitenkin jokainen on yksin.

Äh. Menikö se jo ohi se aika jolloin kaverit kesti tai halus kuulla tällaisista? Mutku mä oon mä.

...vanhuusahdistusta


Vakavasti: Nyt kun hetken aikaa taas vanhuksista ollaan helvetin huolissaan joka puolella, niin...

Hetkittäin tuntuu siltä, että tämä tämän ja ensi viikon kestävä vanhustenhoitomelskaus maassa kertoo osittain – paitsi aidoista peloista ja ahdistuksesta ja ehkä myötätunnostakin – ennen kaikkea vaalien läheisyydestä ja myös huonosta omastatunnosta. On tosi paljon helpompi jakaa kauhisteluja somessa kuin ruveta vaikka konkreettisesti käymään jonkun vanhuksen luona, jolla omaisia ei kylässä käy. Tai kauppa-asioilla tai kävelyseurana.Vieraan, jos tuttua ei ole. Tai ehkä kaikki muut käykin! Mä en. Olisi syytä. On.

Oman äitini luona kävi naapureita, Helsingissä, kun itse asuin Mikkelissä enkä aina päässyt. Hänellä oli siellä myös sukulaisia. Ja eräs hänen muinainen (miespuolinen) oppilaansa, reilut 15 vuotta nuorempi, kävi tunnustamassa hänelle rakkauttaan. Äiti oli silloin noin 90. 

Jostakin kymmenien viime päivinä tähän vanhusten hoitoasiaan liittyvien, siitä jaettujen juttujen seasta luin ohjeet omaisille, mihin kiinnittää huomiota ja miten valvoa sitä, että jonkun hoidon piiriin kuuluva läheinen tulee hoidetuksi. Niinpä. Entä ne, joilla ei ole yhtään läheistä tai omaista koskaan vierailemassa, saati tilannetta yleisemmin tsekkaamassa. Tai jotka eivät vielä ole minkään hoidon piirissä. Joiden läheiset asuvat jossain huitsin nevadassa?

Jutuissa kerrotut tapaukset ovat yleensä aina niistä, joilla on ollut joku omainen kertomassa. 

AINA tapahtuu jotakin, mikä ei mene odotetulla, toivotulla tavalla. Eikä sitä 0,5:n muuttaminen 0,7:ksi riitä ratkaisemaan, koska tarpeet vaihtelevat huimasti. Ja paskojakin hoitajia on ja tulee aina olemaan, niin kuin aina on olemassa ikäviä, manipuloivia, kiusaavia työkavereita. Miten laissa voidaan ottaa huomioon se, että jossain ja jollain tarve on suurempi, toisaalla pienempi?

En tällä sitä tarkoita, etteikö miljardi lisää mitään meinaisi. Totta kai meinaa. Mutta en osaa luottaa sen kohdentamiseen oikealla tavalla. Avuttomuus, toisten armoilla oleminen voi kohdata ketä tahansa ja millä hetkellä tahansa.

Monenlaisia ratkaisua tarvittaisiin. Myös edullisempia ratkaisuja kuin mitä kunnat nykyisin tai yksityiset firmat pystyvät tarjoamaan, joiden bisnekseen automaattisesti kuuluu laskuttaa 15 euroa wc-paperin vaihtamisesta. Vai juuri siitäkö johtuu, että (päivän Hesarin mukaan) "Kuuden suurimman kaupungin vertailussa kunnan oma tuotanto hoivapalvelussa maksoi 172 euroa vuorokaudelta. Yksityisillä hinta oli keskimäärin 125 euroa." - Eli siitä, että yksityiset riistävät vanhuksia mm. wc-paperi- ja vaippamaksuissa?

Oksettaa.

Suuressa osassa maailmaa itseni ikäinen on jo aito vanhus. Hyvinvoivissa maissa se joiltakin - niinkuin itseltäni - tahtoo välillä unohtua.

Viime päivien kaltainen kohkaaminen (jolla toivottavasti on jotakin seurauksia) saa monella taholla aikaan ihan todellisen ahdistusaallon, uskon. Ympäristö(tuho)- ja ilmastoahdistuksen on todettu voivan aiheuttaa mm. vaikeita psykosomaattisia oireita. Niin voi muuten kyllä myös vanhuus nimenomaan liittyen aiheelliseen pelkoon konkreettisesti näkyvissä olevista laitosmaisesta kohtelusta ja heitteillejätöistä.

Ikävää ettei vanheneminen hoidu päivä kerrallaan, elämään kuuluvana asiana.
Ylellinen sinkkuannos. Vielä tänään. Huomenna, jos luonto suo,
pieneen reissuun.Sen kunniaksi - ei ylemmässä kuvassa olevaa
Dumaria vaan Dave Lindholmia. Molemmat ikäisiäni.
Tai pikkuriikkisen vanhempia.:) Ison rakkauden kohteita. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sielunkumppani vai ruumiinkumppani

Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsi...