Elämää Harveyn kanssa 1: Valmisateria vai euforinen myllerrys

Kesähelle ja -sadekin tuottaa myös mielikuvia. Taruja vai tosia? Ihan sama! Laimennettuja, liioiteltuja, omia kuitenkin. Omasta mielestä lähteneitä.

Mennään tuohon lähimpään, hän oli sanonut ystävälleen kun he pääsivät  ulos leffateatterista. Elokuva oli ollut Jane Campionin Piano. Siitä siis on jo kovin pitkä aika ja...

Harvey Keitel vielä mielessään hän näki pubissa Keitelin kokoisen ja  –oloisenkin tyypin, joka tuijotti häntä pubin tiskin yli tiiviisti silmiin. Hän vastasi katseeseen yhtä tiiviisti. Eivätkä he siellä kauan mitenkään pysyneet; hän halasi ymmärtäväistä ystäväänsä ja lähti tuon hänelle uuden ihmisen mukana tämän asuntoon, Haagan vuokrayksiöön, jossa he rakastelivat mukiinmenevällä vuodesohvalla. Seuraavana päivänä pitkän aamun jälkeen he matkustivat hänen asunnolleen toiselle puolelle kaupunkia, jossa Harvey avasi hänen komeronsa oven, ja laittoi sekaan ensimmäiset omat tavaransa, ja hänen kirjahyllyynsä muutaman oman kirjansa. Ja jätti papereitaan hänen pöydälleen. Avoimesti. Harvey oli merkannut reviirinsä.

Aiemmin hän oli lähes aina itse joutunut tekemään aloitteen. Nyt häneltä tuntuivat jalat jotenkin luiskahtaneen alta. Myös omien tulevaisuudensuunnitelmien alta. Harveylta syntyi koko ajan niin paljon uusia suunnitelmia; tämän mielestä hänen juttunsa ja projektinsa kulkisivat kevyesti siinä niiden sivussa. Kevyeksi hän olonsa tunsikin.

He menivät yhdessä lähikauppaan; Harvey oli ottanut hänen kissansa mukaan olalleen, ja huuteli siellä kaupan kassaa tuomaan ulko-ovelle mitä tarvittiin. Hän ei ollut nähnyt kenenkään toimivan Helsingissä sillä tavalla. Ai noinkin voi tehdä, hän ajatteli. Olla kyläläinen kaupungissa. Hän kehräsi ihastuksissaan kuin kissa vaikka kissa Harveyn olalla oli hieman varautunut. Hän silitteli sitä rauhoitellen.

Harvey kutsui häntä aarteekseen: My Treasure! Miten seksikkäästi Harvey lausui sanan. He matkustivat hänen vanhalla Skodallaan Saarenmaalle, jonne hän serkkunsa kanssa oli aiemmin kesällä tehnyt pitemmän reissun. Laivan ravintolassa muutamat naiset, joiden kanssa Harvey oli jutellut, kiemurtelivat kateudesta: se mainostaa sua aarteekseen, voi vitsi! Hänelle itselleen Aarre oli miehen nimi, mutta Treasure! Se lupasi jotakin! Harvey nimitti häntä myös helsinkiläiseksi humanistikseen. Se kuulosti hänestä hassulta, mutta miehen tyyli oli niin ehyt, että tämän sanat läpäisivät kaikki seulat.

Saarenmaalla hän olisi halunnut näyttää Harveylle edellisreissulla löytämiään lempipaikkoja, tammilehdon, erikoisia keskellä metsää kulkevia mukulakiviteitä, neuvostovaruskunnan jälkeensä jättämän rannan, jossa kalkkikivilaatat laskeutuivat mereen kuin Finlandiatalon marmorilaatat olisi purettu ja aseteltu rantaan loiviksi portaiksi, Kaalijärven, joka ei vielä ollut turistirysä, saksalaissotilaiden jälkeensäjättämiä maanalaisia puolustusbunkkereita, muutamia hienoja kyliä, majakan...

Harvey ohjasi Skodan kuitenkin

nimettömälle metsätielle, joka muuttui siellä vähitellen laajan suon yli kulkevaksi lankkutieksi: lankut eivät oikein muistuttaneet pitkospuita; ne olivat osin painuneet vinoon ja vajonneet veteen ja niiden välissä oli suonpohjaa jonkun ajoneuvon pyörien leveydeltä.  Molemmin puolin suo levisi varsin mustan ja upottavan näköisenä. Hänen hengityksensä rupesi vähitellen salpautumaan.

- Täällä ei taida enää päästä kääntymään, Harvey totesi ja jatkoi matkaa ja lisäsi: - Täytyy ottaa vähän vauhtia, kun lankkujen väliin jäi isompi rako, ja peruutti. 

Tämä kuva on Suomesta. Mutta kuvittele nyt pitkospuut
erilleen toisistaan, autoa varten ja itsesi
 siellä Skodaa ajamaan.
(Pyhä-Häkki, Saarijärvi, Finland | by karhutove)

- Eikä! Me upotaan! hän kiljui, mutta Harvey peruutti pitäen toisella kädellään ratista ja silittäen
toisella hänen niskaansa. - Eiköhän tämä tästä.

Hän avasi kauhuissaan ikkunan, josta pääsisi ulos kun auto uppoaisi, peitti silmänsä, korvansa, koko päänsä, ja pudottautui auton etutilan lattialle ja uikutti.

Hänen aiheellisesta kauhustaan huolimatta he pääsivät toiselle puolelle. Harvey kaasutti ja ajoi suon yli vauhdilla. Hän piti sitä ihmeenä. Pelastuksena. Ja ihme oli Harveyn ansiota, kenen muun? Ja kasvatti tämän alkuvoimaista kaikkivoipaisuutta. He jatkoivat metsätietä, jonka keskellä istui kettu kuin lumottuna: se tuijotti heidän tuloaan ennen kuin väisti. Vähän sen jälkeen he tulivat laajan pellon laitaan ja Harvey pysäytti auton: – Oho! - Mitä? hän kysyi. Kaukaa pellon toisesta päästä kohosi ilmaan uskomattoman pitkä musta kapea pilvi. Sitä seurasi toinen, kolmas, neljäs. He olivat avanneet auton ovet ja astuneet ulos. - Kurkia! hän henkäisi. Ei tällaista voi olla! Ei tuollaista ääretöntä määrää.

Kurkiparvetkin olivat Harveyn reittivalinnan ansiota. Tämä tarjosi hänelle elämyksiä, jotka ylittivät kaikki ne, mitä hän itse olisi koskaan voinut antaa: hänen omansa muuttuivat laimennetuiksi ’valmisaterioiksi’, kun Harveyn tarjoamat olivat syöksyjä vaarojen kautta euforiseen myllerrykseen ja mielihyvään. Edessä odotti elämää arjen ulkopuolella.

Kuressaaren ravintolassa he tapasivat samana iltana nuoren saarenmaalaisen naisen, jolla meni huonosti. Tämä oli hyvin aistillinen. Hänen nimensä oli Aave (kirjoitettuna Ave). Aave kutsui heidät luokseen jatkoille, tarjosi juotavaa ja puhetta. Häntä rupesi väsyttämään, ja hän ehdotti Harveylle hotellille lähtemistä, mutta tämä sanoi, ettei Aavetta kehtaa keskeyttää;  hän vajosi nukkumaan kun mies jäi kuuntelemaan Aaveen tarinaa siitä, miten kaikki tämän elämässä oli mennyt kamalalla ja vielä kamalammalla tavalla pieleen. Hän ymmärsi viron kieltä Harveyta paremmin, mutta tämä oli keskittynyt kuuntelemaan Aaveen tasaista ja miellyttävää ääntä, joka hänen mielessään hiveli ja hipoi Harveyn korvaa.

Hän tunsi unissaankin olonsa läpeensä mustasukkaiseksi. Hän oli Harveyn lumoissa. Harveyko olikin Aaveen lumoissa? Hänellä ei ollut tietoa eikä kokemusta Harveyn tavoista. Tämä oli astellut hänen elämäänsä niin mutkattomasti, että hän ei osannut odottaa tällaisia mutkia. Aave taas oli hänen silmissään seksikäs tavalla, jollaisella hän itse ei ollut. Myöhemmin heidän muutettuaan maaseudulle täyttämään tyhjäksi jääneitä tiloja, lähistöllä toimi eräs kampaaja, jonka vastaanotolle lähes kaikki paikkakunnan miehet menivät tukanleikkuuseen. Ulos he tulivat pökerryksissä viivyttyään hetken tai muutaman kampaajan pehmeäsaundisen äänen ja kaikin puolin pehmeäliikkeisen ja –huulisen blondiolemuksen sisässä kuin jossakin pilvessä. 

Saattoi hän kuvitella itsensäkin leijumassa sellaisessa väreilevänsensuellissa hoivassa. Ei kai sellaisesta pitäisi olla mustasukkainen? Jos joku pystyy tuottamaan sellaisen ilmatilan. Mutta hän ei voinut itselleen mitään. Vai oliko se kateutta. Olihan sekin mahdollista. 

Pian Harvey oli  kiinnittänyt itsensä vahvasti moninaiseen toimeliaisuuteen, jota aikamme hänen mielestään vaati.

Myöhemmässä vaiheessa he muuttivat vähitellen Helsingistä maamme historian suurimpien sotekiinteistöjärjestelyjen yhteydessä pienen kunnan tyhjäksi jääneeseen terveyskeskukseen, jonka Harvey oli ostanut sadalla eurolla ja ruvennut suunnittelemaan sinne syötävien hyönteisten kasvattamoa. Sirkkoja, muurahaisia, toukkia... Harvey oli aivan innoissaan nyt koittavasta uudesta konkurssienjälkeinen elämästä. Kun hän vain suostuisi ottamaan uuden yrityksen nimiinsä.

- Täällä taitaa olla hometta, hän yritti sanoa, mutta Harveyta se vain nauratti: Minä olen kuule nyt virallisesti  kiinteistöjalostaja, älä sinä martta pienistä huolehdi! Tämä on meidän Treasure Islandimme. Kyllä tästä hyvä tulee!