keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Mummo lumessa

Oma äitini, 95-vuotiaana kuollut, kotona viimeistä edelliseen päiväänsä,
halusi itse itsensä ja omat asiansa hoitaa ja vapaasti liikkua ja syödä oman
makunsa mukaisia aterioita ja pitää kiinni omasta rytmistään ja yhteyksistään.
Onnekas, kellä kunto ja pää sen mahdollistaa. Kuva ei hänestä.
Eteenpäin vai taaksepäin? - Hmm, sanoi tää mummo lumessa, kun tänään meinasin jäädä jumiin. Tai siis kun... polkua tapani mukaan tallasin, mutta kun ne on aurattu päistä umpeen. Alkupäästä ei niin korkeasti että onnistui harppominen lähes kuivin jaloin mutta loppupäässä olikin normi lumikerros plus päälle aurauskerros.

Tapoihin EI kuulu eestaaslenkit kuin hätätapauksessa. Eli en helposti peruuttamaan lähde. Jos en ottaakseni uutta vauhtia. Kiertämisistä nautin. Niin mielen- kuin fyysisissä maisemissa. Ai että saan olla kiitollinen kun pystyn vielä nostamaan jalkaa, 65-vuotiaana, kun upotus on lähes pillua myöten ja jalannosto tietyllä tapaa tiiviistä lumesta vaativaa. Bodarikroppaisella hurja-Hiksullakin, pumi-koirallani, oli pieniä vaikeuksia, mutta lähinnä sitä nauratti kun oli minua pikkutiellä vastaanottamassa.

Kuka nyt ei haluais tällaiselle polulle kävelemään? Meistä
Hiksun kaa on ihan käsittämätöntä etteivät kaikki muutkin
 tunge tänne. Tykätään!!!
En oikeasti haluaisi lainkaan sivuta tuota Esperi-Attendo-Mehiläinen-kv-veroparatiisiyhtiöaihetta kun tuntuu, että sillä nyt helvetti soikoon ratsastetaan reimasti vaalien alla ja niiden jälkeen... niin mitä? Unohdetaan mummot ja vaarit taas lumeen tai paremmin eli pahemmin omiin jätöksiinsä sängyille tai lattioille tunkkaisiin huoneisiin ylilääkittyinä lojumaan.

Samaan suuntaan kuitenkin edetään edelleen. Vaikka kysymys on poliittisista ratkaisuista. Hoiva-alan jättämisestä kansainvälisten jättiyritysten käsiin, joiden päätehtävä on tuottaa voittoa sijoittajilleen ja omistajilleen. Jopa itseni kaltainen poliittista toimintaa välttävä naiivi mummo sen on tajuavinaan.

Attendon toimitusjohtaja Pertti Karjalainen eilen A-studiossa useampaan kertaan perusteli virheitä ja heikkoja kohtia sillä, että yritys, Attendo, on niin iso, sillä on niin valtavasti hoidettavia ja yksiköitä, että totta kai virheitä sattuu. Eli samalla kun hänen johtamansa yritys pyrkii jatkamaan laajentumista, johtaja myöntää sen, että virheitä sattuu, koska yritys on niin suuri. Eli valvonnan ulottumattomissa.

Miten monta kertaa onkaan mieleen yksinäisillä lumilenkeillä tullut, miten jonakin päivänä voisi onnistua lempeä viimekupsahdus hankeen vienossa havuntuoksussa? Ettei ikinä joutuisi kyörätyksi...

Tänään oli muutaman kipakan pakkaspäivän jälkeen niin lempeä talvisää, että ah. Ihanan helteisen viime kesän jälkeen hienoa, että vettä lumen muodossa tulee. Saa tulla omasta puolestani vaikka lumi sähköjä ja oksia katkookin.

Kunhan muistetaan, että ilmastonmuutos on kuitenkin realiteetti, joka koskee meitä kaikkia; ja entistä enemmän tulee koskemaan. Vähän kuin lumi täällä Suomessa tällä hetkellä niitä jotka eivät ole sitä johonkin paenneet. Ajattelen, että sitä parempi, mitä enemmän osataan antaa sen koskea ja laittaa mietityttämään ja keksimään uusia tapoja tehdä elämästä mielekästä ja luontoystävällisempää.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Minkä puolesta? Keneen luottaen?

Hieno Ernst Ludwig Kirchnerin veistos
Hockende Frau 2018 Roomassa
Diocletianuksen kylpylän yhteydessä
olevassa museossa.
Tein aamun koiralenkin lammen ympäri. Tässä kaupungissa on paljon lampia. Näytti olevan jäällä hyvä polku ja lähdin sitä kulkemaan, ajattelin että koira pääsee siellä vähän vapaana juoksemaan. Mutta rupesi arveluttamaan ja käännyin polulta suoraan rantaan, jolloin umpihangessa jalka tietysti lumpsahti lumen ja pintajään väliin muodostuneen vesikerroksen läpi, joten loppulenkki sitten nilkat ja jalat kylminä ja litimärkinä. Nyt illalla kävin uimahallin vedessä liikkumalla lämpiämässä. Joten lämpötasapaino taas saavutettu. Kylmäaltaan ja saunan risteytyksellä lopuksi.

Mutta nyt itselleni tyypilliseen tapaan teen kierrosta ennen kuin pääsen asiaan, josta olen ajatellut EN-kirjoittavani. Eli näihin alaikäisten hyväksikäyttö- ja raiskauskuvioihin. - Sillä ne nostavat itsessäkin infantiileja häpeäntunteita. 

Muistikuvia, miten joka päivä kouluun kuuskolmosen bussissa matkustaessani enemmän kuin yhden tai kaksi kertaa viereeni istahti itseäni paljon vanhempi mies (silloin mamuista ei ollut tietoa - ensimmäiset myöhemmin diskossa tapaamani ulkomaalaiset olivat japanilaisia), joka rupesi hivelemään reittäni ehkä mielihyvää tytön jähmettymisestä kokien. En kehdannut huutaa, en edes nousta ja käskeä päästämään ohi ennen kuin oikealla pysäkillä. Yritin työntää pois vain kättä, joka palasi. Tai miten usein Keskuspuisto-lenkillä (myös koulumatkalla) n. 10-14-vuotiaana kohtasin itsensäpaljastajia. Tai miten tietyssä iässä olin ihastunut Spencer Tracyyn – jaoin hänet mielessäni äitini kanssa, tai voitin hänet äidiltäni, eikä se ollut kuin 53 vuotta minua vanhempi (no leffoissa ei tietenkään, mutta ’vanha’ kyllä) - ja ylipäänsä tiettyjen itseäni huomattavasti vanhempien miesten vetovoimaan. Tai miten interrail-matkalla Unkarissa jouduimme serkkuni kanssa selkeän raiskausyrityksen kohteeksi. Siitä selvittiin. Kovaäänisesti tappelemalla. Mistään näistä jutuista en jutellut vanhempieni kanssa.

Jos oma isäni oli arvaamaton, ei hyväksyvä eikä lainkaan mikään sylissäpitelijä, niin isän ikäisten miesten hyväksyntää ja syliä kuitenkin kaipasin. Mutta meni vielä vuosia, olin jo jotenkuten täysikäinen ennen kuin yhden setämiehen syliin ajelehdin. Eikä siinä ollut mitään rikollista. Paitsi että yhtenä päivänä minuun otti yhteyttä etsivä. Ihan oikea etsivä. Joka kertoi sedän olevan naimisissa ja tavanneen monia kaltaisiani, nuoria tyttöjä, minua nuorempiakin… - Miten sinäkin, ihan fiksun tuntuinen nuori nainen tuollaiseen? etsivänainen kysyi minulta silloin. 

Miten minä? No. Se saatu huomio. Kokeneisuus. Varmat otteet. Liikkuminen sen kanssa uudenlaisissa paikoissa. Muutamat mukavat ajelut (meillä ei kotona ollut autoa).  Ei siihen nyt niin hirveästi tarvittu. Minulla oli tarve kokeilla eikä kyse ollut raiskauksesta. Mutta joidenkin muiden kohdalla hyväksikäytöstä siis ehkä. Omalla kohdallakin olisi ihan hyvin ollut mahdollista nuorempanakin. Enkä minä siitä muille kertonut tuossakaan iässä. Voin vain muistaa ja toisaalta kuvitella, miten huomionkipeitä lukuisat nuoret tytöt ja pojat ovat. Helppoja saaliita. Tosi helppoja. Halukkaita keräämään kokemuksia. Ja nykyään huomionkipeys vielä oikein loistaa joka puolelta some-kuvista. Lähes kaikki nuoret haluavat olla seksikkäitä.
Väitän että JOS minulla olisi omien vanhempieni kanssa ollut mutkattomat jutteluvälit (ja toivon että nykynuorilla sellaiset useammin on), ei edelläkään mainittuja ei-niin-pahoja juttuja olisi tässä kerrottavana. 

Asia liittyy myös ylipäänsä seksuaalisuuteen suhtautumiseen tässä maassa. Minä en ainakaan tiedä, kuinka luontevaa se tänään yleisesti ottaen on. Ja kuinka positiivisesti ihmiset pystyvät puhumaan tästä sinänsä mukavasta ja hienosta asiasta. Yhdessä jenkkidokumentissa (nimeä en muista, noin vuoden takaisessa) jossa hehkutettiin tolkuttomasti suomalaista koulua joiltakin osin, oli toisaalta jakso ranskalaisesta koulusta, tunnilta, jossa puhuttiin seksuaalisuudesta niin railakkaan vapautuneesti, että kateeksi kävi. 

Seksuaalirikoksiin liittyvässä mainiossa jutussa haastateltu tutkija Julia Korkman mainitsee asiasta myös asian tämän puolen, jonka parissa tässä maassa Väestöliitto onneksi myönteisessä mielessä toimii. 

Vakavammin: eräs tuttuni totesi ihan äskettäin, miten väsyy ja ahdistuu miehensä vaahtoamiseen Oulun raiskaajamamuista. Hän ei varmasti ole ainoa. Omat naispuoliset ystäväni ovat pääsääntöisesti suvaitsevaista porukkaa, jotka eivät halua demonisoida mitään väestöryhmää. 

Joidenkin kantaväestöön kuuluvien miesten raivoisan estottomat somekommentit ja raiskatuksitulotoivotukset suvakeiksi tai vihervasureiksi leimaamilleen naisille - myös herkässä iässä oleville tytöille - nostavat karvat pystyyn. Kun tänään sanoin jotakin miesten kiihtymyksestä asiassa eräälle ystävälleni hän vastasi kevyen kyynisesti, että taitaa olla kyse eläimestä meissä? – koiraiden työtä on puolustaa naaraita vieraiden koiraiden hyökkäyksiltä?

Mutta ketkä kaipaavat moista puolustamista?

Jossakin tilanteessa puolustettunaolo ja huomio voi tuntua mairittelevalta. Mutta laajemmin, yhteiskunnallisessa mielessä, tai joukossa, se muuttuu helposti alentuvaksi, patriarkaaliseksi, holhoavaksi ja naaraita omaisuutena kohtelevaksi käyttäytymiseksi, jollaisesta tulee mieleen uroskoirani, jolla on minuun, emäntäänsä, ylisuojeleva asenne, mikä panee sen räyhäämään vieraille uroksille. Jolloin minä joudun puolustautumaan sen puolustavaa asennetta vastaan ja palauttamaan sen tolkkuihinsa. Aina en onnistu, ja silloin marssin kotiin suuttuneena nenä pystyssä, jolloin se seuraa minua harvinaisen kauniisti. Tämä ei vain helposti onnistu kantaväestö- tai muidenkaan miesurosten suhteen, jotka ovat joutuneet vastaavan uhon valtaan.

Erityisesti kauempaa tulevat pakolaiset näyttävät saavan kantaväestön urokset nousemaan maan alta nuijineen kaduille partioimaan ja kuvittelemaan suojelevansa ainakin niitä kantaväestöön kuuluvia naaraita, joilla ei ole vääränlaisia arvoja ja asenteita. 

Sen sijaan että he keräisivät porukkaa nuotion ympärille pohtimaan, miten asiat voitaisiin hoitaa sovussa. Sekin olisi mahdollista.

Oulussa on tyttöjä käytetty törkeästi hyväksi. Nyt julkisuudessa esille tulleet tekijät ovat olleet ulkomaalaistaustaisia. Maahanmuuttajien osuus raiskausrikoksissa on lähivuosina ollut iso, 28-25 prosenttia. Nyt lyhyellä aikavälillä Oulussa esiintulleiden tapausten 'piikki' voi poliisin mukaan osittain johtua siitä, että poliisi on ensimmäisten tapausten jälkeen lisännyt, ja osannut myös paremmin ohjata tutkintaa tietyille foorumeille netissä (varmaan myös grooming-ilmiöön). 

Tiedetään, että joissakin kulttuureissa (niiden omista laeistakin useimmiten poiketen) esim. lapsiavioliitot ovat yleisiä sen ikäisten kanssa, joiden kanssa seksuaalinen kanssakäyminen pitäisi olla raiskauksena tuomittu rikos. Ja sekin tiedetään, että nuorten poikien ja miesten säilöminen vuositolkulla jollakin leirillä ilman mahdollisuutta työhön, koulutukseen ja perhe-elämään saa joidenkin kohdalla sosiaalisen normiston pettämään. Ja tiedetään se, että alemmuudentunteet kantaväestön seassa elävien keskuudessa voivat johtaa tai ovat johtaneet radikalisoitumiseen. Ihmiset - ja eläimet - käyvät arvaamattomiksi joutuessaan nöyristelemään tai mielistelemään paremmassa asemassa olevia.

Ihmisten ja erityisesti alaikäisten pitäisi voida helposti ottaa yhteys ja tehdä ilmoitus jollekin ihmiselle tai organisaatiolle (nettirikoksiin, seksuaalirikoksiin perehtyneiden poliisien sivustoa on ehdotettu) jo epäilyjen herätessä ja tietenkin rikoksen tapahtuessa tai tapahduttua. Iso ongelma on se, että taitaa olla suuri joukko nuoria, joilla ei ole luottamuksellista suhdetta keneenkään tai mihinkään aikuiseen tahoon. Eikä resursseja ole viime aikoina todellakaan oltu nuorisotyöhön (eikä poliisille) lisäämässä.

Tavallaan on outoa, että mitä pohjoisemmaksi Suomessa mennään, sitä löperömpi lainsäädäntö on raiskausrikoksissa ollut. "Sutelan tutkimus paljasti, että vuosina 2010-2014 Helsingin käräjäoikeus antoi lapsen törkeästä hyväksikäytöstä useimmin ehdottomia tuomioita, mutta pohjoista kohti mentäessä niiden osuus väheni. Keskimääräinen rangaistus oli Helsingissä lähes kaksi ja puoli vuotta, mutta Pohjois-Savossa ja Lapissa puolitoista vuotta."

Tämä saa ainakin minut epäilemään, että esim. Oulun seudulla ollaan enemmän kiinnostuttu mamujen kiinniottamisesta ja karkottamisesta kuin ylipäänsä kaikista lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten estämisestä. En osaa olla epäilemättä, että edelleen kantaväestöön kuuluvien tekemiä seksuaalirikoksia jää runsaasti ilmoittamatta ilmoittamisesta seuraavan häpeän vuoksi (jos kyseessä esim. tuttu tai tutun tuttu tekijä, kuten aiemmat tapaukset lestadiolaisen liikkeen piirissä osoittavat). Että uhrit kenties voivat tällä hetkellä tuntea saavansa hyväksyntää ja rohkaisua nimenomaan mamujen suorittamille raiskausten ilmiannolle. Heidän pitäisi saada aina tukea ja rohkaisua kaikkien vastaavien väärinkäytösten ilmiantoon.

Se vain ei ole helppoa. Jos jo vanhempien reaktiot pelottavat lapsia ja nuoria. 
Ja varsinkaan jos vanhemmilla on taipumusta suhtautua nuorten seksuaalisuuteen kielteisesti. 
Mutta jotain positiivistakin. Pitemmällä aikavälillä:


Rikollisten tai ääri-islamistien ei pidä saada Suomesta oleskelulupaa saati kansalaisuutta. Mutta on rumaa, jos lapsia ja nuoria välineellistetään käyttämällä näitä oman agendan ajamiseen vaalien alla. Näiden etu ja elämänilo pitäisi olla kaikkien yhteinen asia.

- Samoin kuin maahanmuuttoon liittyvien ongelmien ratkaisu. Eilen tämän kaupungin keskustan kauppakeskuksen aulassa mietin, että miten paikalla aikaansaviettävät toisaalta (mamu-)nuoret, toisaalta eläkeläiset (varsinkin miehet) voisi saada saman kahvilapöydän ääreen.

Sielunkumppani vai ruumiinkumppani

Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsi...