Harveyn kampaamo

Harveyn serkku tuli pohjoisesta kylään vaimonsa kanssa. Harvey oli etukäteen päättänyt, että tämä saapuukin sopivasti hänen apurikseen lampaiden keritsemisessä. Serkku, joka oli tarkka insinöörimies, tiesi joutuvansa tai pääsevänsä Harveyn luona hänelle uusiin tilanteisiin. Hän otti ne rauhallisesti vastaan. Hänellä oli rauhallinen mieli. Lyhyet Harvey-jaksot merkitsivät hänelle jonkinlaisia ravistelukuureja ja hän kaipasi niitä joskus. Samalla tavalla kuin joku toinen kaipasi retriittiä.

Hän olisi valinnut retriitin. Ei Harvey enempää kuin serkkukaan ollut koskaan kerinnyt lampaita keritä; kun serkku ilmaisi toimeen ryhtymisen edessä jonkinasteista epäröintiä, Harvey vastasi että oli opiskellut asiaa perusteellisesti Lammas & Vuohi -lehdestä, ja sitä paitsi naapurin mestari oli antanut suullisesti aivan riittävän päteviä ohjeita. Sen todisti maailman paras savulammas, jota he olivat tältä saaneet. Ei maistunut villa siinä. 

- Eihän? Harvey suuntasi kysymyksen hänelle.

- Oli kyllä hyvää, hän myönsi.

Serkku halusi katsoa Youtubesta varmuuden vuoksi lampaankeritsemisvideon ja valitsi keritsemiskilpailuita voittaneen uusseelantilaisen keritsijämestari Emily Chamelinin antaman näytteen, jonka he serkun vaatimuksesta katsoivat kahdesti. 

- Siinä näet, ei tuo ole kovinkaan kummoista, Harvey sanoi.

- Eiköhän se onnistu, serkku myönsi. - Jos tuo Emily kerran pärjää yksin.

Yhden lampaan keritseminen sujuikin serkuksilta sen jälkeen kun he olivat saaneet sen sattumalta kiinni suurehkosta aitauksesta. Lammas luiskahti yllättävän ketterästi kahden miehen otteesta pariin kertaan, mutta tuli lopuksi kerityksi. Sille jäi vain toispuoleinen poskiparta.

Seuraavana aamuna hän  ilmoitti vieraille ja Harveylle käyvänsä kaupungissa kampaajalla. Hänelle oli tullut kova ja äkillinen tarve saada vähän muotoa päähänsä.

- Älä nyt helvetissä. Kai mie nyt yhden martan tukan leikkaan jos pystyin lampaankin keritsemään.

- Hah! hän sanoi

- Mitä sie sinne rahojas viet? Anna mie leikkaan.

- Enpä taida.

- Etkö sie vielä ole nähnyt että muut laulaa nuoteista mutta mie laulan suoraan. Etkö sie luota minun osaamiseeni, rakas aarre?

Harveyn serkku ja serkun vaimo kuuntelivat kiinnostuneina aamiaispöydässä heidän kommunikaatiotaan mutta eivät osallistuneet siihen.

- Tainnut vähän liikaakin luottaa, hän sanoi. Sussa on ominaisuuksia jotka kaipais vähän rajoja ja ohjausta mutta musta ei ole pomottamaan, paha kyllä.

- Aaaanna nyt mie leikkaan tuon letin! Harvey ei ottanut kantaa hänen kommenttiinsa.

Sitten se keksi etsiä kännykästään hiusten short cuts -kuvia. – Oisko tää hyvä? Miusta ois? se kysyi häneltä.

Hän antoi periksi. Harvey hieroi käsiään yhteen. Sitten se kävi pesemässä ne. Sitten se haki keritsimet, kahdet keittiösakset, ompelusakset, kynsisakset ja kertakäyttöisen partahöylän ja asetteli ne pöydälle suuruusjärjestykseen. Sitten se haki kuistin pöytää peittävän vahakangasliinan, istutti hänet ruokapöydän äärestä ottamalleen tuolille­­ ja sanoi. – Jaa. Pitäisikö hiukset pestä ensin? 

- Kastele jotenkin, pesin just eilen, hän sanoi.

Harvey haki suihkepullon ja suihkutti.

Hän sulki silmänsä. Tuntui mukavalta kun Harvey kampasi hänen tukkaansa. Se puhui lakkaamatta vieraille, mutta hänen ei tarvinnut kuunnella eikä ottaa kantaa. Hän päätti pitää retriittiä tässä ja nyt. Ihan sama mitä tästä tulisi. Ei se ainakaan mitään huonontaisi. Hänellä oli hassu tunne kuin hän olisi itse ajatuksillaan ohjannut Harveyn käsiä. Sen kosketus ei ollut aikoihin tuntunut niin hyvältä. Nauti tästä nyt, hän sanoi itselleen. - Ei tätä kauan kestä. 

Hänen tukastaan tuli hyvä. Ihmeen hyvä. Harvey taas piti itseään mestarina kuten kaikessa. Eikä se ollut vaatimaton. Se otti aikaansaannoksestaan kuvat edestä, sivuilta ja takaa ja laittoi ne sivulleen Mestarin aikaansaannoksia -tekstillä. 

Seuraavana päivänä soitti ensimmäinen naapuri:

- Voisitko sinä leikata minunkin tukkani?

Hän rupesi kuuntelemaan äänikirjoja ja toimimaan kuulokkeet korvilla. Hän ei suostunut olemaan sosiaalisesti läsnä Harveyn kampaamovieraille. Eikä keittämään näille kahvia, mitä Harvey piti äärimmäisen ikävänä asenteena.

Ja hän oli komentanut Harveyta vaatimaan naapureilta hiustenpesua etukäteen. 

­­­­

Harveyn kanssa sunnuntaina

Merja Metsäsen työ 'Kommunikaatio' löytyy Haihatuksen tiloista.

Hän katsoi sunnuntaiaamuna sohvalla läppärin ruudulta tv-sarjaa: Handmaid’s Talea. Hänestä se oli yksinkertaisesti upea dystopia, joka pohjautui täysin todellisuuteen - osin menneeseen, osin nykyiseen. Hän piti siitä siitäkin huolimatta, että sama Jane Campion, joka oli sarjan käsikirjoittanut, oli tavallaan syypää hänen tilanteeseensa. Tähän tässä, nyt, hän ajatteli hetkittäin. Tosiaankin!

Harvey tuli seisomaan hänen taakseen. Oli jäänyt herättyään sänkyyn lukemaan.

- Etkö sie oo keittänyt kahvia? Mitä sie katsot? No voi hornankuksat! Miten sie jaksat aina noita draamoja, missä kaikki menee perseelleen. 

- Aina. Mä vihaan aina-sanaa. Se ei ole koskaan totta. 

- Miksei noitten ohjaajat tee sellaisia elokuvia tai sarjoja missä kaikki menis ensin hyvin ja sit viel paremmin?

- Voisitko sä olla hiljaa ja keittää kahvia ja antaa mun katsoa tän rauhassa?

- Mutta eikö tota samaa tai pahempaa paskaa ole ihan tarpeeks tässä reaalitodellisuudessa? Pahempaakin!

- Mä en hei jaksa tätä enää, hän sanoi.

- No en miekään jaksais!

- Tarkoitan meitä! Tätä näin!

- Ai mitä tätä?

- Tätä silppuelämää.

- Miulle pitää puhua selkokieltä.

- Sä järjestät jatkuvasti niin paljon ohjelmaa, johon pitää ottaa kantaa tai osallistua, että mun elämälle ei jää tilaa. Sä imet huomiota enemmän kuin facebook ja muut somet yhteensä! Ja keskeytät kaikki mun tekemiset. Sä oot ihan ku mun äiti! Kun yritin lukea hetken, se huus heti tiskaamaan tai hakemaan jotain kaupasta.

- No mitä sie sit haluaisit?

- Rauhaa 'mutsilta'!

- Siehän käyt jossain maindfullissa. Et sie sieltä saa sitä?

- Rauhaa täällä. Kotona. Tilaa itselle.

- Eikö täällä muka ole tilaa?

- No on mutta koko ajan jotain ihmehäslinkiä menossa. Sulla.

- Lähetään järvelle! Siellä on tyyntä ja lämmintä nyt.

- Ai sillä sun soutupurjeella?

- Tai ilmapatjalla!

- Lähde sä niin mulle jää tänne se rauha.

- Ai ton kattomiseen? Raivorauha.

- Älä viitsi. En mä pysty enää keskittymään siihenkään. En mihinkään.

- Mennään nyt sillä ilmapatjalla. Makoilemaan tonne aurinkoon. Tuijottelemaan taivasta tai pilviä.

- Et sä osaa tuijotella pilviä.

- Katotaan. Toiset laulaa nuoteista mut mie lauleskelen päästäni.

Harvey haki saunamökistä kahdenmaattavan ilmapatjan, joka oli ollut siellä varavuoteena ja vei sen rantaan. 

- Oot sie jo valmis? Tuu jo! se huusi ovelta. - Bikinit päälle! Ala tulla!

Hän lähti. Vähän ihmeissään, tai vihaisena itselleen ja sille, että lähti.

Hän otti patjalle mukaan vesipullon ja huivin, Harveylla oli veneen perämela. Hän kävi pötkölleen ja yritti rentoutua, makasi paahtavassa auringossa kun Harvey meloi patjaa keskemmälle järveä. Hän tuli kysyneeksi vahingossa, silmät kiinni:

- Ootko viime aikoina tai koskaan ajatellut että miten meillä oikeestaan menee?

- Hyvin, Harvey vastasi. - Puhelinmyyjä on kuulemma Suomen vähiten arvostettu ammatti. Jos et satu tietämään, kun ajankohtasten juttujen sijasta katsot draamoja. Onneks ei ole tarvinnut sellaseen hommaan ryhtyä.

- Oothan sä melkein.

- Eiku mie oon paimen. Oon pannut sen ammatiksi joka paikkaan missä kysytään.

- Mitä sä muka paimennat.

- No sinua ja sie noita kissoja ja lampaita ja hanhia. Mie oon pääpaimen.

- Just tota mä tarkoitan. Ne on kaikki sun tuomia noi eläimet. Multa kysymättä. Sun niitä kuuluis paimentaa. Mut en mä just nyt sitä tarkoittanut.

- Tarkoitat mutta et tarkoita. No mitä sie tarkoitat?

- Että onko meillä mitään yhteistä?

- Ai omaisuutta? No nyt on tää patja tässä alla.

- Eiku elämänsisältöä… 

- No tää yhdessä oleminen tässä näin. Harvey tarttui häntä nilkasta samalla kun istuessaan meloi heitä johonkin suuntaan. Hän näki vain taivaan, siellä joitakuita hattarapilviä.

- Ei sun kanssa voi puhua, hän sanoi.

- No ei sellasesta mistä ei voi puhua.

Hän kiepsahti järveen. He olivat keskellä selkää. Vesi oli suloisen lämmintä. Hän kellui ja toivoi olevansa yhtä tyhjä kuin ilmapatja.  

- Älä pudota mua, Harvey sanoi kun hän kömpi patjalle takaisin. Se oli käynyt pötkölleen. Hän asettautui patjalle toisinpäin niin että heidän päänsä olivat vastakkaisissa suunnissa.

- Hui ku sie oot kylmä, Harvey sanoi.

- Ootko sie muuten katellut sitä yhtä varista siellä sen XXXL-marketin pihassa? Hyvä kun jaksaa lentää. Ootko sie huomannut? Sillä on bulimia. Oksentaa varmaan että pystyy taas syömään lisää. Pitäis varmaan perustaa sellasille linnuille syömishäiriövastaanotto, Harvey jatkoi ja hieroi hänen jalkapohjaansa. 

Juusto, metsä ja tunnemuistot

Tunnekokemuksista toiset pinna pinnalla, toiset pinnan alla. 

Käväisin illalla lähikaupassa joka sattuu olemaan ei-suomalaisen ketjun osa. Heikkouteni on vilkuilla juustohyllyjä - josko löytyisi tyrkkyhintaan jotain herkkua. Olikin ranskalaista raakamaidosta valmistettua Morbier-juustoa, joka on kotoisin Jura-vuoristosta. Eli kyseisellä juustolla on ihan oikeat juuret jossakin.

Kotona maistoin siitä pikkusiivun, jätin sen matalalle pöydälle ja menin keittämään teetä.

Telkkarista sattui tulemaan näyttelijä Eeva Litmasen haastattelu, juuriinsa liittyvä. Se toi mieleen viimeisen työpaikkani Karjala-tietokannan palveluksessa - omatkin juuret sillä suunnalla.

Tullessani keittiöstä koira oli matolla louskuttamassa jotakin - luulin ensin palloksi, mutta se olikin se juureva Morbier-juustokimpale, jota se ei saanut kerralla nielaistuksi. Sain napattua sen siltä, kuoletettua tunteeni ja vietyä kompostiin meneviin. Laitoin leivälleni nöyrästi tomaattia ja mustaapippuria.
Juureton rakki perkele. Teoreettiset juuret Unkarissa.

Tänä aamuna kaveri, jolle olen joskus tehnyt pienesti töitäkin, laittoi viestin että Toivo Mönkkösen Hirvensalmen historia I:n mukaan sukunimeni suomentuu metsästäjäksi. Kun toisen vanhempani juuret ovat Viipurin kautta Antrean Oravala-nimisessä kylässä nykyisen Venäjän puolella, ei siis ihme, että metsä vetää puoleensa. Se on minulle magneetti.

Parhaillaan on somessa menossa kysely, jossa ihmisiä pyydetään vastaamaan, monestiko he menevät metsään.
Minä: käytännössä joka päivä 1-3 kertaa. Voiko niin vastata? Ja mitä on meneminen?

Tänään kun kävelen puiston läpi kohti metsää, vastaan pyöräilee siitä viimeisestä työpaikasta tuttu henkilö. Ei-vielä-ihan-eläkeikäinen, humanistitaustainen, rakennushommiin lähetetty päälle viisikymppinen. Sanoo olevansa hirvittävän väsynyt mutta helpottunut siitä että kyseiset työt loppuvat muutaman kuukauden päästä. Kertoo, mikä pakollista palkkatyötä enemmän häntä kiinnostaa: sukututkimus.
 - Isoisänisänisän vaimon sisarusten joukosta oli löytynyt kirjailija Nikolai Leskov.

- Aaa, mä tiedän Leskovin! sanon. - Ja eikö Leskov tarkoita jotakin metsään liittyvää? kun 'les' on metsä?

Kuvittelen miellyttäväni häntä kommentillani, mutta ei se tee häneen mitään vaikutusta. Hänestä on itsestäänselvää että kaikki tuntevat Leskovin.

Katseeni etsiytyy hänen villapaitaansa. Se on hieno. Sama villapaita oli hänellä noin seitsemän vuotta sitten. Jollei joku ole tehnyt toista tilalle. Se ei näytä lainkaan kuluneelta. Hän ei taida muutenkaan kuluttaa paljoa. Hän sopisi loistavasti elokuvaan ortodoksimunkiksi, jolla on valtiovallan - tai muiden valtaapitävien - kannalta liian vahvat omat mielipiteet. Sellainen olemus hänellä on.

Kauan sitten kävin pitkän Venäjän- ja neuvostokirjallisuuden kurssin yliopistolla ja siihen kuului mukava kasa pakollista luettavaa. Ihmeen paljon suomeksi käännettyä venäläistä kirjallisuutta löytyikin. Venäjää en ikävä kyllä osannut enkä osaa kuin ihan alkeita.

Shostakovitshin oopperaksi muokkaama Leskovin pienoisromaani Mtsenskin piirikunnan lady Macbeth teilattiin alun innostuneen vastaanoton jälkeen Neuvostoliitossa, jonka vuoksi säveltäjä muokkasi sen paljon myöhemmin Katerina Ismailovaksi, joka on esitetty myös Savonlinnan oopperajuhlilla. Mtsenskin piirikunnan lady Macbeth sen sijaan on ainakin Andrzej Wajdan elokuvana edelleen olemassa (Sibirska ledi Magbet). Sen haluaisin nähdä. Olen niin vanha, että koen Andrzej Wajdan elokuvat lähes osaksi 'juuriani'. Kanal - kirottujen tie, Lotna, Tuhkaa ja timanttia, Koivikko...

En elokuvista tosiasiassa paljon muista, enempää kuin lapsuudestakaan, paitsi tunnelmia.

Minusta tunnekokemukset ja tunnelmamuistot saattavatkin olla tärkeimpiä muistoja, omaa identiteettiä eniten muokkaavia asioita. Totta kai itseä oleellisemmin muokanneita tekijöitä ovat ihmiset ja ympäristöt, joiden kanssa on ollut välittömästi tekemisissä lapsuutensa ja nuoruutensa, mutta aika lähelle voivat tulla myös esim. kirjat ja elokuvat, joita on katsonut haltioituneena tietyssä iässä tai elämänvaiheessa.

Kirjailija Petri Tamminen kehotti vetämällään viime viikonlopun kirjoittajakurssilla etsimään omaa identiteettiä eniten määrittäviä tunnekokemuksia, joihin luottaa ja nojata.

Minusta siinä neuvossa oli jotain hyvin oleellista. Hän vinkkasi mm. Defoen Robinson Crusoeen autiolla saarella. Sen uskottavuuden mahdollisti Defoen viettämät kuusi vankilavuotta. Eli oma tunnekokemus yksinäisyydestä.

Omana vahvimpana tunnekokemuksenaan Tamminen taisi mainita 'häpeän'. Myös Knausgårdin kohdalla on pääteemaksi välillä nostettu (miehen) häpeä. Kaksi äärimmäisen erilaista (mies)kirjailijaa. Häpeä peruskokemuksena on noussut viime vuosina esiin monella taholla.

Pysyväksi tunnekokemukseksi en usko tärkeänkään
kurssin enää tässä iässä muodostuvan.
Mutta jotakin arvokasta parhailta kursseilta joskus voi saada.

Saunavieras

Kuistilla tarkeni vielä lukea näinkin keveässä asussa.
Vuoroin kirjaa. vuoroin uutisia kännykästä.

Hän lämmitti itselleen saunaa. Hän oli tullut mökille, käynyt poimimassa sieniä, kypsentänyt niitä pannulla sen verran että ne peittyivät omaan nesteeseensä ja pakastanut ne.

Saunan lämmetessä hän oli istunut sen kuistilla. Ilta-aurinko osui siihen ja lämmitti niin että hänellä oli vain pyyhe osin ympärillään, vaikka virallinen kesä oli jo ohi.

Hän tutki kännykästään uutisia. Pohjois-Carolinaa moukaroi Florence-niminen hurrikaani. Viikko sitten Japanissa riehui Jebi-taifuuni, joka paiskasi rahtilaivan päin siltaa ja kaatoi kuorma-auton päin sillan kaidetta. Filippiineille on iskemässä supertaifuuni Mangkhut, ehkä tuhoavin kaikista noista. Suomeenkin saattaa yltää ja sotkea pakan ensi viikolla trooppinen Helene-myrsky.

Heidän rannassaan vesi oli helteisen kuuman kesän jäljiltä hyvin matalalla. Useimmiten vesi ulottui penkkaan tai lähes siihen, nyt rantaan oli muodostunut rantaraitti, jota pitkin saattoi suorittaa vaikka iltapromenaadeja. 

Nyt hän istui jo saunan lauteella. Hän oli viihtynyt valtaosan kesästään mökillä. Välillä paikalla oli lyhyitä aikoja viettänyt läheisiä, välillä käynyt vieraita, mutta enimmäkseen hän oli ollut siellä yksin.

Joku koputti saunan oveen.

Hän oli saunan lauteella alasti. Hän ihmetteli että ei pelästynyt koputusta, mutta ei myöskään oikein osannut sanoa ’sisään’. Hänellä ei ollut saunassa edes pyyhettä. Saunan ovi johti suoraan ulos. Tai sisään.

Joku koputti oveen ja astui sisään. Mies. Ihan vieras. Ei nuori mutta nuorempi kuin hän.

- Minä tulin… katsomaan kun tuolla mökissä ei ollut ketään ja näin että täältä nousi savua, mies sanoi ja seisoi siinä hänen alapuolellaan. Hän istui kuumassa päätyseinää vasten, jalat suorina lauteella.

- Aha. Hän nosti jalan toisen päälle ja asetti kädet puuskaan niin että ne olivat osin rintojen suojana.

Kattoja oli niin monenlaisia, enemmän ja vähemmän
sateen- ja myrskynkestäviä.

 - Hyvät löylyt teillä. Tai sinulla. Miten haluat.

- Ihan sama.

- Hieno paikka.

- Niin on. 

- Oli kuuma kesä. Vaikka täällä on vielä kuumempi.

- Niinpä.

Kiertelin tuolla kun etsin isäntää… tai siis emäntää… katsomassa vähän kattoja.

- Onko se harrastus?

- Ammatti pikemminkin.

- Aha.

- Katto on aika tärkeä elementti.

- ...

- Aika huonossa kunnossa katto. Tai katot. Pihapiirissä. Täällä. Kun ajattelee. Saattaa niitä sateitakin tulla.

- Ja myrskyjä yhä enemmän, hän lisäsi ja nousi. - Väistätkö vähän. Minun pitää päästä järveen.

- Toki, anteeksi. Mies otti askeleen taaksepäin kun hän sivuutti tämän, meni ulos ja sulki oven perässään niin että mies jäi vaatteissaan saunaan. Vesi järvessä oli jo aika viileää, mutta hän viihtyi siinä kuitenkin useamman minuutin.

Palattuaan polkua saunalle, ilman pyyhettä, mies oli siirtynyt ulkopuolelle.

- Niin noista katoista.

Mies katseli ylöspäin kuin taivas olisi katto: - Eikö olisi hyvä harkita uusimista.

- Minulla ei ole rahaa.

- No mutta kyllä ne kannattaisi uusia ennen kuin vuotavat.

- Vuotavat jo. Eikä se ole mikään kannattavuuskysymys. En voi kannattaa tässä kuin itseäni. Ja nyt mulle tuli vähän vilu. Mä menen nyt takas lämmittelemään. 

Hän mietti saunassa, että joskus tuntui siltä ettei jaksaisi nousta ylös kantamaan itseään vaikka ei hän mitenkään erityisen huonossa kunnossa fyysisesti ollut ja monet asiat kiinnostivat. Ja raivostuttivat tai huvittivat. Metsässä hänestä tuntui hyvältä istahtaa jäkälien keskelle ja ajatella jäävänsä siihen. Maatuvansa. Laahattuaan sieltä itsensä takaisin omaan mökkirantaan, riisuuduttuaan, käytyään vedessä, istuuduttuaan uinnin päälle auringossa, alastomana, hän koki joskus olevansa uusioneitsyt. Varsinainen neitsyt oli sellainen, jota jänskätti saamansa huomio koska tiesi saavansa sitä. Uusioneitsyt oli sellainen, joka saattoi täysin viattomana kelliä tai kulkea alasti pitkin rantaa tai vaikka maantietä, koska tiesi että mitään huomiota ei ole eikä tule. Kuin olisi jotenkin koskematon. Näkymätön. Hajuton. Kuulumaton. Koskematon.

Hän muisti keveyden joka joskus oli tullut siitä huomiosta, jonka oli saanut taholta, jolta huomiota oli hakenut. Sellaista ei enää ollut. 

- Katonkattoja, hän sanoi kun astui saunasta ulos. Hän sai vuorostaan katsoa tätä ylöspäin. Mies oli kiivennyt saunan katolle. Istui siellä jalkojaan riiputtaen tuijottamassa järvelle. 

- Aika tyyntä nyt. 

- Täällä onneks joo. Mut hei. Näytänkö mä susta lainkaan naiselta? Tai no. Ei kai sillä ole niin väliä.

Harvey palaa maisemiin

Nic ja Claire purjehdusta odottaessaan.

Harvey oli kuullut naapurista kumppaninsa kotaretkestä jonkun eteläeurooppalaisen miehen seurassa.

Nyt se ilmestyi yllättäen kotiin ja toi tullessaan autollisen ruokaa ja juomisia.

- Meinaatko leiriytyä? hän kysyi Harveylta kun tämä halasi häntä.

- No en mutta jos lisää vieraita tulee niin…

- He maksavat majoittumisesta, ei varsinaisesti ruuasta. Olen ilmoituksessa luvannut majoituksen ja ensimmäisen ilta- tai aamupalan tuloajankohdasta riippuen.

- No eihän vieraita tyhjin suin pidetä. Sehän vasta ois noloa. Antaa niiden katsoa suu auki kun itse syöt.

- No eihän ne nyt vieressä seiso ja katso. Sä sotket tutut ja vierasvieraat. Mä olen ajatellut tehdä itselleni pientä tiliä näillä airbnb-vierailla, ei tää kannata jos rupeen pitämään kestejä. Läsnäolo tai avuliaisuus on eri juttu.

- Sie siis jaat vain jotain myötätuntoista hyväksyvää läsnäoloa?

- No nii-in.

- No hyvä että ne seuraavat tulijat ovat perhe. Sitä paitsi toin mie muutakin kuin ruokaa.

Hän seurasi Harveya ulos kun tämä meni laskemaan auton peräkärrystä päältäajettavaa ruohonleikkuria.

- Mistä sä ton? Mistä sulla on kaikkeen tällaseen rahaa?

- Kaverin käytetty. Ja onhan miulla kaikenlaisia hommia tuolla.

- Ai missä.

- No missä milloinkin.

Hän pyysi että Harvey näyttäisi hänelle miten leikkuri toimi jos sellainen kerran nyt oli. Heillä oli melko laaja pihamaa, jota hän oli ajellut työnnettävällä leikkurilla. Hänestä oli mukavaa, että oli tilaa, itselle ja vieraillekin. Vaikka pelata sulkapalloa tai mölkkyä, jumpata, joogata, lennättää vaikka leijaa, tehdä mitä vain. Oleskella. Levittäytyä.

- Miksi, Harvey kysyi.

- Miten niin miksi?

- Haluat sie ajella sillä?

- Miten niin ajella? Tai… siis ruohoa, juu.

Harvey oli irrottanut leikkurista leikkuriosan. 

- Päästä hanhet ja lampaat hoitamaan ruohonleikkuu jos se rassaa sinua, se sanoi.

- Hanhet hyökkää vieraiden kimppuun. Ja lampaat karkaa naapuriin.

- Onko siusta tullut vähän negatiivinen martta?

Airbnb-perhe tuli Bretagnesta. Perheen lapset, Nic ja Claire, olivat riemuissaan kun pääsivät ajelemaan Harveyn leikkurittomalla ruohonleikkurilla. Harvey raivasi näille raivaussahalla reitin pienen farmin ympäri. Claire innostui ajamisesta niin että täräytti laitteella saunan nurkkaan, jolloin sen suojakuoresta irtosi iso muovikimpale.

- Terrible! nyt tuli kalliiksi, Francoise, perheen äiti kiljaisi.

- Äh. Mitäs tuosta, käyttöön nämä laitteet on tehty, Harvey vastasi ja rupesi grillaamaan tuomiaan juureksia ja lihoja koko porukalle ja poksautti auki kuohuviinipullon saadakseen Francoisen taas iloiseksi.

Illalla nousi ukkosmyrsky. He istuivat lasikuistilla ranskalaisperheen kanssa syömässä ja seurasivat samalla vähän jännittyneinä ukkosrintaman etenemistä ikkunoiden takana.

Jyrähti, ja salama halkaisi muutaman kymmenen metrin päässä heistä, heidän silmiensä edessä,vanhan ja ison koivun. Koko rakennus tärähti ja ikkunat helisivät.

Muut pelästyivät. Harvey hihkaisi:

- Bon dieu de merde! Tuollaisen voiman kun saisi käyttöönsä! Harveyn sosiaalisuuteen kuului se, että hän oli nopea omaksumaan vieraiden kielten avainsanat.

Hän loi katseensa johonkin ylös, ajatteli Airbnb-palautteita ja päätti pyytää Francoiselta, etteivät vieraat mainitsisi mahdollisessa palautteessaan tarjoiluista mitään. 

Seuraavana aamuna hänen noustessaan ylös pienessä krapulassa Harvey oli ranskalaisisä Patricen kanssa rannassa. Harvey oli hitsannut ja liimannut vanhan soutuveneen pohjaan tekemänsä telineen ja pystyttänyt siihen jonkinlaiset tangot ja oli parhaillaan kiinnittämässä kankaita tankojen väliin. Kankaat näyttivät tutuilta. Ne olivat heidän entisiksi muuttuneita lakanoitaan. Nic ja Claire hyppivät vedessä ja pärskyttivät vettä toistensa päälle.

- Ollaan tässä lähdössä purjehtimaan, Harvey sanoi.

- Lähdetään tekemään koelenkki ensin keskenämme, hän sanoi Harveylle.

- No mikäs siinä. Käväistään tuossa naapurissa.

Patrice virnisteli rannalla kun he lähtivät.

- Törsäsit sitten parhaat lakanat ja pilasit veneen pohjan hän sanoi soutaessaan kun Harvey ’purjehti’. - Aika kiikkerä tää purjevene ilman köliä. Hän yritti painollaan pitää sitä suorassa.

- Älä nyt! Oisit kerrankin myönteinen martta, Harvey vastasi. 

Naapuri tuli rantaan vastaan. Eteläsavolaiset miehet eivät puhkea kovin herkästi nauramaan.

- Jaahas. Uot sitten tuommoisen… Naapurin isäntä sai verkalleen sanottua.

Heidän päästyään takaisin omaan rantaan hän nousi veneestä ja Nic ja Claire hyppäsivät hänen tilalleen isänsä kanssa Harveyn seuraksi.

- Onko tässä kysymys jostakin suomalaisesta kisasta? Patrice kysyi Harveylta ranskanpainotteisella englannilla. - Kuten se jalkapallo mikä pelataan upottavassa maassa?

Hän käänsi selkänsä ja häipyi äkkiä rannasta. Harveylla oli herkät kohtansa.

Harvey purjehti, Patrice souti peräpaikalla, Nic ja Claire istuivat tyytyväisinä kokassa. Tuuli oli kevyt, vesi lämmintä ja lapsilla pelastusliivit. Hän kiinnitti veneen perään ison ilmapatjan.

Sen jälkeen hän ehdotti Francoiselle kahdenvälistä kaupunkiretkeä  taidemuseottomaan maakunnan pääkaupunkiin, jossa firma nimeltä Delete Finland Oy oli parhaillaan purkamassa pois kaupungin näkyvintä maamerkkiä. 

- Käydään vaikka satamassa kahvilla, hän ehdotti.
- Purjehtivatko he sinne? Claire kysyi.

Avaimet hukassa, kädessä ja symbolina

Vähän on heppoisen näköinen lukko vaikka siinä
security lukeekin.

Saa nähdä, miten naapurimaan vaaleissa käy? Antavatko tulokset avaimia myös Suomen poliittisen tilanteen tai tulevaisuuden ymmärrykseen vai ainoastaan uusia avaimia poliittiseen manipulaatioon.

Avaimien kanssa ei ole leikkimistä. Ne, joilla roikkui lapsena avain renksussa kaulassa, olivat isoja ja luottamuksen arvoisia. Avain avasi pääsyn paikkoihin. Kodin lisäksi kellariin ja vintille, joihin ei olisi saanut omin luvin mennä. Kerran kokeilin omaani salaa yhteen naapurin oveen ja yhtäkkiä olin vieraassa eteisessä. Säikähdin ja onneksi ehdin vetäytyä ennen kuin kukaan ehti kimppuuni. Eihän sellaisen pitänyt olla mahdollista. 

Sesamin siementen kypsyessä niiden kota napsahtaa auki. Joku kypsymisilmiö siinä oli tapahtunut. Sesam aukeni. Uudet tuoksut, vieraat näkymät. Outous.

Unissa joku pitkä ja pelottava ajoi minua toistuvasti takaa. Ehdin kotiovelle mutta vapisevat sormeni haparoivat avaimen kanssa liian kauan. Heräsin aina totaaliseen kauhuun kun SE ojensi pitkiä käsiään tarttuakseen minuun.

Yhtenä päivänä paljon myöhemmin löin auton oven kiinni. Ja tajusin että vauvani oli lukkojen takana. Taajamien ulkopuolella olevalta bensa-asemalta en tavoittanut lukkoseppää. Kännykkä oli autossa. Bensa-aseman puhelimella soitin poliisille, joka kehotti rikkomaan ikkunan. Sitten pihaan ajoi pyörällä vaappuen mies, jolle hätäpäissäni solkkasin jotakin. Hän veti taskustaan valtavan avainnipun ja avasi autoni ovet kolmannella avaimella.

- Ettehän vain aja sitten humalassa kun on tuo lapsikin kyydissä, mies sanoi kun kiittelin.

Taannoin koiralenkillä kotia kohti kävellessäni rupesin haparoimaan taskuista avainta. Se oli tallessa. Kotiovella yritin ottaa sen esiin. Se ei ollut enää taskussa. Palasin paikkaan jossa olin varmistanut sen olemassaoloa. Se oli maassa. Siellä.

Tänään yksiöstä lähti vuokralainen. Menin hakemaan häneltä avainta. Lähtiessäni tyhjensin autosta turhat romppeet kerrostalon yleiseen kellaritilaan, jotta vuokralaisen laukut mahtuisivat autoon. Olin luvannut heittää hänet asemalle. Palatessani etsin taskuistani kotiavainta. Ei sitä ollut missään. Se oli talon ulkoven lukossa.

Ehkä olisi syytä ottaa lapsuuden avainrenksu käyttöön. Jos minulla olisi kumppani, pyytäisin häneltä syntymäpäivälahjaksi tyylikkään avainnauhan. Niitä on olemassa hienoja. Huomasin juuri. Muitakin kuin kanttinauhoja firmojen logoilla. 

Kerran sain työkaverilta lainaksi metallinpaljastimen jonka kanssa etsin avaintani suolammen ympäriltä, jonne mielestäni olin sen hukannut. Löysin toisten avaimia. Jännä vehje. Omaani en löytänyt. Sen hain paljon myöhemmin poliisilaitoksen löytötavaratoimistosta. 

Avain on yksi yleisimpiä symboleja. 

Avaimella voi avata reitin johonkin uuteen mutta myös sulkea sen. On ihmisiä jotka pysyvät lukkojen takana.

Pietari sai Raamatun kertomuksessa muistaakseni haltuunsa avaimet taivasten valtakuntaan. Itse haluaisin vaatimattomammin avata ovet jonkinlaiselle armottomalle itsensäilmaisemisen rohkeudelle (julmuutta toisia kohtaan en armottomuudella tarkoita, vaan jonkinlaista uskaltavaa rehellisyyttä).

Junichiro Tanizakin Avain-romaanissa aviopari lukee näennäisesti salaa toistensa päiväkirjoja ja jättää näennäisesti vahingossa päiväkirjojensa avaimet esille ja toistensa salatut jutut toistensa nähtäviksi. Nykyään ei päiväkirjoja juuri kirjoiteta. Eikä kirjeitä. Nykyään voi pitää julkipäiväkirjaa täällä näin tai fb:ssa tai muussa somessa. Taidan itse jotakin sensuuntaista harrastaa. Minkälainen on nykyajan kirjesalaisuus? Sellainenko että voi sulkea jonkun fb-sivujensa ulkopuolelle? Esimerkiksi? Tai pitää käyttäjätilinsä yksityisenä? Mikä on varmaan ihan fiksua monelta. Pitää tilinsä alunperin somesalaisena. Valita kaverinsa. Motiivit ja tarkoituksenmukaisuudet riippuvat ihmisestä ja tilanteesta.

Kirjallisuudentutkijain seura julkaisee lehteä nimeltä Avain ja musiikissa on nuottiavain. Maailma on täynnä avaimia, joita ei koskaan saa käsiinsä tai ei osaa käyttää. Oman kodin avaimet ovat varmaan pian ihon alla ja osana sähköisiä lukitusjärjestelmiä joidenkin robottien hallussa. Sitten voit vahingossa joutua jonkun järjestelmän sisään vangiksi. Lopullisesti. 

Vanhanaikaisia metalliavaimia ei tarvitse kääriä folioon tai laittaa jääkaappiin. Ja Suomen luonto ei toistaiseksi ole mikään reservaatti johon päästäkseen tarvitsisi avaimet. 

Mesisienikimppu tai oikeastaan vain hyyfien kasvattamia itiöemiä.
Vai avainnippu johonkin rihmastoon?

Boikotti, hilpeys ja sienisaalis

Luin äsken uutisista että Putin on ruvennut pitämään itsestään kertovaa tositeeveetä. Minäpä teen itsestäni kertovan tosiblogin, vaikka se evvk ketään. Yhdeltä päivältä. Plus eilisillalta,

jolloin hyvä tuttu haukkui minut pataluhaksi siitä etten tiennyt mikä on Bilderberg-ryhmä.
'Kaikkien se nyt pitäisi tietää', hän sanoi. Ajelin vielä myöhemmin samana iltana kesäkoti Hupinniemestä kaupunkiin, vaikka oli ihan tuskallista irrota sieltä, kun kurjet huusivat vastarannalla pysymään aloilla. Kaupungissa katsoin myöhemmin vielä keskustelua ruotsidemokraateista; mainittu tuttava oli luennoinut ainakin tunnin Ruotsin vaaleista ja pohtinut ja spekuloinut tulevia hallituskoalitiomahdollisuuksia ja tehnyt veikkauksensa ehkä toivoen, että olisin ehdottanut vetoa. En osannut.

Ennen nukahtamista luin (toistamiseen) A. M. Homesin Things You Should Know -kirjasta novellin, jossa oli tällainen vuoropuhelu. Mies aloittaa sen kysymällä vaimoltaan:

- Do you ever wonder what I'm thinking?
- I know what you're thinking, you confess every thought.
- Not every thought.
- Ninety-nine percent, she says.

Tuo sanailu sai oloni hilpeäksi. Tuli mieleen joku mennyt juttu, jossa minä olen tainnut puhua kaikki ajatukseni ja toinen on toteuttanut kaikki ideansa. Joku epätasapaino siinä taisi silloin olla, joka saattaa selittää koko sinkkuuteni. Tai boikotissa olemiseni. Nukahdin hyvässä vireessä.

Aamulla yritin koiralenkin jälkeen saada lukupiiriläisistä fb-ryhmämme kautta lounasseuraa. Kaikki vastasivat että ei käy. Totesin huvikseni olevani boikotissa, mutta muiden mielestä taisin olla ärsyttävä marttyyri kun joku vastasi että ei kaikilla ole joka päivä varaa käydä ulkona syömässä.

Olen kyllä syönyt ulkona pihassa pitkin kesää sieniä ja milloin mitäkin heiniä.

Jostakin syystä oloni senkun koheni. Boikotissaolokin, ajatusleikkinä, kuin olisi riisuttu kaikesta turhasta ja olisi jossain oudossa autonomisessa ja tyhjässä tilassa.

Pesulassa olikin ihan tyhjää kun pyykkivuoren kanssa sinne menin. Siistiä oli saada kerralla niin iso kasa puhdasta! Tuntuikohan menneisyyteni henkilöstä samalta, kun pyysin häntä ostamaan muutaman punajuuren tai sipulin, ja hän toi niitä aina 20 kiloa säilytystiloista riippumatta. Myöhemmin en uskaltanut pyytää häntä ylipäänsä enää tekemään ruokaostoksia.

Itsepalvelupesulan koneet ovat tehokkaita ja nopeita. Koneen määrätietoiset kierrokset taisi käynnistää omat kierrokseni koska äkkiä olin jo matkalla postiin.

Muutama päivä sitten olin tehnyt jokavuotisen Huihatsaaren-retkeni, johon kuuluu romahtaneiden rakennusten ihmettely ja lähiseutuni pyhimpien puiden ihailu ja taputtelu. Souturetken jälkeen olin tilannut nettidivarista Sprengtportenin Savon kartastot -kirjan. Siinä näkyvät niin kyseinen saari kuin sekä kesä- että nykyisen talvikotinikin ympäristön paikannimet ja maastonmuodot ja kulkureitit 1700-luvulla (verrattuna nykyiseen), mikä on kiehtovaa.

Onkohan kirja muuten ensimmäinen itse koskaan hankkimani karttakirja!? Taitaa tosiaan olla.

Kone pyöri edelleen ja riensin postista kirjastoon palauttamaan luettuja ja turhia ja tein siellä toisen löydön. Taiteilija Viggo Wallenskiöldin esikoisteos Stroganoff käsittelee hienovaraisen säädyttömästi mm. sieniaiheita, mikä sopii sellaisellekin, jolle niiden merkitys on hieman ylikorostunut. Myös kuvin. Hän on vaikuttava taiteilija.

Pyykkikonetta tyhjentäessäni jo aiemmin mainitulta tutulta tuli viesti että Suomen poliittista järjestelmää on Ruotsin vanavedessä ruvettu nimittämään negatiiviseksi

parlamentarismiksi vaikka totuuden nimissä se on passiivista parlamentarismia. - Ai. Palaan myöhemmin, vastasin.

Teki mieli boikotista huolimatta tavata joku. Kävin ostamassa lounaan mukaani ja marssin sen kanssa ystävän työhuoneelle. Hänellä oli siellä rauhoittavan piristävä sotku kuten taiteilijan työhuoneella kuuluu ollakin. Se selkiytti omia ajatuksiani. Siinäkin suhteessa ihmisten välillä on eroja. Toisen pää vaatii järjestäytynyttä huushollia. Äitini pään pani sekaisin yksi ylimääräinen paperilappu tai kynänteroitin. Hän kiikutti sitä ympäriinsä kysellen kaikilta että kenen tämä on kenen tämä on? Itseltäni sellaiset paperilaput hautautuvat toisten alle kunnes vaativat etsimistä. Etsiminen vie joskus raivostuttavan paljon aikaa.

Mutta kaupunkiin en voi edes päiväksi mennä menemättä sielläkin metsään. Työhuonevisiitin jälkeen hain koirani kotoa: se ei pannut lainkaan hanttiin kun sanoin, että nyt mennään Kalevankankaalle hakemaan kehnäsieniä. Muutama ateria tuli taas korvaamaan ulompana kuin ulkona syötyä lounasta. Ja matkakustannuksia.

Sienisaaliin ja koiran kanssa ajoin takaisin Hupinniemeen. Ripustin pyykit keräämään syyskesän tuoksua. Eiköhän huomenna aurinko paista ja kuivata ne. Kurjet huutavat vielä. Yle kysyy yleisöltään Suomen merkittävimpiä ajattelijoita. Jospa viestinnän professori Anu Kantola kokoaisi toisenlaisen 'bilderberg-ryhmän'. Avoimen.

Sitä paitsi: tasa-arvolla on väliä.

Mikkelin kaupunginkirjaston edessä on lukutuoleja. Aika kovia alustoina.
Taustalla oleva rakennus ei ole kirjasto vaan vanha kaupungintalo.