Jatkoa. Minulla on jotain muuta tänään.

Tämän ikäiset ihmiset humpsahtavat joskus huomaamattaan uneen. Viimeinen kuulemani lause [edellinen blogiteksti] oli koskenut ruokaa, ja muistan ajatelleeni että minulla on kova nälkä. Ja pelänneeni samalla lentäviä paakkuja.  Sitten olin nukahtanut syömättä.

Jotkut sanovat matkan jälkeen, että on ihana palata kotiin. Kotiinpaluu voi olla myös silkkaa ahdistusta. Elämä on voinut olla pitkä sota itseä vastaan, jonka taustalla on kummitellut toivo. 

Herätessäni tunsin itseni lämpimäksi ja kuivaksi ja olevani jossain korkealla. Luolan katto oli aika lähellä. Katselin sen rosoista paikoin kiiltelevää pintaa. Makasin  pehmeän kerroksen päällä. Vain takapuoleni kohdalla tuntui jossain alapuolella oleva joku pieni ja kova. Prinsessaperse.

Jalkojen päällä oli jotakin peitteen painoa raskaampaa ja kohottauduin. Luola-asuja? Ei kun tämä vaikutti kummallisen paljaalta. Valtava toukka!

- Moi hei! sanoin. Se kohotti päätään josta ojentautui sarvi - sen näköisenä että anna mun nukkua.

Annoin. Noustessani vaatteet varisivat yltäni kummallisina riekaleina. Ehkä niin käy vanhoille.
Kierähdin maahan. Olin nukkunut tosiaan korkealla peittokasan päällä. Paikalla ei näyttänyt toukan lisäksi olevan muita. Lähellä roikkui suuresta täkistä tehty riippumatto. Tyhjänä. Vedin yhden peitteistä ympärilleni.

Keskellä luolan lattiatilaa oli  lipasto ja sen päällä suuri kantikas pata. Nostin sen kantta. Ruokaa! Valmiiksi paloiteltuja puhtaita porkkananpalasia, kananmunia, leipää, öljyä, kalaa, lampaanjuustoa… Lipaston ylimmästä laatikosta löytyi ruokailuvälineitä. Kävin käsiksi ja koin syödessäni täyttäväni tyhjää tilaa.

Syötyäni olin valmis häipymään. Nyt  kun ’se’ ei ollut paikalla. Mutta ilman vaatteita pelkän täkin sisässä - niinkö?

Mitä itse olisit sijassani tehnyt? 

Tässä viaton mikälietoukka. Mutta
ulosmenotien vahtina oleva vähän
toista sorttia.

Menin ovelle, mutta toukka oli huomaamattani siirtynyt sen eteen.  Se oli suurin piirtein rotweilerin kokoinen. Sen iho oli täynnä nyppyjä – vähän kuin se olisi ollut kananlihalla. Siinä se möllötti. Töykkäsin sitä jalallani. Ainoastaan sen terävä sarvi singahti ylös.

- Leikitkö sä jotain kerberosta? Yksipäistä? Vetäydyin takaisin ja istahdin riippukeinuun, joka otti vastaan kuin syli.

Kun seuraavan kerran heräsin ja avasin silmäni, luola-asuja seisoi edessäni. Hänen muta-ihonsa oli muuttunut takiksi, joka oli edestä auki. Pelkät alushousut… Eikä hän likaiseltakaan näyttänyt. Eikä edes haissut pahalta.

- Tuliko kuuma vai? olin mielestäni vitsikäs. Hän ei vastannut. - Vaatteilleni on tapahtunut jotain.

- Niissä oli muovia, hän vastasi.

- Souuu?

- Toukka on kai nukkuessasi imeskellyt niistä muovit. Siivotaan rippeet myöhemmin.

- Vai niin. Nyt kun ajattelin, ihoni tuntui täkin sisällä jotenkin erilaiselta. Siinä oli joku jännä kerros. Ei varsinaisesti tahmea mutta…  - Olin lähdössä mutta toukka oli oven edessä.

- Ai mihin?

Yritin miettiä vastausta,  mutta en saanut synnytettyä minkäänlaista mielikuvaa vastaukseksi.

- Eikö kylästä kuulu lähteä.

- Kylä. Koti. Hmmm, hän sanoi ja katsoi sivuun.

- Tämä on kai sinun paikkasi, sanoin, haluatko tulla tähän? kysyin.

- No en. Sinähän olet siinä.

- Olenko minä sitten niin vastenmielinen?

- Et.

- Liian vanha sitten?

- Et sitäkään hän sanoi.

- No mikä sitten?

- En pidä pelleilystä vakavan edessä.

- Ah. Ai niin. 

- Voisit myöhemmin ulkoiluttaa tuota toukkaa. Sitä ei voi päästää yksin ulos. Minulla on vähän muuta. Tänään. 

- Mitäääh?

- Se liittyy sponsorikuvioon. Toukka putsaa muovia ympäristöstä.  Syömällä ja sulattamalla sitä. Kuten vaatteesi. Se on eräänlainen koe-eläin. Minulle myös kotieläin. Se on minun vastuullani. Tai meidän. Riippuu sinusta. Mutta etsitään ensin sinulle jotain päällepantavaa.
- Kiva. Muita sanoja ei tullut mieleen.

Lätäkkö, toivo ja sen heittäminen

Sivuutan aamulla koirani kanssa pikkupojan ja naisen – ilmeisesti pojan äidin. Nainen näyttää hirveän vakavalta ja stressaantuneelta kaivaessaan repusta rukkasia pojalle, joka paljain käsin pomppii vesilätäkössä, josta lähtee tiessä olevan uran myötäinen puro seuraavaan lätäkköön. Veden pinnalla on vielä vähän jääriitettä ja se tekee lätäkössä hyppimisestä hauskempaa. Loiskis ja ritsräts. 

Hymyilen ja sanon: Hienoja lätäköitä! Koirani haukahtaa pojalle. Äiti ynähtää väsyneesti, hymähtää että näitä riittää.

Äiti on varjo, poika on aurinko. Miksi mieli - oma mielesi - takertuu niin mielellään ajatuksiin ja ’toivoihin’, jotka ovat jossain etäällä. Etäämpänä. Ehkä tavoittamattomissa. Lätäkköön keskittymisen sijasta? Niin tekemällä sivuuttaa itsensä.

Lätäkkö tai lähde. Lapselle se on sama. Jos aikuinen sallii. Enkä tarkoita peilauslähdettä omalle narsismille. Vaan ilon, energian, nautinnon lähdettä. Mikä piru sellainen muka on? mieli kommentoi.

Edes kiirettä ei tarvita siihen että oma lätäkkö jää huomaamatta. Vain se, että mieli on aina toisaalla. Sellainen helvetti ihmiselle on mieli. Sitten kun olet kunnolla sairas, niin sairas että olet teljetty sairaalaan, saat joskus hetken pidettyä mielesi ’tässä’.  Ehkä. Ehkä se vaatii fyysistä sitomista. Vai mitä? 

Mut hei! Viimeksi päädyin muistaakseni harmaaseen mereen kellumaan. Siellä kuitenkin sitten havahduin, selälläni kelluessani, siihen, että molemmilla puolillani tuhisi ja töykki joku... eläin.

- Hei, tää on koirien tää uimaranta! joku huusi rannalta. Ja tosiaan - kaksi isoa koiraa otti hampaillaan kiinni käsivarsistani, aika taitavasti, ei tullut ihoon reikiä, painaumia vain, ja veti minut rantaan. 

- Onhan tuolla hanhiakin, osoitin, ja sanoin vilusta vapisevalla linnunäänellä ryömiessäni hiekalle.

- Ne ovat luonnon eläimiä. Oletko sinäkin sellainen?

- En tiedä, olen muualta, sanoin. Vaikken oikeasti vielä tiennyt olinko muualta vai läheltä.

Koirien ulkoiluttajat mulkoilivat märkää olemustani.

- Sekopääuimari. Vähän tärisevänä ja horjuvana nousin vesirajasta kamaralle ja tähyilin ympäriltäni paikkaa, missä voisin kuivatella itseäni. Ilma oli sen verran viileä ja tuulinen, että fiksuinta oli pysytellä liikkeellä. Lähdin kävelemään rantaraittia jolta käännyin Hietaniemenkujalle - nimen näin tiekyltissä; se oli pientaloaluetta. Poikkesin talojen välitse polulle, aurinko oli ruvennut paistamaan. Hapuileva ajatus oli löytää sen verran suojaisa paikka että voisin ripustaa vaatteeni hetkeksi kuivumaan. Edessä oli kallioinen puistoalue. Siellä oli jonkinlainen juoksu- tai vallihauta, jonka vartta seuratessani päädyin luola-aukolle.

Aukosta kurkisti hirmuisen ränsistynyt otus. En saanut selvää oliko hänellä tai sillä päällään vaatteita vai ainoastaan maakerrostumia. – Tännekö meinasit? hän ärähti vihaisen koiran äänellä. Seisoin hytisten hänen edessään: - En nyt varsinaisesti itsekään tiedä. Kadotin toivoni enkä tiedä mihin tästä.

Italian Bomarzon hirviöpuistossa oleva 'helvetin suu'.
Kuva Herbert List vuodelta 1952

- No sitten taidat olla oikeassa paikassa. Tämän linnoituksen raunioista  ei toivoa kannata hakea. Ympäröivä kunta on vauras, mutta siitä ei täällä tiedetä. Tämä on entinen ammusluola. Roskiksista keräiltyjä peitteitä löytyy lämmikkeeksi. Joskus on hyvä irrottautua toivosta. Siinä roikkuminen se vasta helvetti onkin. No! Käy sisään!  Vai pitääkö sinun ensin voida jotenkin hyväksyä minut?

Kysymys hämmensi minua ja tiirailin otuksen kasvoja. Pinnistelin erottaakseni niissä jotakin tuttua. Vaikka mitä väliä sillä. Ihmiset ovat mitä ovat.  - Ei pidä, sanoin.