Elämää Harveyn kanssa 9. Nyt ei kyl ehdi. Perutaanko kokonaan?

Harvey siis siirtyi arkiviikoiksi töihin muualle. Sinä talvena lunta tuli runsaasti. Sitä pyrytti suoraan järveltä niin että kun lumet oli polulta koluttu syrjään, tuisku levitti entistä tiiviimmän kerroksen tilalle.

Ihan ensimmäisistä lumitöistä oli tullut melkein riita; molempia huvitti sellainen kuntoilu. Lumi oli vielä kevyttä kuin ilma, sitä kolasi tai huiski lapiolla niin että koko maailma pöllysi valkoisena. Ja tekemistä motivoi myös tietoisuus siitä, että pihaan luotiin avaruutta, hauskan näköisiä polkuja, muotoiltiin piha uusiksi. Vähitellen kasat kasvoivat ja tiivistyivät minivuoristoiksi.

Ja samalla lumitöistä tuli rutiinia.

Yhtenä viikonloppuna he toimivat toisinpäin. Harvey ei tullut kotiin vaan hän ajoi (n. 200 km:n päässä olevaan) kaupunkiin Harveyn kämpälle, jonka tämän kaveri-pomo oli järjestänyt. Asuinsija oli rivitalon pohjakerroksessa oleva 'askarteluhuone', johon kuului keittokomero ja oma pieni kylpyhuone. Harveylta kesti tulla avaamaan hänelle ovea. Tämä oli ompelemassa itselleen kylpytakkia. Ja huoneen yhdellä seinällä oli puisia rakenteita...
- Mitäs nuo?
- No kangaspuut!
- Kangaspuut?
- Näethän sie ettei täällä ole mattoja.
- No mennään hakemaan jostain kirpparilta tai kierrätyksestä. Kai täällä sellaisia.
- Mie teen näillä kauniimmat.
- Osaatko koota ne?
- Mitäs mie en osais? Osaan kun päätän osata.
- Sänkyäkään sulla ei ole?
- Hyvä patja on. Tuolla seinän takana.

Hän meni kiskomaan patjan esiin. Yhtäkkiä häntä halutti. Kovasti. Ja heillä oli oikein mukava pano. Kuka ompelevaa heteroäijää pystyy vastustamaan jos itsekin sattuu olemaan suhteellisen yksipuolisesti suuntautunut.

Kun hän viikonlopun jälkeen palasi kotiin, lunta oli tullut niin paljon että lumityöt alkoivat tuntua jo työltä. Mutta kun sai ne hoidettua, oli hyvä mieli: tullut kuntoiltua, oikein voimailtua, ja piha valkoisuudessaan yhä kauniimpi. Kinokset alkoivat olla jo vaikuttavia.  Hän kiipesi myös katolle pudottamaan lumet sieltä. Rakennukset näyttivät vähitellen painuvan maan sisään. 

Hän kutsui naapurin äitihenkilön neljine lapsineen kahville, mutta ensin he jäivät lasten kanssa pihailemaan, yllyttivät näitä (paitsi pienintä) kiipeilemään katolle ja pomppimaan sieltä seinän vierustalla olevaan lumeen. He koversivat yhdessä näiden kanssa kasoihin lumiluolia ja rakensivat lumileijonan. 

Seuraavan viikon jälkeen, kun polut ja aukeat ovat taas menneet umpeen, ja Harvey palasi kotiin, hän sanoi tälle: - Sinun vuorosi tehdä lumityöt.

Harveylla oli mielessä muuta: - Homma on kyllä ihan mukava mutta ei ole siihen aikaa.

- Minä en enää jaksa, hän sanoi.

- No älä tee, Harvey sanoi. – Mikäs pakko? Muodostuu pihaan polut kävelemälläkin.

Hän sisuuntui ja teki lumityöt. Avoimet paikat kävivät ahtaammiksi. Hän ei edes tajunnut milloin Harvey oli lähtenyt takaisin töihin. Polut hän kolasi aikansa, mutta erään yön jälkeen järveltä oli jälleen tuiskuttanut joka paikka täyteen niin tiivistä lunta, että kola ei enää tunkeutunut siihen kuin potkimalla ja potkimalla särkyi. Särkyikin. Tuisku ja kiukku sai hänen poskensa sulaneesta lumesta ja itkustakin märiksi mutta lopettaa hän ei osannut. Hän kaivoi lapiolla polut asuintalon ja verstaan, asuintalon ja saunamökin, asuintalon ja liiterin, asuintalon ja aitan välille ja kompostille ja vielä asuintalon ympäri. Siitä tuli vaikuttava kujasto. Muutamassa paikassa kinos ulottui häntä rinnan korkeudelle. Hän kasasi sinne lisää lunta niin että se ulottui pään yläpuolelle, ja viskasi sinne leveän lankun sillaksi, jota myöten kiivetä kanjonin yli. Sitten hän rupesi kovertamaan kujien lumiseinämiin pikkusyvennyksiä ja niihin penkkejä. Seinämistä hän veisti talojen seiniä ja seinille aukkoja jotka näyttivät johtavan jonnekin valkoisten talojen uumeniin. Ikkuna-aukkoihin hän laittoi oksista ristikoita. Sitten hän jäädytti erimuotoisia jääruukkuja ja –kuutioita,  ja niiden sisään joulukaktusten ja joulutähtien ja annansilmien kukkia. Ja jatkuvasti hän lapioi uusia kujia jotka risteilivät ja yhtyivät toisiinsa.

Ja välillä hän kutsui uudestaan naapurin perheen äidin neljän lapsensa kanssa ihailemaan

aikaansaannoksiaan.

Lapset rakastivat hänen lumikäytäviään ja -onkaloitaan.

Hänelle soitettiin. Eräs kielentarkistustyö oli myöhässä. Olisi pitänyt edellisviikolla olla tehty.

- Oi voi, tosiaan, mutta meillä jäi jouluna linjaremontti kesken ja tähän vaiheeseen sitä ei kerta kaikkiaan voi jättää. Mieskin on muualla muissa töissä. Voiko homma odottaa vielä muutaman viikon vai perutaanko kokonaan? hän sanoi.

Hän aloitti aamuisin ja lopetti iltamyöhällä. 

Seuraavana viikonloppuna kotiin tultuaan Harvey yritti välillä ehdotella, että hän voisi vaikka vaihteeksi lämmittää uunit ja saunan, tai siivota, ja ruokaakin… Tai ihan vain vaikka lukea. Tai tulla vähän tänne sisälle lämmittelemään... Hän siihen, että ei millään, näethän sinä, minulla on kädet ihan täynnä. Pane lisää vaatteita päällesi jos et ehdi lämmittää, aja uimahallille pesulle, ja käy samalla syömässä vaikka kebabit.

Kaikki piti saada valmiiksi ennen kevättä. Päivä oli pidentynyt jo uhkaavasti!

Keväämmällä hän sitten menisi jälleen käymään Harveyn kämpälle. 

Vanha normaali

Nyt kun on kevät ja olen vuosia elänyt sinkkuna, mikä voi tarkoittaa mutta minkä ei tarvitse tarkoittaa...

Toi itsetunto on sellainen jännä asia että se pomppii viikosta, päivästä jopa tunnista tai hetkestä toiseen ylösalas - riippuen jostain energiavirtauksista. Jos olet tekemässä jotain mikä tuntuu sujuvan ja tunnet osaamista tai tilanteen hallintaa, on kuin olisit hevosen selässä, yhtä hevosesi kanssa, olet hetken aallon harjalla. Ja kuvittelet sen olevan yhtä kuin hyvä itsetunto.

Ja sitten saatat saada syntyneestä tuloksesta kehuja ja kehu saakin sinut nolostumaan ja luiskahtamaan satulassa pahasti vinoon, koska se kuulostaa samalta kuin äitisi kehut muinoin koulun veistotunnilla väkertämästäsi leikkuulaudasta. Olit hätäpäissäsi antanut sen äitienpäivälahjaksi kun muutakaan et keksinyt ja kun äitisi arvosti itetehtyä. TIESIT sen olevan täysin viimeistelemätön ja nolo, ja yritit pyytää äitiä pistämään sen pois ja lopettamaan kehut, mutta kiellostasi äiti vain villiintyi ja ylisti sitä sukulaisille ja kaikelle kansalle: katsokaa, nähkää mitä lapseni on saanut aikaan, eikö oo  mahtava!?

Eli tuolla kai yritin sanoa että aikaansaannoksista ei itsetunto synny. Hetkeksi ehkä nostetta tuotantoprosessin aikana mutta tuloksesta – ei. (Tai enhän muista tiedä: ystävän hieno puutarha esimerkiksi? Ystävä kukoistaa kesäisin. Mutta ehkä se enemmän liittyy siihen puuhailuun. En tiedä.)

Mutta jatkaakseni kysymyksellä jota kiertelen, mikä liittyy tuohon sinkkuna elämiseen niin… Onko teidän tai sinun (jos tämän sattuu lukemaan vaikka tasan yks ihminen) mielestäsi hyvä pano tai rakastelu silloin tällöin sellainen juttu mikä pitää yllä itsetuntoa?

Jos nyt ajattelen vaikka erilaisista fiktioista peräisin olevia mielikuvia niin tulee mieleen tyyppejä, jotka panon jälkeen kävelevät kadulle ulko-ovesta leuka pystyssä myhäillen, tai kun ovat ’saaneet’ niin jotenkin hehkuvat. Voiko sellainen hehku mielestäsi syntyä muustakin kuin panosta? Ja onko siinä kysymys paitsi uusista tuntemuksista, myös itsetunnosta?

Niin että jos sellainen kanssakäyminen puuttuu kokonaan viisi tai kymmenen tai vaikka viiskyt vuotta niin vaikuttaako se jotenkin elämään vinouttavasti – sillä lailla että hyväksyntä itsetuntoa ylläpitävänä voimana pitää saada vielä oudommista jutuista kuin pano, joka on jotenkin se ’vanha normaali’.

Myös kieroutunutta vallanhimoista kyrpää - tai siis johtajaa - on satiirisesti kuvattu usein jotenkin seksuaalisesti kyvyttömäksi tai ei-saaneeksi. Eli se vallanhimoko on perversio?

Jos minä en ole saanut (tai pervosti ollut haluamatta) panoa vaikka nyt sit enkerromoneenkovuoteen niin olenko ollut vaarassa ajautua vallan- ja kostonhimoiseksi? Olenko väistämättä äksy vanhapiika? Vai vain näivettynyt vanha, jonka kukoistavammat osat ovat karisseet? Vai  ihan vaan oma kiukkuinen, moneen asiaan pettynyt itseni joka edelleen etsii sijaa jonkun sielussa (en tiedä kyllä mitä sielu tarkoittaa)?

Itsetyydytys ei korvaa kanssakäymistä ja läheisyyttä. Voiko hyvä itsetunto elää puutteessa ja surussa? Pitääkö sitä hakea jostain hyväksyvän läsnäolon meditaatioista? Vai metsästä?

Ja aina muistuttaa itselle, että maailmassa on niin paljon suurempia murheita?