Liftari ja Hampuusi

Seikkailuista unelmoimassa

Minkälainen
on hyvä
liftarin asu?

- Uskallatko istua sinne koiran viereen, kysyin liftarilta, joka avasi autoni takaoven. Olin ystäväni kanssa ajamassa päiväreissuun - nauttimaan hienoista kevätjääkeleistä mökille. Pysähdyin Visulahdessa, missä hän käsi ojossa ja peukku pystyssä oli pyytänyt minulta kyytiä.
- Toki! Hän oli suunnilleen ikäiseni, kuusissakymmenissä oleva nainen. Introverttina, vieraammassa tai runsaammassa porukassa hiljaisempana sivustaseuraajana olen aina ihaillen ihmetellyt tavatessani henkilön, jolta puhetta tulee kuin kraanasta; tai jos sivistyneempää vertausta haen, katkeamattomasti ja kappaleettomasti kuin vastalöytämäni Thomas Bernhardin tekstiä.

Oisko tässä habituksessa
sopivaa itsevarmuutta
liftarille?

Voiko päälle
kuuskybänen
liftari saada
paremmin kyytiä
pikkumustassa?

Hän, siis tämä liftari, joutui istumaan urospumi Hiskin viereen ja ehti noin 15 kilometrin aikana kertoa Hampuusi-koirasta, jonka kuolemaa hänen niinikään kuollut miehensä oli kovasti surrut, ja sen jälkeen sairaalassa olevasta veljestään, monista asuinpaikoistaan, lähtien synnyinpaikastaan Pohjois-Karjalassa Hämeeseen ja sieltä Etelä-Savoon, takaisin Pohjois-Karjalaan ja taas erääseen eteläsavolaiseen kylään, jossa hänen asuintorppansa omistaja oli henkilö, jonka kaikki tiesivät - kai minäkin? - oikein

Lifarin on varmaan
syytä yrittää pitää
itsensä sutjakkana.

mukava paikka... Johon väliin kysyin, kun tiesin kyseisen kylän sijaitsevan etäällä pääteistä, että jos hänellä ei ollut autoa niin miten hän pääsi sieltä liikkumaan. - Voi, ihan mainiosti, ihmiset ovat niin mukavia, aina joku ajaa ohi ja ottaa kyytiin kun vähän vartoo, hän oli tottunut matkaamaan koko Itä-Suomea ristiin rastiin aina kun oli tarvis tai vaikkei nyt niin ollutkaan, hänen ystävänsä oli välillä muka huolissaan, että joku yrittäisi jotain, mutta ei hänelle kukaan ollut tehnyt ilkeitä ehdotuksia; viimeksi yhdelle levikkeelle hänen eteensä oli pysähtynyt rekka

Seis! Kyytiinpyytämis-
harjoittelua? Taustalla
Petri Hytösen työ
parhaillaan
Galleria Heinossa.

ja hän oli ihmetellyt että mitä noin valtava auto siihen, oliko siinä joku vika, mutta kuski oli huudellut sieltä ikkunasta että etkö haluakaan kyytiä? ja sanonut hänen sinne kamalan ylös kiivetessään, että pitäähän noin mukavan näköinen tyttö ottaa mukaan. Oikein miellyttävä kuski se, toisin kuin jotkut sairaanhoitajat, niistä hänellä oli huonoja kokemuksia, velikin oli soittanut kelloa moneen kertaan eivätkä mitään olleet kuulevinaankaan, siellä istuivat tärkeinä keskenään huoneessaan... - Aika paljon ihan hyviäkin hoitajia, yritin väliin, mutta hän oli palannut jo kyyteihinsä ja sanoi että tykkää kovasti jutella ihmisten kanssa ja että ei kai kukaan sellaista ota kyytiin joka ei sanaakaan suustaan päästä. Siihen väliin sujautin kysymyksen että mistä sen puheliaisuuden kyytiin ottaessaan tietää mutta se meni säestykseksi, hän oli jo siirtynyt koiriin ja siihen, että oli ajatellut ottaa jonkun kotia tarvitsevan koiran Venäjältä vaikka, hän oli nähnyt juuri samana aamuna sellaisen pienen juuri itselleensopivan

Mitä jos onnistuu liftaamaan yhdellä kyydillä
pitkälle ja tulee kesken kyydin hirveä nälkä eikä
ole niin puhelias kuin tämä
tänään tapaamani?

paksujalkaisen shäferin telkkarissa, mutta se taitaa olla jo menossa jollekin poliisille, oli se niin pätevän oloinen. Viitostien loivaa kaartuvaa mäkeä ylösajaessani sanoin, että tuon mäen takana meidän täytyisi jättää hänet, koska käännymme siitä (apukuskin paikalla istunut ystäväni ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen kun olin ottanut liftarin kyytiin), jonka jälkeen liftari keskittyi ylenpalttisesti ylistämään vieressään istunutta koiraani, joka ymmärsi nousta nuolemaan hänen poskeaan. Olia mukava jutella kanssanne! Heihei! hän oli jo kolmine kasseineen ulkona vilkuttamassa ja kohta nostamassa peukaloaan seuraaville... Unohdinkohan jotain oleellista hänen jutuistaan? Rupesin vakavasti miettimään itse tuota liftaamiseen siirtymistä, kun autoilijoitahan kuitenkin on hirmu paljon... Miksi ihmiset eivät nykyään liftaa?

Pakokalenteri 2/24

Taianomaisia päiviä

Etruskien nekropolis 

pienen junamatkan päässä
Roomasta on aika

taianomainen paikka.
Sisältä ja ulkoa.



97-prosenttisesti kävelen päivittäin itsekseni. Tai oikeammin koirani kanssa. Emme noudata pääreittejä. Poikkeamme poluille ja umpimetsikköihin. Koira kävelee (tai juoksee ja varsinkin hyppii) enemmän kuin minä. Jos nousen rinteen tai portaat ylös, se tekee sen kolmeen kertaan.

Eilen olin poikkeuksellisesti järjestetyllä yhteiskävelyllä. Mutta kyseinen Kaihu-kävely oli tärkeä. Siellä oli nelisenkymmentä joulunalusruuhkasta vetäytynyttä mikkeliläistä (ja yllärinä Mikkelissä vierailulla ollut Pekka Haavisto) tutustumassa suunnitelmiin rantarakentaa puistomaisen virkistysreitin haavoittuvimpaan kohtaan asuintalorykelmä.

Joka puolella elää epäsosiaalisia yksilöitä, joiden mielestä muutaman vauraan etu on yleistä tai luonnon etua tärkeämpi.

Koin lahjana saada lisää tietoa alueen ekosysteemistä ja lajistosta, varsinkin kun itse alueella lähes päivittäin liikun. Se avarsi mieltä kohti pimeyttä laskeuduttaessa.

Diocletianuksen kylpylä ja siihen liittyvät näyttelyt
olivat pökerryttävä kokemus - modernia 'primitivististä'
taidetta ja aitoa sellaista, antiikkia, Michelangelon
suunnittelama luostaripiha ymym.

Kun tuon jouluruuhkan mainitsin niin ajatus hyppäsi marraskuiseen Rooman-matkaani ystävän kanssa. Kiersimme muutaman perusnähtävyyden kokonaan - Colosseumin ja Vatikaanin. Pantheonissa sentään kävimme, se on uskomattoman vaikuttava. Ruuhkassakin. 

Kun Rooman jatkuvasta vilskeestä ei Roomassa voi olla olematta tietoinen, niin monen paikan, kukkulan, puiston, palatsin, kylpylän, antiikinajan kauppahallin, etruskien nekropoliksen, kirkon, luostarin, taidenäyttelyn, kadun, aukion hiljaisuus ja rauha tekee ihan omanlaisensa vaikutuksen ja saa esim. Raffaellon freskon, Caravaggion maalauksen tai Michelangelon veistoksen säväyttämään sisuskaluja myöten. Ja tuntumaan lahjalta.

- Kuvaako se vanhuutta, että hiljaisuudesta ja rauhasta niin nauttii? Itse en ole varma. Ehkä se paremmin kuvaa omaa suuntautuneisuutta. Nuorena lintsasin koulusta Helsingissä joskus sillä lailla, että ajoin hetken mielijohteesta koulupysäkkini ohi ja kuljeskelin koko koulupäivän keskustaa kiertävillä kaduilla. Niinä kertoina opin tuntemaan Helsingin katujen nimet. Ja tietyt kaupunkimaisemat muuttuivat mielenmaisemiksi. 

Taianomaista päivää ei tehdä yrittämällä. Mutta se voi tulla jos loikkaat.

Enemmän saatu kuin annettu?

Huomaatko sinä, miten usein saat jotakin?  Joskus sitä vain haluaa niin kovasti yhtä asiaa, jota ei ole saanut, että kaikki muut saamiset ovat melkein jääneet huomaamatta. Tässä on tavallaan lista parin päivän saamisista tarkoituksella yhteen pötköön kirjattuna!

Minulla oli treffit fb-kaverin kanssa. Sain tavata hänet livenä ja sain häneltä lahjan. Hän oli juuri käynyt paikallisessa kierrätyskeskuksessa ja ostanut sieltä posliinisen serviettitelineen kymmenellä sentillä. Se istuu nyt täydellisenä kesäkuistillani. Toinen ystävä pyysi minut (minulla on auto) seuraavana päivänä katsomaan kolmannen ystävän puutarhaa 'ennen kuin kaikki kukat ehtivät nuupahtaa' (toukokuussa huom! - Olen onnistunut saamaan kavereiksi himopuutarhureita). Perillä koirani ryntäsi autosta kuumissaan suoraan pihalla olevaan mutaiseen koristelammikkoon. Turkki täynnä sammakonkutua menin sen kanssa rantaan ja heitin sille palloa järveen, jota se sai noutaa moneen kertaan, jotta kudut ja nuijapäät irtosivat pääosin sen turkista ja saatoimme antaa niille mahdollisuuden jatkoelämään. Minä sain samalla käydä rauhassa uimassa. Rannasta tultuamme saimme jäätelöä. Saimme myös ystävän puutarhamatkan tuliaisina tummaa suklaata ja valita itsellemme siemenpusseja. Pyrin antamaan niille kesäfarmillani mahdollisuuden. Viedessäni kyydittävän ystävän kotiinsa sain kyytipalkaksi ison multapussin. Kotimatkalla menin S-marketiin. Hyllyjen välissä kuuntelin kassaneidin puhetta. Siirrellessäni ostoksia hihnalle kerroin tunnistaneeni hänen kaunissointuisen äänensä. Olimme tavanneet aiemmin erään kurssin merkeissä. Hän sanoi, ettei tuollaista palautetta ole ennen saanutkaan.  Hän ei kiittänyt mutta hänen äänensä kuulosti edelleen niin sulosointuiselta, että sain siitä mielihyvää. Kaupasta palasin pihalle.

Autoni toisesta takarenkaasta oli ilma kadonnut. Katsoin ympärilleni ja mietin, kuka voisi tehdä sille jotakin. Liikkeellä oli vain kiireisen näköisiä ja hinteliä ihmisiä ja auto oli niin kapeassa välissä, etten itse osannut ruveta hommiin. Sain puhelimen päähän rengasliikkeen pitäjän, joka antoi toisen numeron, johon pitäisi soittaa ja hinauttaa auto heille - hinaus kuului kaskoon, jos minulla oli kasko. Oli minulla. Hinurimies, jolle soitin, kysyi, oliko minulla vararengas. – Juu. -  Silloin korvausta ei vakuutus anna, hän sanoi. Soitin vakuutusyhtiöön, jossa palveleva nainen kysyi, että pystytkö itse vaihtamaan renkaan, ja lisäsi heti, että hän itse ei ainakaan pystyisi, ja sain koodinumeron, joka minun pitäisi antaa heidän sopimuskumppanihinaajalleen, niin saisin korvauksen. Soitin tälle. Mies tuli ja totesi että helpompi vaihtaa rengas kuin ottaa auto hankalasta paikasta hinaukseen, hoiti homman, ja kun yritti siitä autovälistä nousta ylös, sanoi että ai perkele eikä saanut selkäänsä suoraksi. Kaivoin auton sisältä käsilaukustani Tallinnasta tuodun pippurilaastarin ja lätkäisin sen hänen selkäänsä. Ai saatana, kun polttaa, mies sanoi. Minä voin hinata sinut pois – minne haluat, ensiapuunko? kysyin. Hinurimies hirnahti ja könysi tiehensä. Ilmoitti laskuttavansa renkaanvaihdosta vakuutusyhtiötä. – Ja vammasta, huusin perään. Sain häneltä vielä neuvon, ettei pitkästi kannata ajella vararenkaalla. Sain ajettua auton rengasliikkeeseen, jossa rengas tai kumi vaihdettiin. Vaihtaja oli entisen asuntoni ostaja joka kertoi että asunnossa makuuhuoneen ikkunoiden väliin oli kehittynyt talvella jäätä.  - Hyvää kesää kuitenkin! sain häneltä toivotuksen. Kotona sain koiralta iloisen vastaanoton. Sen kanssa ajelin sitten kesäfarmille, jossa ensimmäiseksi sain kuulla ihan oman rannan tuntumasta kuikan huutoa ja kauempaa toisen vastauksia, ja sisällä sain kissan viereeni puskemaan olkavarttani. Rannassa sain monta hyttysenpistosta ja kuistilta sain pelastaa jälleen kaksi kimalaista ulos. Huomenna saan ystävältä kyydin puutarhalle toiseen maisemaan. En aio ostaa mitään vaan mennä vain mukaan retkelle. Kotona googletin  ’Päivi+saa’ ja sain tulokseksi Päivi saa vauvan. ’Vauva’ voi merkitä montaa asiaa. Tuli ihan saanut olo.

Lätäkkö, toivo ja sen heittäminen

Sivuutan aamulla koirani kanssa pikkupojan ja naisen – ilmeisesti pojan äidin. Nainen näyttää hirveän vakavalta ja stressaantuneelta kaivaessaan repusta rukkasia pojalle, joka paljain käsin pomppii vesilätäkössä, josta lähtee tiessä olevan uran myötäinen puro seuraavaan lätäkköön. Veden pinnalla on vielä vähän jääriitettä ja se tekee lätäkössä hyppimisestä hauskempaa. Loiskis ja ritsräts. 

Hymyilen ja sanon: Hienoja lätäköitä! Koirani haukahtaa pojalle. Äiti ynähtää väsyneesti, hymähtää että näitä riittää.

Äiti on varjo, poika on aurinko. Miksi mieli - oma mielesi - takertuu niin mielellään ajatuksiin ja ’toivoihin’, jotka ovat jossain etäällä. Etäämpänä. Ehkä tavoittamattomissa. Lätäkköön keskittymisen sijasta? Niin tekemällä sivuuttaa itsensä.

Lätäkkö tai lähde. Lapselle se on sama. Jos aikuinen sallii. Enkä tarkoita peilauslähdettä omalle narsismille. Vaan ilon, energian, nautinnon lähdettä. Mikä piru sellainen muka on? mieli kommentoi.

Edes kiirettä ei tarvita siihen että oma lätäkkö jää huomaamatta. Vain se, että mieli on aina toisaalla. Sellainen helvetti ihmiselle on mieli. Sitten kun olet kunnolla sairas, niin sairas että olet teljetty sairaalaan, saat joskus hetken pidettyä mielesi ’tässä’.  Ehkä. Ehkä se vaatii fyysistä sitomista. Vai mitä? 

Mut hei! Viimeksi päädyin muistaakseni harmaaseen mereen kellumaan. Siellä kuitenkin sitten havahduin, selälläni kelluessani, siihen, että molemmilla puolillani tuhisi ja töykki joku... eläin.

- Hei, tää on koirien tää uimaranta! joku huusi rannalta. Ja tosiaan - kaksi isoa koiraa otti hampaillaan kiinni käsivarsistani, aika taitavasti, ei tullut ihoon reikiä, painaumia vain, ja veti minut rantaan. 

- Onhan tuolla hanhiakin, osoitin, ja sanoin vilusta vapisevalla linnunäänellä ryömiessäni hiekalle.

- Ne ovat luonnon eläimiä. Oletko sinäkin sellainen?

- En tiedä, olen muualta, sanoin. Vaikken oikeasti vielä tiennyt olinko muualta vai läheltä.

Koirien ulkoiluttajat mulkoilivat märkää olemustani.

- Sekopääuimari. Vähän tärisevänä ja horjuvana nousin vesirajasta kamaralle ja tähyilin ympäriltäni paikkaa, missä voisin kuivatella itseäni. Ilma oli sen verran viileä ja tuulinen, että fiksuinta oli pysytellä liikkeellä. Lähdin kävelemään rantaraittia jolta käännyin Hietaniemenkujalle - nimen näin tiekyltissä; se oli pientaloaluetta. Poikkesin talojen välitse polulle, aurinko oli ruvennut paistamaan. Hapuileva ajatus oli löytää sen verran suojaisa paikka että voisin ripustaa vaatteeni hetkeksi kuivumaan. Edessä oli kallioinen puistoalue. Siellä oli jonkinlainen juoksu- tai vallihauta, jonka vartta seuratessani päädyin luola-aukolle.

Aukosta kurkisti hirmuisen ränsistynyt otus. En saanut selvää oliko hänellä tai sillä päällään vaatteita vai ainoastaan maakerrostumia. – Tännekö meinasit? hän ärähti vihaisen koiran äänellä. Seisoin hytisten hänen edessään: - En nyt varsinaisesti itsekään tiedä. Kadotin toivoni enkä tiedä mihin tästä.

Italian Bomarzon hirviöpuistossa oleva 'helvetin suu'.
Kuva Herbert List vuodelta 1952

- No sitten taidat olla oikeassa paikassa. Tämän linnoituksen raunioista  ei toivoa kannata hakea. Ympäröivä kunta on vauras, mutta siitä ei täällä tiedetä. Tämä on entinen ammusluola. Roskiksista keräiltyjä peitteitä löytyy lämmikkeeksi. Joskus on hyvä irrottautua toivosta. Siinä roikkuminen se vasta helvetti onkin. No! Käy sisään!  Vai pitääkö sinun ensin voida jotenkin hyväksyä minut?

Kysymys hämmensi minua ja tiirailin otuksen kasvoja. Pinnistelin erottaakseni niissä jotakin tuttua. Vaikka mitä väliä sillä. Ihmiset ovat mitä ovat.  - Ei pidä, sanoin.