No miten nyt näin? Tuuli ja tuli helmoissa.

Lasikuistin ikkunat hikoavat kuumuudesta. Ikkunalauta toimii leivänsulatuspaahtimena. Otan pakasteesta ja kappas - viidessä minuutissa ruisleipä on mukavan rapsakka. Nautin helteestä kun saan olla järven rannassa: vähissä varoissa olevakin voi olla etuoikeutettu. - Ja käväistä harvakseltaan kaupungissa kastelemassa kukat, kaupassa hakemassa välttämättömyyksiä, aamuvarhain tai illalla, kun paahde hellittää. Unohtuneet leivät koppuroituvat sillä välillä korpuiksi.

Ystävän kanssa käymme lyhyen hömppäkännykkäpuhelun. - Oletko kaupungissa? - En. Mökillä. - Menossa? - En. En jaksa vaihtaa vaatteita. - Mitä niillä väliä? - No ei oikeesti mitään. Ei tossa helteessä kukaan jaksa nähdä. Paitsi siellä kaupassa. - Mitä sulla sit on? - Likaiset shortsit ja paita. - Mulla pelkkä paita. - Ai sullakin. Samaa sanoi naapuri. - Ota mallia!

Kun eka sukupuoli tietäisi kuinka monet meistä tokista kulkevat mekoissaan tuulettaen!

Luen ja kuuntelen juttuja ilmaston lämpenemisestä ja metsäpaloista, joita roihuaa nyt joka puolella. Kuvittelen, että tämä helle vain jatkuu, jatkuu. Tuttu ihminen vei minut kerran turvetuotantoalueelle jossa hän työskenteli siihen aikaan. Kuvasi sitä, miten turvesuo voi syttyä tuleen käytännössä itsestään. Ropolansuo. Viransuo. Rajansuo. Lintusuo. Pyöreäsuo. Vapon turvetuotantoalueita. Omalla paikkakunnallani.

Metsät, tai ainakin puustot, ympäröivät minua. Nyt kesällä. Ja toiselta puolelta järvi.

Tuli voi kaivautua turpeessa syvälle, vielä syvemmälle. Kiertää järven, jonka rannassa seison. Vesi rupeaa höyrystymään, rannat pakenevat. Harjanteet ja syvänteet paljastuvat. Astelen kohti syvintä kohtaa, viileintä. Janottaa. Muitakin tulta pakenevia lähestyy järven eri suunnilta. Kohtaamme siellä. Syvänteen äärellä. Jonne tuli ei vielä pääse: järven pohja on karu ja paljas. Muuttuuko se pian kiukaaksi? Tarttuuko tuli mekkoni helmoihin? Jonka leuhahduksista paljailla reisillä vielä hetki sitten nautin, tuulesta haarojen välissä. Kiinteämmistäkin nautinnoista haaveillen. Haaveiden aika ohi?

Täällähän piti vettä riittää! Eivät ehtineet vesiämme ruveta edes yksityistämään! Jalkoja polttaa.

Elämää Harveyn kanssa 10 - vai Harveytta? Muodonmuutoksia.

Jonakin viikonloppuna Harvey 'ei ehtinyt' enää kotiin. Kun tuli, tuli naapurin kautta ja toi tämän mukanaan. Sinkkumiehen.

Hän seisoi kädet puuskassa rappusilla miesten tullessa. Molemmat olivat juopotelleet.

- Et sitten yksin uskaltanut tulla, hän täräytti. Isokoinen naapuri pyörähti uskomattoman nopeasti kannoillaan ja katosi - jalkapohjat vain vilahtivat.
- Mie vaan aattelin... Harvey sanoi. - Kun mie nyt oon tämmönen pikkuriepu.
- Mitä sä sönkkäät? hän tiuskaisi. Hänestä oli tullut martta. Eikä hän itse siitä pitänyt.

Piha oli täynnä romua. Verstaassa ei edelleenkään ikkunoita. Puut alkoivat loppua.
- Tästä lähtien vietetään viikonloput siellä sinun kämpälläsi. En jaksa sua täällä kun et enää tee täällä mitään.
- Miten vain. Harvey oli yllättävän myötäilevä.

Seuraavalla viikolla naapurin sinkkumies ilmestyi pihaan ehdottelemaan hänelle kanssakäymistä, 'kun on tuo Harveykin nykyään niin ettäällä'. Hän sanoi tälle että painu helvettiin. Mä en elä täällä mitään junttisaippuasarjaa.

Äijän mentyä hänestä kyllä tuntui hetken, että hän eli. Juuri sellaista.

Kaupunkikämpässä hänet otti vastaan Harvey, joka oli siirtynyt uuteen rooliin. Kangaspuut (ks. edellinen blogijakso) rojottivat edelleen osissa huoneen takaseinää vasten.

- Lähdetäänkö syömään jonnekin? hän kysyi.
Harvey veti suutaan vinoon katseen hakeutuessa pöydällä auki olevan läppärin näytölle.

- Säkö oot facessa nykyään? hän kysyi. - Tervetuloa!

Harvey oli aina ilkkunut facetusta ulkoisten ominaisuuksien kaunistelupaikaksi ja söpöstelyjuttujen jakoareenaksi. Hän oli joskus yrittänyt muuttaa tämän kantaa, että voi siellä yhtä ja toista muutakin olla ja tehdä, kun tämä oli häiriköinyt ja keskeyttänyt hänen faceistuntonsa, mutta Harvey ei ollut kuunnellut. Ja nyt tämä oli kokenut jonkinlaisen valaistumisen. Hän laskeutui lattialla olevalle patjalle joka ei sängyksi ollut muuttunut, ja rupesi tutkimaan...

- Laitas mut kaveriksi.
Harvey kiemurteli hieman.
- Laita laita!
Harvey totteli. Vähän vaikeasti.
- Oho. Ootpa sä aika paljon kavereita hankkinut. Ja seuraajiakin!
- Mie aina pyyvän kun joku tykkää jostakin.
- Aha. Ai silleen sulla nyt. Jaat itseäs täällä.

Harveylla todella oli kavereita ja seuraajiakin, jo satoja.
- Olet sä kyllä vikkeläliikkeinen äijä, hän sanoi.
- Oliko tuo kehu?

Hän ei vastannut. Oli se pirun taitava kielenkäyttäjä, vaikka virheitäkin tuli, mutta kieli oli elävää, älykästä, hauskaa ja osuvaa. Harveyn mielipiteet kiinnostivat ja provosoivat ihmisiä. Se oli nopeaälyinen ja päättelykyinen ja hallitsi sarkasmit sopivissa paikoissa. Se oli aina seurannut tarkkaan uutisia ja ajankohtaisia keskusteluohjelmia. Ja dokumentteja. Ja johdannot sen jakamiin juttuihin olivat monesti älykkäitä ja perusteltujakin. Hän myönsi tuon kaiken; olisi ollut kiva olla pelkästään ylpeä kumppanistaan. Eikä tällainen vittuuntunut hapannaama, jollaiseksi hän itsensä nyt tunnisti.

Kun hän oli palannut maalle heidän kotiinsa, hän tunsi itsensä surkeaksi: surkastuneeksi mitättömyydeksi. Oliko hänen 'tärkeytensä' tai merkityksensä riippuvainen Harveysta ja oliko hänestä nyt tullut yksi Harveyn seurailijoista?

Hän oli talven aikana lukenut kaksi romaania jotka olivat jääneet vaivaamaan häntä. Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta sekä Clarice Lispectorin Nautintojen kirjan.
Molemmat olivat saaneet hänet kysymään itseltään että oliko hänen suhteensa Harveyyn pakkomielle? Oliko hän alentanut siinä itsensä? Ihminen on juuri niin tärkeä minä itse itseään pitää. Eikö? hän suuntasi kysymyksen ihan vain itselleen.

Kaikki eivät luonnostaan osaa pitää itseään yhtä tärkeinä. Harvey osasi. Siitäkin huolimatta että tätä nähtävästi vaivasi jonkinlainen pitempijaksoisen asiaan paneutumisen estymishäiriö, nimitettäköön sitä nyt miksi hyvänsä.

Oman olemassaolonsa, elämäntapansa pystyttäminen toisen varaan oli typeryyttä. Mutta sitä tapahtui koko ajan koska enimmäkseen ihmiset olivat niin helvetin tarvitsevia. Hän kaipasi Harveyn koko fyysistä olemusta lähelleen ihan saatanan kipeästi.

Harveyn ego näytti tämän facesivulla pullistuvan päivä päivältä tämän jakaessa siellä juttujaan ja itseään. Niinhän hänkin teki, hän huomautti itselleen. Mutta se ei poistanut hänen tarvettaan liveläheisyyteen.

Harveylta se näytti poistavan; jollain lailla hämärtävän muistikuvan hänestä ja heidän yhteisestä elämänjaksostaan ja kodistaan. He eivät enää soitelleet toisilleen vaan kommunikoivat messengerin välityksellä, koska sitä oli helpoin käyttää, koska Harvey vapaallaan oli joka tapauksessa naamakirjassa kaiken aikaa. Siellä hän oli tälle yksi sadoista. Tai jos naisia ajatteli, yksi muutamista, joiden huomio selvästi ja erityisesti imarteli Harveyta. Niiden joidenkin vuoksi tämä varmaan olisi mieluummin pitänyt hänet poissa sivultaan.

Kaiken kaikkiaan Harvey näytti saavan jaoistaan kicksejä enemmän kuin mistään muusta, rakastelustakaan. Saati läheisyydestä. Vaihtoehtoja oli liikaakin. Liian monia, fiksuja, viehättäviä naisia. Kuka niistä olisi osannut ja uskaltanut valita. Valinta olisi voinut olla kohtalokas virhe. Nopeallekin hemmolle.

Jos hän ei riittänyt Harveylle, ei Harveykaan riittäisi hänelle.

Kun Harvey tuli seuraavan kerran käymään heidän kotiinsa, hän ei ollut paikalla. Ja heidän eläimensä oli sijoitettu naapureihin.

---

Loppu?

Elämää Harveyn kanssa 9. Nyt ei kyl ehdi. Perutaanko kokonaan?

Harvey siis siirtyi arkiviikoiksi töihin muualle. Sinä talvena lunta tuli runsaasti. Sitä pyrytti suoraan järveltä niin että kun lumet oli polulta koluttu syrjään, tuisku levitti entistä tiiviimmän kerroksen tilalle.

Ihan ensimmäisistä lumitöistä oli tullut melkein riita; molempia huvitti sellainen kuntoilu. Lumi oli vielä kevyttä kuin ilma, sitä kolasi tai huiski lapiolla niin että koko maailma pöllysi valkoisena. Ja tekemistä motivoi myös tietoisuus siitä, että pihaan luotiin avaruutta, hauskan näköisiä polkuja, muotoiltiin piha uusiksi. Vähitellen kasat kasvoivat ja tiivistyivät minivuoristoiksi.

Ja samalla lumitöistä tuli rutiinia.

Yhtenä viikonloppuna he toimivat toisinpäin. Harvey ei tullut kotiin vaan hän ajoi (n. 200 km:n päässä olevaan) kaupunkiin Harveyn kämpälle, jonka tämän kaveri-pomo oli järjestänyt. Asuinsija oli rivitalon pohjakerroksessa oleva 'askarteluhuone', johon kuului keittokomero ja oma pieni kylpyhuone. Harveylta kesti tulla avaamaan hänelle ovea. Tämä oli ompelemassa itselleen kylpytakkia. Ja huoneen yhdellä seinällä oli puisia rakenteita...
- Mitäs nuo?
- No kangaspuut!
- Kangaspuut?
- Näethän sie ettei täällä ole mattoja.
- No mennään hakemaan jostain kirpparilta tai kierrätyksestä. Kai täällä sellaisia.
- Mie teen näillä kauniimmat.
- Osaatko koota ne?
- Mitäs mie en osais? Osaan kun päätän osata.
- Sänkyäkään sulla ei ole?
- Hyvä patja on. Tuolla seinän takana.

Hän meni kiskomaan patjan esiin. Yhtäkkiä häntä halutti. Kovasti. Ja heillä oli oikein mukava pano. Kuka ompelevaa heteroäijää pystyy vastustamaan jos itsekin sattuu olemaan suhteellisen yksipuolisesti suuntautunut.

Kun hän viikonlopun jälkeen palasi kotiin, lunta oli tullut niin paljon että lumityöt alkoivat tuntua jo työltä. Mutta kun sai ne hoidettua, oli hyvä mieli: tullut kuntoiltua, oikein voimailtua, ja piha valkoisuudessaan yhä kauniimpi. Kinokset alkoivat olla jo vaikuttavia.  Hän kiipesi myös katolle pudottamaan lumet sieltä. Rakennukset näyttivät vähitellen painuvan maan sisään. 

Hän kutsui naapurin äitihenkilön neljine lapsineen kahville, mutta ensin he jäivät lasten kanssa pihailemaan, yllyttivät näitä (paitsi pienintä) kiipeilemään katolle ja pomppimaan sieltä seinän vierustalla olevaan lumeen. He koversivat yhdessä näiden kanssa kasoihin lumiluolia ja rakensivat lumileijonan. 

Seuraavan viikon jälkeen, kun polut ja aukeat ovat taas menneet umpeen, ja Harvey palasi kotiin, hän sanoi tälle: - Sinun vuorosi tehdä lumityöt.

Harveylla oli mielessä muuta: - Homma on kyllä ihan mukava mutta ei ole siihen aikaa.

- Minä en enää jaksa, hän sanoi.

- No älä tee, Harvey sanoi. – Mikäs pakko? Muodostuu pihaan polut kävelemälläkin.

Hän sisuuntui ja teki lumityöt. Avoimet paikat kävivät ahtaammiksi. Hän ei edes tajunnut milloin Harvey oli lähtenyt takaisin töihin. Polut hän kolasi aikansa, mutta erään yön jälkeen järveltä oli jälleen tuiskuttanut joka paikka täyteen niin tiivistä lunta, että kola ei enää tunkeutunut siihen kuin potkimalla ja potkimalla särkyi. Särkyikin. Tuisku ja kiukku sai hänen poskensa sulaneesta lumesta ja itkustakin märiksi mutta lopettaa hän ei osannut. Hän kaivoi lapiolla polut asuintalon ja verstaan, asuintalon ja saunamökin, asuintalon ja liiterin, asuintalon ja aitan välille ja kompostille ja vielä asuintalon ympäri. Siitä tuli vaikuttava kujasto. Muutamassa paikassa kinos ulottui häntä rinnan korkeudelle. Hän kasasi sinne lisää lunta niin että se ulottui pään yläpuolelle, ja viskasi sinne leveän lankun sillaksi, jota myöten kiivetä kanjonin yli. Sitten hän rupesi kovertamaan kujien lumiseinämiin pikkusyvennyksiä ja niihin penkkejä. Seinämistä hän veisti talojen seiniä ja seinille aukkoja jotka näyttivät johtavan jonnekin valkoisten talojen uumeniin. Ikkuna-aukkoihin hän laittoi oksista ristikoita. Sitten hän jäädytti erimuotoisia jääruukkuja ja –kuutioita,  ja niiden sisään joulukaktusten ja joulutähtien ja annansilmien kukkia. Ja jatkuvasti hän lapioi uusia kujia jotka risteilivät ja yhtyivät toisiinsa.

Ja välillä hän kutsui uudestaan naapurin perheen äidin neljän lapsensa kanssa ihailemaan

aikaansaannoksiaan.

Lapset rakastivat hänen lumikäytäviään ja -onkaloitaan.

Hänelle soitettiin. Eräs kielentarkistustyö oli myöhässä. Olisi pitänyt edellisviikolla olla tehty.

- Oi voi, tosiaan, mutta meillä jäi jouluna linjaremontti kesken ja tähän vaiheeseen sitä ei kerta kaikkiaan voi jättää. Mieskin on muualla muissa töissä. Voiko homma odottaa vielä muutaman viikon vai perutaanko kokonaan? hän sanoi.

Hän aloitti aamuisin ja lopetti iltamyöhällä. 

Seuraavana viikonloppuna kotiin tultuaan Harvey yritti välillä ehdotella, että hän voisi vaikka vaihteeksi lämmittää uunit ja saunan, tai siivota, ja ruokaakin… Tai ihan vain vaikka lukea. Tai tulla vähän tänne sisälle lämmittelemään... Hän siihen, että ei millään, näethän sinä, minulla on kädet ihan täynnä. Pane lisää vaatteita päällesi jos et ehdi lämmittää, aja uimahallille pesulle, ja käy samalla syömässä vaikka kebabit.

Kaikki piti saada valmiiksi ennen kevättä. Päivä oli pidentynyt jo uhkaavasti!

Keväämmällä hän sitten menisi jälleen käymään Harveyn kämpälle. 

Elämää Harveyn kanssa 8. Menokunto: Lancia tai koiravaljakko

Harvey nautti siitä että sai värkkäillä, rakennella, keräillä ja järjestellä kaikenlaista (mielellään siten, että ainakin hän oli apurina eikä laajempi yleisökään ollut pahitteeksi) mitä mieleen juolahti ja kokeilla, mitä sai aikaan. Sekä kertoa puuhastelujensa lomassa yleisölle juttujaan! 

Joku sai yhtenä päivänä päähänsä soittaa tälle paikallisesta TE-toimistosta ja ehdottaa  jonkinlaista työkokeilua. Hän kuuli Harveyn karjuvan kännykkäänsä, että niitä kuule on kokeiluja tässä parhaillaankin miulla menossa, lähetä porukoita tänne oppimaan tai avuksi tai katselemaan, ihan miten lystäät! - Tai vaikka paimentamaan noita jänöjusseja ja lampaita! - Ja tulkaa ottamaan aktiivisuudesta mallia ihan vapaasti, Harvey lisäsi vielä muutenkin kaikuvan äänensä volyymia.

Harveyn kaksi lukioikäistä tytärtä oli matkustanut junalla pitkittäissuunnassa maan toisesta päästä heille kylään muutamaksi päiväksi. Juuri niihin aikoihin Harvey oli hankkinut joitakin metallin ja kumin työstöön liittyviä vimpaimia ja päättänyt ruveta tuottamaan välitilojen mattoja. Koska verstas oli vielä kesken (oli kylmä vuodenaika ja mm. ikkuna-aukot vailla ikkunoita), varaverstas piti perustaa heidän mökkinsä pieneen tupaan. 

Harvey oli saanut yhden tilauksen toiselta puolelta maata (poikittaissuunnassa) ennen kuin ensimmäinenkään matto oli valmis. Hänellä oli siis edessään deadline. - Nyt saatte auttaa minua, hän julisti sävyllä, joka merkitsi, että se oli heille kunnia. 

Toinen tytöistä rouhi reikiä metallisiin raameihin, toinen kumiin ja kolmas eli hän nitoi leveää ja paksua kumikaistaletta kiinni listoihin. Lattia täyttyi metalli- ja kumirouheesta ja jaloissa oli pidettävä saappaita tai huopatossuja. Suojalasit olisivat olleet paikallaan mutta sellaisia heidän taloudestaan ei löytynyt. 

- Eikö tällaisiin tuotteisiin ole nykyään uutta teknologiaa? Vaikka robotteja? Voiko tämä olla kannattavaa? toinen tytöistä kysyi reippaasti isältään.

- Siun on kuule oikein hyvä opetella upottamaan kätes paskaan ennen kuin lähet kouluttautumaan työttömäksi jollekin tradenomilinjalle; tule vaikka sen jälkeen tänne sitten konsultoimaan, Harvey vastasi ihan yhtä reippaasti.

Hän puolestaan ajatteli siinä näprätessään Intian, Nepalin tai Bangladeshin lapsia mattoja solmimassa ja kutomassa. Ja kangaspuita ja pehmeitä matonkuteita. Ja sitten hänen mieleensä tulivat vibrafonit, ksylofonit ja marimbat ja hän laittoi kännykästään soimaan vibrafonimusiikkia ja mietti samalla, miksi ja kuinka oli tässä. He saivat maton valmiiksi aamuyöstä, jolloin Harvey ilmoitti, että nyt otetaan muutaman tunnin tirsat ja sitten toimitetaan matto tilaajalle. 

Toimitetaan-muoto tarkoitti sitä että joku muu kuin Harvey lähtisi mattoa kuskaamaan. Hänellä ei ollut ajelua vastaan mitään, päinvastoin. Harveyn tyttäretkin halusivat lähteä hänen mukaansa retkelle mattoa viemään. Harvey mutisi, että kyllä joku saisi jäädä lammaspaimeneksi kun hän ei ollut vaivautunut kouluttamaan vanhana taloon tullutta koiraa tehtävään, mutta tytöt vastasivat Harveylle että lähde sitten itse viemään mattosi.

- No lähtekää sitten siitä vain ihan kaikki! Harvey sanoi. - Miulla on täällä muutakin tekemistä.
- Ai mitä? toinen tytöistä kysyi.
- Menkää jo! 

Hän tutki karttaa ja valitsi maisemareitin (Kiteen itäpuolelta Kankaanpäähän oli noin 500 km) vaikka Harvey oli usuttanut suorinta tietä. Jossain Keuruun kohdilla vanha Harveyn mukaan 'ministerikäytössä' ollut sinänsä vaikuttava Lancia väsähti. 

Hän lähtivät kävellen etsimään asuttua taloa ja googlettelivat kulkiessaan tietoja lähimmästä autoverstaasta. Ensimmäisestä kohdalle osuneesta talosta he saivat vinkin ja muutaman soiton jälkeen palasivat autolle.

Melko mukavantäyteläinen silmäniskijä ilmestyi heidän Lanciansa viereen ja hinasi avolavallaan heidät pihaan, missä näytti olevan useampia romukuntoisia ravihevosia ja autonkaakkeja. Lapsuudessaan hän oli tuntenut jonkinlaista heikotusta pyöreiden hemmojen perään - kokenut sellaiset turvallisiksi. Nykyään heikotusten kohteet taisivat olla lähempänä hänen omaa kokoaan. Harvey vetäisi usein päälleen jonkun hänen paitansa kun ei omiaan löytänyt: se vetosi hänessä johonkin emootioon. Helvetti soikoon! Sellaiseenko joku kiintymys perustui? Tämä paikallinen kaveri avasi konepellin ja sanoi että eihän tässä ole kuin laturin hihna lähtenyt sijoiltaan ja taikoi Lancian menokuntoon. Ja samalla hienoisesti heidätkin. Hän tunnisti moottorin käynnistymisen aikaansaamat värähdykset itsessään. Ja tytötkin muuttuivat puheliaammiksi. 

Nämä muistelivat matkalla sitä Harveyta, joka oli vielä asunut heidän kotonaan, heidän äitinsä kanssa. Tytöistä vanhempi muisti enemmän kuin nuorempi, joka oli ollut Harveyn lähtiessä vasta kolmen. Mutta joku mielikuva hänelläkin oli siitä, kuinka heidän pohjoisen pääkaupungin kerrostalokaksiossa asuessaan isä oli kerran saanut päähänsä hommata koiravaljakon ja ruveta ajeluttamaan heitä ja turisteja. Tytöt olivat olleet suunnitelmasta riemuissaan, mutta jotenkin asia heidän mielessään sitten johtikin isän katoamiseen ulkomaille. Eikä tätä sen jälkeen kovin usein ollut nähty.

Hän kuunteli ajaessaan hiljaa tyttöjen juttelua ja ihmetteli omaa nykyistä elämäänsä; jonkinlaista pätkätoimintasuhdetta ihmiseen, jonka elämä oli koostunut pätkäsuhteista ja pätkäyrityksistä. Oliko hänkin yksi niistä. Tai Harvey hänelle? Ei hänkään ollut osannut pysähtyä. 

Pienessä länsirannikon kaupungissa, jonka rautakaupan eteiseen Harvey oli saanut maton myydyksi, sen otti vastaan itse liikkeen omistaja. Varsin kärttyisästi kiroillen, että toimitusaika oli mitä sattui, ja vaatien hinnan alennusta. Hän ilmoitti lohduttavasti hymyillen olevansa pelkkä kuljetuspalvelu ja kehotti läksyttämään tuotantopäällikköä. 
Tytöt seisoivat hänen takanaan. - Ei siis uskaltanut itse tulla tuomaan, toinen sanoi. 

He menivät pizzoille ja lähtivät ajelemaan takaisin. Tulomatkalla hän laittoi soimaan Leevi and the Leavingsia; kappaleet olivat tytöillekin tuttuja ja he hoilasivat Rin-tin-tiniä, Poika nimeltä Päiviä ja Tikapuita taivaaseen moneen kertaan.

Kun Harveyn aloittama mattoteollisuus ei oikein lähtenyt käyntiin, tämä otti vastaan kaveriltaan töitä metalliverstaasta, joka sijaitsi parinsadan kilometrin päässä olevassa lähikaupungissa. Heidän väliinsä tuli viikottainen aika-aukko.

Elämää Harveyn kanssa 7: Huippupano vai pelkkä kohtaaminen?

He olivat Harveyn kanssa lyöttäytyneet yhteen vaiheessa, jossa lapsia ei enää tehty. Harveylla oli lapsia ja lapsenlapsia lyhyestä avioliitosta ja muista suhteista – lasten määrää hän ei edelleenkään tiennyt jos Harvey itsekään – mutta tiedettyjäkin tavattiin harvoin, koska melkein kaikki heistä asuivat pitkän maan toisessa päässä. Hänellä ei myöskään ollut pahemmin tietoa Harveyn varhaisemmista 'hankkeista'. Sen hän tiesi, että tämä oli kahden perheellisen kaverinsa kanssa tehnyt konkurssin ja ottanut velat niskoilleen, 'ettei perheellisten tarvinnut'. Ja että ko. kaverit joissakin myöhemmissä tilanteissa sitten auttelivat. Hän tiesi Harveyn elävän harmaalla vyöhykkeellä. Hän ei osannut pitää tätä pahiksena, mutta jotakin mafiamaisia kuvioita hänen mieleensä välillä tuli. Omasta roolistaankin: siitä ettei enää jaksanut suoraan kysellä, koska vastaukset olivat... sanaleikkejä tai vitsejä, joiden sekaan saattoi pujahtaa faktoja. 

Hänelläkin oli lapsi, joka poikkesi silloin tällöin vilkaisemassa äitinsä kuulumisia. Aikuinen poika piti äitinsä maallemuuttoa Harveyn kanssa hoopon kahelin valintana, mutta suhteessa poikaansa hän oli itsenäinen ja sanoi tälle viettävänsä omaa elämäänsä ja että oli vaihteeksi tyytyväinen tähän vaiheeseen.

Heidän hekumallisemman vaiheensa mentyä ohi hän rupesi kuitenkin kaipaamaan omia syitä ja perusteluja syrjäseudulla asumiseen. Hän kaipasi elämäänsä ystäviä; vanhat olivat jääneet Helsinkiin ja uusia ystävyyksiä hän ei Harveyn hankkeilta ollut ehtinyt etsiä, löytää eikä luoda. Hän tutki nettiä ja löysi itselleen sopivat kulttuuriprojektin sekä keruutuotteisiin liittyvän koulutusohjelman ja ilmoittautui molempiin.

Hänen piti vetää henkeä muutaman kerran ennen kuin uskalsi kertoa asiasta Harveylle. Ihan kuin hänen pitäisi kysyä lupaa, hän ajatteli, ja suuttui itselleen eikä jatkanut ajatusta pitemmälle koska halusi jatkaa elämää Harveyn rinnalla.

- Et sitten mitään turhempaa keksinyt, Harvey tokaisi kun hän ensin avautui tälle keruutuotekoulutuksesta laskelmoiden, että se menisi kevyemmin läpi. – Kaiken tuon tiedon hankkiminen vaatisi pari kirjaa kirjastosta.
- No niinno. Mut jos sielt löytyis samalla mukavia tuttavuuksia.

- Miun ei ole ikinä tarvinnut tuttavuuksista tai kaveruuksista maksaa. Minkälaisia tuttavuuksia haet?

- Heiiiii... älä nyt. Mennään... Hänen mielessään välähti että Harvey saattoikin olla se joka oli peloissaan ja meni halaamaan tätä. Halauksesta kehittyi pitkä. Ei huippupano mutta mukava kohtaaminen. 

Vuoteessa hän tuli vähän myöhemmin kertoneeksi myös kulttuuriprojektista. 

- Jaaha. Vai niin. Ne humanistiset opinnot eivät sitten riittäneet. En kyllä käsitä mitä turhempaa ihminen voi keksiä.

Hän nousi sängystä puhumatta. Telkkarissa oli taustalla menossa - joidenkin lähteiden mukaan - ei huippukokous mutta kahden supervaltajohtajan tapaaminen.


Ensimmäiseltä luonnonyrttejä käsitelleeltä kurssijaksolta palatessaan heidän eläinkuntansa oli Harmo-pässistä ja viidestä hanhesta lisääntynyt.... paitsi muutamalla lampaalla niin paimenkoiralla, jota ilman lampaat eivät pysyisi aloillaan. 

Vanhan ihastuttavan narttukoiran Harvey oli hakenut turvaan eräältä naapurilta, joka oli muuttamassa palvelutaloon. Se lepäili mielellään Harveyn jo aiemmin mökkiin tuomien kahden kissan kanssa. Lampaat kuitenkin harrastivat mielellään muuttoa maa-alalta toiselle ja naapurit painostivat heitä rajoittamaan niiden muuttoliikettä. Hän ehdotti Harveylle vaihteeksi aidanrakennustalkoiden järjestämistä, mutta Harvey sanoi, että eiköhän me siun kanssasi sellainen saada värkätyksi. Ja että siehän voisit vähän kouluttaa tuota meidän paimenkoiraa!

Elämää Harveyn kanssa 6. Mahtuuko välitilassa istumaan?

Mies, joka ei pelkää tarttua toimeen, saattaa joissakuissa herättää seksuaalissävytteisen turvallisuuden tunteen. Se fyysinen lämpö, mikä sellaisesta aaltoaa - vaikka se aalto ei kohdistuisi edes juuri sinuun - siitä ei turhan usein ollut päässyt hajulle. 

Nuorena tyttönä mökillä ollessaan hän oli käynyt pyytämässä kaksi naapurin poikaa kanssaan mustikkaan. Lähtivät mukaan ja seisoskelivat tuijottamassa kun hän poimi. Ei siinä lainehtinut mitään. Mutta että kun tuot tyypin mökille ja huussissa käydessään tämä välittömästi huomaa sen katon vuotavan ja kysyy että löytyykö talosta tarvekaluja korjaamiseen ja korjaa sen. Siinä menevät pyörälle niin äidin, ystävättären kuin tyttären päät. 

Ja että tyyppi osaa lisäksi puhua ja laulaakin (no vähän juu nuotin vierestä mutta estottomasti). 

Niin ja lukea, mikä oli tärkeä seikka, kun oli kyse vaikka kevyestikin sivistyneistä ihmisistä. Ja käyttää kieltä, joka vilisi metaforia ja hauskoja kuvaannollisia ilmaisuja. Ja kertoa juttuja.

Se, että isommat (ja vähäisemmätkin) projektit jäävät kaikki vaiheeseen, siitä ei silloin voinut vielä tietää mitään.

Verstaan täytti mm. Harveyn jostain
hankkima metallisorvi, jonka
sisäänsaaminen ovesta vaati
täysmittaisen nosturin apua.

- Täällä on jotenkin oudosti tutun oloista, nainen sanoi pihaan tullessaan.
Heille poikkesi hellepäivänä kylään Harveyn ystäväpariskunta pitemmän ajan takaa. Tai mies ei ehkä ollut niin ystävä, nainen kai oli.
- Hei. Mä olen Tiina.
- Ai on? hän sanoi. Hei. Tervetuloa. Mikä niin?
- No vaikka toi verstas. Montakohan niitä on pitkin Suomea?

Harvey nauroi. - Eikö ole komea?
Hän ei erottanut mahdollista sarkasmia.

Hän meni Tiinan kanssa kaksin uimaan, jonka päälle he istuivat rannassa. Jostain syystä Tiina, hänelle vieras ihminen, kysyi häneltä, kuinka hän voi ja jaksaa. Ja hän rupesi ihmetyksekseen puhumaan mittansa täyteen tulemisesta, ajoittain, vaikka tunsi sillä pettävänsä Harveyta. - Ja että irtisanoutuminen tuntuu mahdottomalta.

- En ihmettele sitä lainkaan. Tiedän. Tiina sanoi.
- Miten tiedät?
- No seitsemän vuoden kokemuksella. Siinä vaiheessa mulle tuli burnout. Harvey on kiehtova persoona. Ja sillä on niin luja usko omiin kykyihinsä, tietoihinsa ja taitoihinsa, että sen usko imaisee mukaansa. Kuin olisit töissä jossain kasvuyrityksessä, missä rakennetaan jotain hiton brändiä etkä enää omaa elämääsi muistais olevankaan. Ja susta tulisi joku kylkiäinen tai jatke. Ota kaikki irti mutta älä menetä sieluasi. Ei se vallanhimoinen ole mutta huomionkipeä loputtomiin: kyllä.

Hänen olonsa kävi vaikeaksi ja hän vaikeni. Tiina oli häntä jonkin verran nuorempi. Kaunis, lukenut. Ehkä viisaskin. Hän tunsi hupenevansa.

Hänen haluunsa Harveyta kohtaan oli tullut outo lisäsävy. Heidän rakastellessaan hänestä tuntui kuin hänen oma tahtonsa irtoaisi hänestä. Tunne ei ollut pelkästään miellyttävä.

Harvey oli uskomattoman vikkelä keksimään uusia ideoita ja touhuja. Hänen oli mahdotonta pysyä tämän perässä. Edes ajatuksissa. Hän taisi itse olla vain yksi Harveyn 'hankkeista'; tai niinkuin se tarvittu nauha rukousnauhassa jos hankkeet olivat niitä solmuja. Harvey toivoi häneltä pysyvyyttä ja jatkuvuutta, mutta kohdistuiko häneen hankkeena lainkaan tunteita, hellyyttä saati rakkautta?

Harveylle tämän kaikki aikeet, puuhat ja hankkeet olivat yhtä tärkeitä. Samalla viivalla. Ja jokainen niistä oli tärkeämpi kuin hänen tekemisistään yksikään.

Hän huomasi vähitellen tekevänsä omia sisätöitä lähes salaa Harveylta. Silloin tällöin hän sai suomennettavakseen tai editoitavakseen jotakin, josta hänelle tuli omia tuloja. Lisäksi hän luki, yritti kirjoitella, katsoa silloin tällöin hyviä leffoja ja draamasarjoja. Harveyn astuminen sisään oli kuin tämä olisi yllättänyt hänet jostakin ei-luvallisesta:

- Et jaksaisi. Eikö elämässä ole ihan tarpeeksi draamaa? Miksei tehdä sellaisia leffoja tai sarjoja, missä kaikki menee hyvin ja sen jälkeen vielä paremmin!? - Tule auttamaan sieltä, mie tarviin apua.
Harvey lähti ulos taakseen katsomatta ja hän käveli lampaana perässä. Pitämään jotain lankkua tai seinää pystyssä tai aloillaan, pätkimään sirkkelillä listoja, pinoamaan puita, tekemään lumitöitä, lämmittämään saunaa, tekemään ruokaa, keittämään kahvia, etsimään Harveyn vaatetta tai jotakin työkalua, kantamaan jotakin, kääntämään venettä tai maata.

Sillä kertaa Harvey oli ostanut jostakin naapurista 50 viinimarjapensasta.
- En hirveästi välitä viinimarjoista.
- Ne on hyviä ja niistä saa rahaa.
- Keneltä?
- Naapurit ostavat.
- Naapureilla on omansa.
- No kaupungissa ostavat, torille myyntiin.

Olisi luullut, että Harveyn jatkuvasti vaihtuvat kiinostuksen kohteet olisivat kertoneet huonosta keskittymiskyvystä mutta ei!

Harveynkin puuhiin kuului lukemista, ohjelmien katsomista ja kommenttien kirjoittamista nettiin. Joskus hän tuli keskeyttäneeksi kun tämä lojui vuoteella kirja tai kännykkä edessään. Kysyneeksi tai pyytäneeksi jotakin.

- Mie luen tämän. Minkä tämän? hän ei uskaltanut kysyä. Tämän lukeminen saattoi viedä päivän. Ja toisen. Keskeyttämisestä hänet valtasi häpeä kuin jonkun rikkomisesta. Samoin kävi jos Harvey oli katsomassa netistä tai tv:stä jotakin ja hän sattui menemään väliin.
Hän oli jatkuvassa välitilassa.

Yhtenä päivänä Harvey toi lähimmästä K-raudasta peräkärryllä kaksi noin kymmenmetristä ponttoonia. Hän oli haaveillut laiturista ja ehti jo ajatella... Mutta Harvey kyhäsi valmiista osista hetkessä kokoon jonkinlaisen lautan ja kutsui saman tien naapurista lapsia seilaamaan. Se jäi lautan - ja ponttoonien - ainoaksi käyttökerraksi. Lapsilla oli tosi hauskaa kun Harvey toteutti omia toiveitaan. Ei heille voinut olla hymyilemättä.

- Tää on puuhamaa, hän totesi.
- Just, sanoi Harvey, ja toi seuraavaksi jostakin vanhan puhelinkopin. Verstaaseen mahtuu majoitettavia. Tästä tulee hieno näköalahuussi vieraille! Auta niin kyörätään se rantaan. Sieltä saa istuskellessaan ihailla järvinäkymää.
- Mahtuuko tuossa istumaan?
- No ei kai se haittaa jos ovi on vähän raollaan. Tuulettuu.
Siellä rannassa koppi seisoo vieläkin. Jotkut ohiveneilevät turistit saattavat käydä kysymässä, onko se toiminnassa.

Elämää Harveyn kanssa 5. Kuin sisarukset. Kuukkelin koputus

Kolmantena päivänä Harvey oli saanut tarpeekseen sukulaisistaan. He lähtivät vaeltamaan käsivarren tuntumaan, metsä-Lappiin. Noin viikoksi. Se oli hänen ensimmäinen vaellusreissunsa, Harveylle ei, ja tämä ehdotteli hänelle kotiinpalaamista, mutta hän vastasi että otat tai jäät.

Siltä reissulta Harvey ei unohtanut mitään. Nukkumiseen tarvittavia, sääskien torjuntaan tarvittavia, haavoihin tai hankautumiin tarvittavia, sateessa tarvittavia, syömiseen ja juomiseen tarvittavia. Heillä oli kaikki hyvin pakattuna rinkoissa. Hän oli innostunut. Matkan varrella ei ollut yöpymis- eikä tankkauspaikkoja. Kaikki tarvittava oli oltavakin mukana. 

Hän nautti. Jokaisesta hetkestä. Jokaisesta virtaavan puron ylityksestä. Harveyn silmäilystä kun tämä kalasti. Hiertyneiden jalkojensa huljuttelusta kylmässä purossa. Puhtaasta ilmasta. Suon tuoksusta ja tunturille noususta. Avarista maisemista. He eivät juuri puhelleet eivätkä kosketelleet toisiaan. Luonto kosketti heitä. Onkohan himo meidän väliltä ihan haudattu juttu? mielessä kävi vilahtaen hänen lojuessaan puron varrella sääskipäähine päässään, offilta haisevana: Me ollaan täällä kuin sisarukset. Edesmenneet yötkin kajoamatta toisiimme. Tällä reissulla ei ole mitään tekemistä romantiikan kanssa.

Harvey kalasteli, teki tulet, tai kyllä hänkin välillä; ja kun kalaa ei tullut, he söivät pussikeittoja, puuroa, kuivalihaa, pähkinöitä, suklaata. Hillat olivat kypsyneet joissakin paikoissa ja he pysähtyivät poimimaan ja syömään niitä. Kaikki oli hänestä silkkaa juhlaa. Viaton koskemattomuuskin. Heidän välillään oli toisenlaista lämpöä. Vilkaisuja. Hetkittäisiä sympatian tunteita.

Viikon puolivälissä matkan varrella olevan tunturin laella oli ulkohuussi. Harvey kiipesi tunturille hänen hänen edellään ja kun hän pääsi ylös, Harvey tuli ulos huussista. - Helpotti, Harvey sanoi.

- Siis häh? Ekan kerranko sä kävit paskalla? Häntä nauratti. Oliko sillä tekemistä muunkin pidättäytymisen kanssa? Hän ei pystynyt siihen, vaan toimi yhtä säännöllisesti kuin kotonaankin. Kuin kone - etsi sopivan paikan ja levitti sadeviitan teltaksi ympärilleen hyttys- ja mäkäräpilvessä. Ei niitä joka paikassa ollut mutta soiden ja vesien tuntumassa.

- Ehtii vessassa ravata kotonakin, Harvey tokaisi. Vähän sitä ärsytti hänen huomionsa.

Reissunsa loppupuolella he tulivat jälleen isomman suon laitaan, kuten joskus aiemmin Saarenmaalla. Harvey tutki kompassia ja karttaa ja sanoi että ei tässä tällaista lettoa pitänyt olla.  – Mutta ei me tätä ruveta kiertämään, eiköhän tästä yli mennä.

– Ei mennä, hän sanoi. Ei tuon yli jalkaisin pääse.

Hänen einsä oli Harveylle kyllä. Olisihan se pitänyt jo oppia. Jos hän olisi sanonut ’mennään’ olisiko Harvey päättänyt heti toisin?

Hän yritti vielä kieltäytyä, mutta Harvey oli jo menossa, eikä hänellä ollut siinä kohtaa kanttia lähteä yksin kiertämään. Niin hänkin lähti liikkeelle painavan rinkan kanssa. Oli valittava sija jokaiselle askeleelle, koska mättään ympärillä oli vetinen, upottava suo. Suo oli tumma, lähes musta, hänen mielestään sen näköinen että olisi  ollut sama jos olisi veden päällä yrittänyt kävellä. Paitsi että vedessä saattoi uida, ainakin ilman rinkkaa. He etenivät jonkun matkaa. Tasapaino oli säilytettävä, koska mättäät olivat mättäitä, ja sellaiselta oli onnistuttava astumaan seuraavalle mättäälle. Tuli tilanne, jossa hän alkoi ajautua paniikkiin ja lähes samaan aikaan Harvey sanoi että palataan, ei tää nyt onnistunutkaan. Hän vastasi että ei pysty enää. Hänen silmissään kaikki suunnat olivat yhtä mahdottomia eikä nähnyt enää itselleen jalansijaa. Jos päästiin tänne, päästään takaisin, Harvey sanoi ja oli jo palaamassa. Hänen jalkansa luiskahti ja rupesi uppoamaan. Hän huusi.

– Heitä se rinkka selästäsi, Harvey huusi hänelle vastaan. Hän heitti. Ja sai suossa makaavan rinkan avulla jalkansa irti. Kävi mättäälle polvilleen ja hengitti. Saatuaan omansa suon laitaan Harvey tuli hakemaan hänen rinkkansa. Hänen jalkansa vapisivat vielä kun hän pääsi lujemmalle maaperälle.

Hän tunsi itsensä pelastetuksi eläimeksi.

- Kumpaa kautta meinaat jatkaa, hän kysyi Harveyltä. Tämä oli istahtanut maassa makaavalle kelolle ja sytyttänyt tupakan. Ensimmäisen matkan aikana.

Harvey nyökkäsi oikealle. - Mä lähden sitten vasenta puolta.

- Vai niin. Harvey sanoi. Miten sie luulet että löydetään toisemme jos se on tarkoitus?

- No kai me jossain kohdassa tullaan yhteen jos ei poiketa mihinkään.

- Meinaatko että suon rajat on niin selkeät?

- No mutta jos pysytään mahdollisimman lähellä tuon... upposuon tuntumassa.

He väittelivät asiasta jonkin aikaa mutta hän piti kiinni suunnitelmastaan. Hän halusi kulkea jonkin aikaa itsekseen.

Se teki hänelle hyvää. Hänet valtasi tunne, ettei tarvinnut pelätä mitään. Hän unohtui jossakin kohdassa syömään maasta hilloja - kohdalle oli osunut oikea apaja. Ja kun sen jälkeen hänen jalkojensa alle osui kallio, hän kävi sille pitkäkseen ja nukahti.

Harvey löysi kuin löysikin hänet. 'Kierrätit miut sitten koko suon ympäri.' Harvey ei kuulostanut vihaiselta. Oli alkanut sataa. Harvey halusi suorittaa loppumatkan rivakasti ja oli olevinaan huolissaan siitä, että hän ei enää jaksaisi. Häntä rupesi naurattamaan. Tietysti hän jaksaisi. Mitä enemmän satoi, sitä enemmän häntä nauratti ja sitä enemmän Harvey rupesi huolehtimaan. Hänen huolensa olivat tipotiessään.

Viimeisenä telttayönä kohtalaisen märkinä pötkötellessään kuukkeli koputti telttakankaan läpi hänen päätään. Kiitos, hän sanoi sille mielessään. Harvey ei uskonut koputtajaa kuukkeliksi.

Heidän yhteytensä maailmaan olivat olleet poikki jo monta päivää. Kännyköiden akut tyhjenneet. Se tuntui vapauttavalta. Yhtään ihmistä ei ollut viikkoon tullut heitä vastaan. Sekin.

Joen vartta he joutuivat tallustelemaan aikansa ennenkuin kohdalle tuli vastarannalla oleva talo, josta he huutamalla saivat kyydin yli. Talossa asui pariskunta, joka kutsui heidät kahville. Kutsuivat myös saunaan ja yöpymään. Hän olisi jäänyt, mutta Harveyn mieli oli jo kotimatkalla. Hän lähti Harveyn mukaan. Ennen kotimatkaa he yöpyivät ja siistivät itsensä eräässä Kittilän kylän hotellin mökeistä.

- Ota toi puukko pois vyöltäsi, Harvey sanoi hänelle, kun he vettävaluvina ja likaisina astuivat hotellin ovesta sisään. Vastaanotto oli kuitenkin lämpimän ystävällinen. Lähes kunnioittava. 

Elämää Harveyn kanssa 4: Päivejä ja logistiikkaa

Poistuivathan he Harveyn kanssa Saarenmaan reissun jälkeen joskus toistekin mökistään.

Harveyn nopealiikkeisyys, ketterä päätöksenteko-  ja heikko viivyttelyn- tai harkinnansietokyky oli verrattavissa maan nykyisen pääministerin vastaavaan. Kun tämän mielestä oli oikea hetki lähteä reissuun, tämä oli jo lähdössä. Hänellä meni aikansa ymmärtää, ettei hänen kannattanut yrittääkään ehtiä samaan kyytiin.

- Odota nyt vähän, mun tarvii… hän sanoi, siis ensimmäisellä kerralla, mutta Harvey oli jo autossa ja huusi ikkunasta että tuu sie junalla perässä. – Käydään moikkaamassa paria sukulaista.

Hän todella piti junassamatkustamisesta ja kaikesta siinä. Junan
äänestä, vieraiden asemien nimistä. Hän kaipasi myös entisten
junien vihellyksiä.

Miksi hän suostui sellaiseen? Ajamaan pyörällä rinkka selässä 7 kilometriä linja-autolle ja siitä junalle, kun Harvey ajoi yksin autolla? Se oli hänelle jälleen pieni irtiotto heidän antiarjestaan. Rentoutumisjakso. Hän nautti junamatkoista, junan tunnelmasta ja omasta rauhasta; toisaalta hänestäkin oli mukava päästä pohjoiseen. Ja hän oli utelias näkemään Harveyn sukulaisia. Olisi hän silti voinut jäädä kotiinkin. Vai olisiko? 

Mutta hän siis hyppäsi junasta Rovaniemen asemasillalle ja mietti, mitä tehdä. Hän lähti rinkkoineen kävelemään ja poikkesi syömään ravintolaan nimeltä Roka. Hänellä ei ollut aavistusta, missä Harvey oli. Tässä vaiheessa häntä kiukutti. Ja itkettikin. Hän yritti kasata itsensä selaamalla syödessään paikallislehteä. Vaikka silmät välillä sumenivat.

Sampokeskuksessa näytti olevan elokuvateatteri, jossa oli menossa uusintana jo vanhempi elokuva Käki. Hän päätti mennä katsomaan sen. Toistamiseen. Hän muisti, että siinä venäläinen ja suomalainen sotilas päätyvät saamelaisnaisen hoiviin eikä kukaan puhunut toisensa kieltä. Elokuvan pyöriessä hän sulki välillä silmänsä ja mietti Harveyn ja hänen keskinäistä kommunikaatiota. Hän piti hitaudesta. Harvey nopeudesta. Harvey Keitel ei Piano-elokuvassa vaikuttanut niin äkkiliikkeiseltä. 

Tultuaan ulos hän avasi kännykkänsä ja huomasi Harveyn yrittäneen soittaa. Hän soitti tälle takaisin.

- No missä ihmeessä sie olet ollut.

- Ihan vaan elokuvissa.

- Jo piti kauas tulla elokuviin. Joko sopisi tulla tänne. Ollaan ooteltu.

- Niinhän minäkin, hän sanoi hiljaa.

- Miten niin? No mutta tule nyt äkkiä sieltä tänne Saarenkylään. Ota taksi. Ollaan vähän nautiskeltu. 

Riksa. Kuva Museovirasto.

Hän lähti hakemaan kyytiä ja löysi Pohjolankadun taksiasemalta valinnanvaraa.
Hevosen ja traktorin perässä olevat lavakärryt,  sivuvaunullisen moottoripyörän, mönkijän, kuorma-auton, polkupyörätaksin, riksan, pyörillä kulkevan potkukelkankin, jolla 60-vuotias nainen lupasi hänet työnnellä:
- Kyllä non nämä ulkohommat hauskempia ko puhelinmyynti. Sitä jouthaa taas talvella.

Tarjolla olevista erilaisista kulkuneuvoista oli ruuhkaa. Asiakkaista ei. Ja oli siellä joukossa joku perinteisempi autokin. Hän istahti taksiaseman vierellä olevalle penkille erään ihmisen viereen ihmettelemään kyytien kirjavuutta. Oliko tämä joku mielenosoitus?

– Ekkö sole kuullu mithään tuosta uuesta taksihommasta? vieruskumppani kysyi.
– On menneet meidän mökissä etelämpänä uutiset nyt ohi. 

Kun matkaa oli kuitenkin viitisen kilometriä yli Jätkänkynttilän, hän valitsi moottoriajoneuvon ja asettui mönkijän perässä olevaan kuomukärryyn, johon hänen rinkkansakin sopi mukavasti. 

Perillä hänelle avasi oven nuori nainen, joka toivotti hänet hymyillen tervetulleeksi: - Pääsithän sie perille! Olohuoneeseen astuessaan Harvey kysyi ensimmäiseksi, että toithan sie miun makuupussin?

- Eikö se ollut sulla autossa.

- En kerinnyt siun jäljiltä etsimään, se sanoi.

- Mun jäljiltä?

- No kenen sitten?

Hän tunsi hermojensa kuumenevan seisoessaan siinä tuijotuksen kohteena mutta näki samalla tutut kasvot, jotka olivat purskahtamaisillaan nauruun. He pärskähtivät yhtaikaa.

- Mikäs näille tuli? Harvey sanoi. – No mutta tämä tässä on siis miun aarteeni, Harvey sanoi, nousi ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Ja hän kiersi kättelemässä kaikki. Muutama heistä oli aiemmin kyläillyt heillä.

Paikalla oli uusioperheen sukukokous: Serkkuja. Lapsia. Lapsenlapsia. Harveyn lapsia kolmesta eri liitosta, mikäli hän oikein ymmärsi. Heillä tuntui olevan jonkunlaiset välit kohdallaan. Varsinaisista lapsista hän ei heti saanut selvää, kenen kukakin oli.

Isolla pöydällä notkui syötävää ja varsinkin juotavaa.

Harveyn serkun vaimo oli hänen laillaan kirjallisuudenharrastaja, ja heillä oli yhteisiä lempikirjoja. Sillä aikaa kun hän yritti vastailla itse serkun esittämiin kysymyksiin, vaimo ojenteli hänen nähtäväkseen pöydälle valokuvia, joissa Harvey näytti olleen isänsä kanssa aivan yhdennäköinen. – Harvey? hän sanoi osoittaen henkilöä kuvassa. – Ei kun isänsä. – Harveyn isä? – Ei kun Harvey. - Katsotaanko vanhoja videoita? Ei auttanut niiden katsominenkaan. Hänestä rupesi tuntumaan ettei enää tiennyt, kumman kanssa oli naiskennellut. Ja oudolta tuntui sekin, että serkun vaimo nimesi Päiviksi (mikä oli hänenkin nimensä) Harveyn näköisen miehen kainalossa olevan naisen. Ja sitten vielä toistamiseen Päiviksi toisen naisen, joka myös oli kuvan 'Harveyn' rinnalla. Sen hän ymmärsi, että yksi Harveyn kolmesta tai neljästä tyttärestä oli Päivi. Mutta se ei ollut kumpikaan kuvan Päiveistä.

Seuraavana päivänä he ajoivat hänelle tuntemattomasta syystä erääseen elektroniikkaliikkeeseen. Osoittautui, että se oli joskus sähköliikkeenä kuulunut Harveyn vanhemmille. Nykyinen omistaja oli ollut Harveyn ensimmäisen lapsen äiti, ja tämän nykyisen aviomiehen ex-vaimo Harveyn toisen tai kolmannen lapsen äiti. Ensimmäinen lapsi oli myös liikkeessä ja suhtautui heihin viileänkohteliaasti kuin asiakkaisiin. Hän ei ollut varma oliko tämä yksi kolmesta vai neljästä tyttärestä eikä kehdannut sitä kysyäkään. Seinällä oli Harveyn kuva. Ei vaan tämän isä, hän tajusi. 

Myöhemmin päivällä he tapasivat Harveyn kolme tytärtä kahvilla ja nämä ehdottivat (hän ei edelleenkään ollut varma oliko heitä kaikkiaan kolme vai neljä) hänen viemistään Sukulanrakkaan. Hän luuli, että kyseessä oli joku rakas sukutalo.

Sukulanrakan hiidenkirnuja on 14,
jotkut niistä Suomen suurimpia.
Kuva Pictaram.

Mutta ei. He ajoivat tyttärien kanssa parikymmentä kilometriä lounaaseen, Kemijoen itäpuolta, ja saapuivat komeille hiidenkirnuille. Hän pohdiskeli matkalla ääneen Harveyn jälkeläisten määrää (joista tämä ei ollut puhunut).

- No mutta nyt sie olet nähnyt nää. Ei nää puhumalla ilmiannu, Harvey sanoi.

- Bensaa näyttää olevan aika vähän. Hän vaihtoi puheenaihetta, koska häntä nolotti takapenkillä istuvien tyttärien kuulevan, ettei hän tiennyt heistä.

- Kyllä me isä tiijetään, tyttäret sanoivat arvaten hänen ajatuksensa.

- Riittää, sanoi Harvey. Hän ei ollut varma tarkoittiko Harvey bensaa vai tyttärien kommentointia.

Bensa loppui tulomatkalla erään vaaran laella ja he laskettelivat sen alas moottori sammuksissa. Alapuolella oli bensa-asema.

– Onko tää jotain sun logistiikkaasi? hän kysyi ja mietti omaa epävarmuudensietokykyään.

- Ihan tyypillistä isältä, nauroivat tyttäret takapenkillä. - Ei jouduttu edes kanisterin kanssa kävelemään.

- Mitä? Harvey kysyi ja hyppäsi ulos tankkaamaan. - Hyvinhän tämä meni. 

Elämää Harveyn kanssa 3: epäarkea ja läheisriippuvuutta

Ihan mistä vaan siis saattoi Harvey
palata. Välillä hän jäi tuijottamaan
maata allaan.

Harvey oli siis ruvennut viihtymään usein naapureissa. Kunnes.

Naapureista Harvey palasi kotiin aina eri taholta, joskus yllättävistäkin suunnista. Jonkun veneellä tai omallakin; metsän kautta - umpimetsästä tai polkuja tai heille johtavaa metsätietä pitkin; tai ilmasta: eräs naapureista (naapureilla tarkoitettiin heillä n. 15 km:n säteellä asuvia) oli rakentanut omatekoisen vesitason ja Harvey oli käynyt häntä siinä auttelemassa. Hän itse lenteli unissaan usein koneella, joka laskeutui kepeäntaitavasti kuin sudenkorento minne tahansa, mutta huomasi aina sitten lopuksi polttoaineen loppuneen – miten hän ylipäänsä oli pysynyt sillä ilmassa?! - ja tiesi Harveyn siitä hermostuvan.

Vedestäkin Harvey joskus saapui, kirpputorilta hankitussa märkäpuvussa kerran, pinnalla näkyi vain pitkän snorkkeliputken pää. Niin ja puusta. Hänen omat pitemmät retkensä mökiltä olivat vähentyneet minimiin, mutta kerran kun hän oli ajanut Helsinkiin näyttämään läheisille olevansa edelleen kokonaisena vaikka hieman nuhjaantuneena olemassa, ystävä hyppäsi hänen kyytiinsä vierailemaan heille;  pihassa autosta noustessaan he ihmettelivät suurimmasta pihakuusesta kuuluvalla äänellä kukkuvaa käkeä. Lähempää tarkasteltuaan he havaitsivat sen Harveyksi, joka siellä kukkui.

- Tuli ikävä, Harvey sanoi alas tullessaan. – Aika pitkiä nuo sinun reissusi.

Hän oli lähtenyt matkaan edellisenä päivänä.

Toiselta tällaiselta matkalta palatessaan (niille oli yhä vaikeampi irrottautua) pihaan oli ilmestynyt noin 90 neliöisen rakennuksen perustukset. Heidän mökkinsä sijaitsi laakealla soraharjanteella, ja maa sen ympärillä oli melko tasaista, joten sellaiset oli tavallaan helppo tehdä. Sen hän oli ymmärtävinään, mutta kysyi varmuuden vuoksi Harveylta:

- Mitä sä oikein oot tekemässä?

- Ai tulit jo, Harvey vastasi. – No sisävessaa. – Etkö sie sitä halunnut? Jos viihtyisit paremmin kotona.

- Jaa, hän sanoi. – Vieraan omistamalle maalle?

- Tuttua maata. Ei kai kellään voi olla mitään sitä vastaan että nostetaan vieraan maan arvoa lisäämällä vähän infraa.

- Onko sulla tuohon piirustukset?

- Eihän niitä voi olla ennen kuin näkee mitä tulee, Harvey sanoi.

- Eikö olisi voitu keskittyä mökin tiivistämiseen talveksi? Ja rakentaa sisävessaa sinne?

- Tarvitaan verstas että pystytään työskentelemään kotona, Harvey vastasi.

Hän jäi sanattomaksi. Ei hänellä ollut valtaa estää ihmistä toimimasta, toteuttamasta itseään, käyttämästä päätään ja käsiään. Pikku hetken hän ajatteli kääntyä takaisin kohti Helsinkiä. Hänen vatsanpohjassaan tuntui jotenkin outo notkahdus. Mutta hän kantoi tuliaiset mökkiin ja rupesi korjailemaan Harveyn jälkiä. Ei tätä juttua tähän voi jättää, hän ajatteli. Sitä paitsi miten hän selviäisi oltuaan epäaktiivinen uuden lain edellyttämällä tavalla? Hän oli hypännyt Harveyn kanssa ulos jostakin, mitä olisi kuulunut tehdä. 

Ja Harvey ainakin tarvitsi häntä. Ja vähitellen hän innostui tämän projektista, joka kesti muita pitempään ja teki Harveyn iloiseksi.

Harvey ei pitänyt kaupungissa- eikä kaupassakäynneistä, vaan tyrkkäsi hänelle viikottain joltain taholta hankkimaansa käteistä rahaa ja kehotti käymään asioilla. Ja nyt uuden projektin myötä asiat saivat ruokahankintojen ohessa uudenlaista sisältöä. Hän ajeli milloin mihinkin päin lähimaakuntien kierrätyspisteitä ja kirpputoreja hakemaan työvälineitä ja –laitteita, laattoja, puutavaraa, lavuaaria, wc-pönttöä, ikkunankarmeja ja sisä- ja ulko-ovia, huonekaluja, astioita, ruuveja ja muttereita. Se oli hänestä itse asiassa hauskaa: ne olivat irtiottoja arjesta, joka hänestä ei tuntunut arjelta. 

Yhdellä reissuistaan hän kohtasi ihmisen, jonka pihalla oli vielä enemmän tavaraa kuin heillä, ja jonka kanssa hän rupatteli maalla-asumisen mukavuuksista; tämä suostui lopuksi myymään hänelle halvalla vanhan

Valmet-traktorinsa, jonka avulla hän voisi palauttaa pahasti pusikoitunutta entistä peltomaata uudelleen kasvimaaksi. Harveykin pitäisi siitä varmasti, hän ajatteli. He sopivat että mies ajaisi heille hänen autonsa (poika seurasi tätä heidän autollaan jotta hän pääsi myös takaisin) ja hän ajaisi Valmetin; hän saisi siitä lisää epäarjen ulkopuolista aikaa itseään varten. Mies antoi hänelle pienen johdatuskurssin traktorinajoon: siihen ei tosiaankaan paljon vaadittu. Punaisella korittomalla Valmetilla oli hauska ajella kyläteitä pitkin, välillä hän tosin joutui poikkeamaan valtatiellekin, missä aiheutti ruuhkaa. Siitäkin hän nautti - kuvitellessaan entistä itseään, joka olisi autossa rattiraivon vallassa kiroillut tälle nykyiselle itselleen.

Hän tuli kotiin illan suussa ja ihmetteli missä Harvey oli.

Hän löysi tämän viimein nukkumasta saunan lauteilta.

- Mitä sä täällä teet?

- Luulin että siut oli kaapattu.

- Miten se liittyy saunassa nukkumiseen?

- No en mie meidän petissä yksin osaa olla.

- Okei. Mä vaan toin meille traktorin.

- No hyvä, Harvey sanoi. – Tuu siekin saunaan.

- Tää on ihan jäähtynyt.

- No laita tulta pesään. 

- Laita itse.

Hän meni purkamaan tavaransa ja vaihtoi kylpytakin päälleen. Ja mietti saunaan mennessään, että hänen kaikkivoipainen Harveynsako oli läheisriippuvainen? Mutta Harveylle sitä sanaa ei ikinä pitäisi suustaan päästää.

Elämää Harveyn kanssa 2. Paimenet pärjäävät omillaan

Kulotusta tulevia lampaita varten: jotta heinä kasvaisi paremmin ja makeammaksi.

Jos satuit lukemaan edellisen postaukseni, joka lähti Harvey Keitelistä niin huomaat, että tämä on sille jatkoa. Piano-elokuvan Harveyssä häntä veti puoleensa vähän yrmyn ja sisäänpäinkääntyneen miehen olemus. Mikä ei lainkaan vihjannut suuntaan, että Harvey nauttisi huomion kohteena ja 'laajassa käytössä' olemisesta. Mutta ihmisessä taitaa olla monia puolia?

Eli kuinkas sitten kävikään? 

Vastaperustettu sotemaakunta perui 100 euron terveyskeskuksen myynnin Harveylle (tai virallisesti hänelle). Ja maksoi pienet sakot perumisesta. Ne eivät hyödyttäneet ketään. 

Sen seurauksena Harvey etsiskeli heille kahden ja puolen tunnin ajan kuumeisesti vaihtoehtoista sijoituskuntaa, joka ei olisi liian lähellä mitään pääsotekeskusta. Ja löytyihän niitä. Ja kiihtyvän muuttoliikkeen tyhjäksi jättämiä 'kiinteistöjä'. Eikä paljon maksanut. Tai ollut iso. Se vuokra.

Niinpä hän muutti Harveyn kanssa Helsingistä erääseen itäisessä Suomessa sijaitsevaan kylään, josta löytyi ex-kiinteistöjalostajalle sopiva ex-pientilan mökki. Se oli joskus ollut omistajaperheellään talvikäytössä, mutta viimeiset vuosikymmenet epäsäännöllisesti vuokrattuna kesäpaikkana. Se oli jopa järven rannassa. Ja Harveyn mielestä se kävi mainiosti edelleenkin myös talviasuttavaksi. Lupaa talviasumiseen ei tarvittu, koska se 'alunperin' oli ollut ympärivuotinen mökki.

- Eikä sellaisen luvan hakeminen nyt onnistuisikaan, Harvey selitti hänelle, vaikka sitä olisi tarvittukin, koska kirjautuminen viranomaispalveluihin ei enää näin vanhoilla laitteilla onnistu. - Eli kikkeliskokkelis kaikki hyvin! 

Harveyn mielestä hänellä olisi hyvää aikaa siellä kirjoitella, pitää paikkoja kunnossa ja huolehtia vaikka pienestä tulevasta lammasfarmista sillä aikaa kun Harvey itse keskittyisi hankkimaan heille  välttämättömiä tuloja muilta tahoilta.

- Muilta tahoilta? hän toisti.

- No onhan näitä tahoja, Harvey huitaisi metsää ja joutomaata heidän ympärillään ja nauroi. Häntäkin nauratti. Harveylla oli tarttuva nauru.
- Enkä tiedä lampaistakaan mitään, hän lisäsi.

Jo seuraavana päivänä Harvey toi jostakin naapurista hänelle kasan vanhoja Lammas&vuohi -lehtiä. - Tuosta kun luet niin tiedät, hän sanoi. - Kaikkea ei voi saada mutta oppia voi: paimenenkin ammatin.

Hyönteisfarmin aloittamisen sijaan he ihan alkuun kävivät usein kalassa. Syyskalassa ja talvikalassa ja kevätkalassa. Saadakseen ruokaa. Muinaiset sammaleristeet olivat mökin lattian alta karisseet niin, että kissan vesikuppi jäätyi lattialla, ja kissa muutti kuppeineen leivinuunin päälle, joka läpi talven hehkui lähes punaisena: liiterissä riitti vielä puuta. Hän asteli sisällä huopatossuissa ja juoksi paljain jaloin lumen yli piharakennuksessa olevaa saunaa lämmittämään. Kun sukulaiset saivat hänet kiinni (hänen kännykästään oli useimmiten akku tyhjänä) ja sanoivat, että et sinä siellä voi talvea asua, hän nauroi Harveyn tapaan ja sanoi heille että sanokaa nyt ihmeessä yksi syy, miksen.

Harveyn kanssa he viihtyivät, kohentelivat paikkoja ja iltaisin peuhasivat, paneskelivat, naureskelivat ja lueskelivat täkkien alla. Joskus hän sai jonkin verran etätöitä - kielenkorjausta ja editointia - tehtäväkseen, mutta suurin osa hänen ajastaan meni puutöihin ja mökin lämmitykseen, lumitöihin, mökin pakkasilmaa vuotavien ikkunoiden ja nurkkien tiivistämiseen ja sitäpaitsi:

Elämä ei Harveyn kanssa ollut tasaista arkea. Tästä paljastui vähitellen myös sosiaalinen puoli; tämä pyörähti jossakin ja toi mukanaan lähes joka kerta uusia naapureita lähempää ja kauempaa, ja kutsui käymään myös muutamia valittuja sukulaisiaan pohjoisesta, joille esitteli hänet etelän humanistinaan. Joidenkin pohjoisesta tulevien vieraiden mielestä heidän elämänsä oli kiintoisa selviytymisleiri, vaikka he aika etelässä olivatkin.

- Tämähän on tällaista ihan peruselämää, Harvey sanoi heille. - Muuttakaa tekin tänne!

Ja eläimet! Ennen lampaita Harvey toi kerran viisi vielä lähes höyhenetöntä hanhenpoikasta sellaiseen aikaan keväästä, että ne eivät vielä tarjenneet ulkona eikä niille ollut muuta lämmintä paikkaa kuin heidän tupansa. Harvey löysi varastosta maalinsa varistaneen leikkikehän, ja toi jostakin vanhoja patjoja siihen pahnoiksi. Muu hoito jäi hänelle. Hän ei tiennyt hanhien elintavoista eikä ravinnosta mitään, mutta ne osoittautuivat vaatimattomiksi ja kasvoivat silmissä syömällä hänen niiden eteen pihalta ja metsästä riipimäänsä edelliskesäistä heinää, ruohoa, sammalta. Ne pitivät häntä emonaan vielä ulospäästyäänkin ja puolustivat häntä kiukkuisesti vieraita vastaan. Vaikka hän tunsi olevansa niiden siipien suojassa, hän ehdotti Harveylle aitauksen rakentamista niille, etteivät ne hyökkäisi vieraiden silmille, mutta Harveyn mielestä oli mukavaa, että joku vahti häntä, ja aidat ihan perseestä. - Ei pohjoisessakaan mitään aitoja kuin poroerotuksessa...

Toisella kerralla Harvey tuli naapurista taluttaen shetlanninponin kokoista pässiä, jonka oli voittanut naapurilta vedossa. Naapuri oli alkujaan lähtöisin samalta suunnalta kuin Harvey, ja esittäytyi paimeneksi, mistä Harvey oli innoissaan. Pässi karkasi usein ja hän (tai joskus naapurimökin lapset, jotka saattoivat ratsastaa sillä) sai käydä sitä sitten hakemassa anteeksipyydellen milloin kenenkin naapurin puutarhasta kun Harveylla oli yleensä menossa joku välttämätön projekti. Onneksi pässi oli kiltti. Ja myöhemmin sen suuri talja lämmitti monia jalkoja.

Vähitellen Harveyn naapurikäynnit pitenivät. Naapurit olivat ihastuneet Harveyn naapuriavuliaisuuteen, puheliaisuuteen, muistiin, vilkkauteen, pystyvyyteen, näppäryyteen, nopeaälyisyyteen, hauskuuteen, rohkeuteen, kekseliäisyyteen, omaperäisyyteen, esiintymisvalmiuteen, toimeentarttuvuuteen, ja jotkut heistä myös tämän ulkoiseen olemukseen. Niin ja tämän kertomiin uskomattomiin kokemusperäisiin juttuihin. Ja kutsuivat tätä pian apuun ja kylään vähän väliä ja mihin milloinkin.

Kerran hän ehdotti Harveylle talkoiden pitämistä heillä, koska heidän olonsa olivat kylän alkeellisimmat. Mutta Harvey oli kotioloissa tee-se-itse-mies: ei rahalla muttei myöskään säälistä! Vaikka hänen mielestään vieraissa ei näkynyt mitään säälin merkkejä. Enemmän kateutta, joissakin, kun Harvey oli niin hauska ja toimelias.

Jossakin vaiheessa hallituksen aktiivimallit olivat katkaisseet heiltä molemmilta työttömyyspäivärahat. Harvey sanoi, että paimenet pärjäävät omillaan, unohdetaan koko paska. Ja nauroi päälle. Harveyn nauraen esittämistä perusteluista ja vastusteluista huolimatta hän meni maaseutuyrittäjäkurssille, jossa viinalta haiskahtava konsultti todisteli, miten typerää ja taloudellisesti kannattamatonta oli ammattiavun sijasta käyttää hämärää ja epämääräistä naapuriapua sekä tehdä vielä hämärämpiä vaihtokauppoja. Sydän ja mieli täynnä Harveya hän lopetti äärimmäisen sydämistyneenä kurssin kesken ja palasi hämärään mökkiin Harveyn tueksi.

Joka oli juuri silloin auttamassa erästä naapuria harvesterin remontoinnissa.

Tai ehkä se ei ollut harvesteri. Myöhemmin hän löysi
lähimetsästä piilopaikan, jonne oli kerätty enemmänkin 'koneita'.

Hän sen sijaan keskittyi vähäksi aikaa opettelemaan syötävien sienien ja yrttien tunnistamista. 

Ja miten paljon erilaisia syötäviä sieniä olikaan!