Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsiessaan: siellä sentään on ilmaa ja harteilla uuden lumen keveys, mutta ennen kuin sinne ulos pääsee, kun ikkunasta katsoessaan kokee olevansa luolassa, sitä ihmettelee vain että missä se oma luolamies on? Missä se mun panokaveri on? Tai rakas rakastelukaveri, jos pano-sana kiusaa. Yhden hyvän ystävän kanssa siitä kinattiin kerran, häntä se tökkii, minusta se on vain niin soma.
En oikein muistakaan missä vaiheessa tätä elämää ajauduin reaalipidättyväiseksi tai ei-haluttavaksi tai nirsoksi tai monoamoriseksi? Jos en saa sitä jota haluan niin ei sitten muitakaan. Kun kerta on syttynyt toive sellaisesta yhdistelmärakkaudesta. Ai mitäkö? Tarkoitan sellaista både-och-kumppania.
- Siis kun puhutaan sielunkumppanista, siekkarista, sielunveljestä tai -sisaresta, niin voitaisiinko yhtä lailla puhua myös ruumiinkumppanista tai -sisaresta? - Se tuli tänään mieleen, kun ulkona läimi räntää, yhdessä ihan toisessa tekstiyhteydessä.
Läpi tämän pitkän elämän on itselläni mennyt suhteet (ennemmin tai vähän myöhemmin) poskelleen, enkä siitä lainkaan muita syytä. Mutta siis ollut joko siekkari-kavereita siten, että halu on puuttunut kokonaan eli ollaan voitu vaikka rinnakkain kököttää saunan lauteella ilman minkäänlaista värähdystä, ja jutella mistä tahansa maailman ja omista asioista. Ihan paljaina. Ja toisaalta sitten on
 |
| Koirakumppani |
ollut ruumiinkumppaneita, joiden kanssa ollut jotenkin kivaa, mutta joita ei ole edes kuvitellut pysyvämmiksi asuin- tai elinkumppaneiksi (onko elinkumppani oikea sana?), mutta joiden ruumiillinen läheisyys aika ajoin oli joskus kovasti kaivattu halun kohde. Yksikin, jonka kanssa olin lähdössä Jenkkilään (en koskaan sitten päässyt sinnekään käymään), joka oli ostamassa jo lippuja kun minulle pukkasi tuskanhiki kun keksin nököttää mielessäni hänen kanssaan rinnakkain pitkät välimatkat puhumattomina, mutta onneksi ei ollut ehtinyt, vaan minä ehdin huomauttaa, ettei meillä ollut eikä olisi mitään juteltavaa. Saatoin sillä hetkellä loukata mutta parempi niin kuin jos se olisi tapahtunut matkalla tai jotenkin toisinpäin. Sitten oli ihminen, joka oli tosi kova vänkäämään erilaisista sotahistoriallisista aiheista ja minä en kerta kaikkiaan jaksanut jatkuvasti sitä, mutta toisaalta hän oli kuitenkin niin ihastunut minun kroppaani tai olemukseeni tai johonkin, mistä minä tiedän? Olimme yhdessä vaiheessa samassa työpaikassa ja selvisi että molemmat kävimme uimassa säännöllisesti kolme kertaa viikossa. Päätimme seuraavan kerran tavata Malmin uimahallissa (myöhemmin siirryimme Vuosaareen) ja hän opetti minulle hengitystekniikkaa ja laittoi liikeratani rintauinnissa ihan uusiksi niin mukavalla tavalla että päädyimme uimahallin jälkeen samaan vuoteeseen. Hänellä oli taito kuiskata sanat 'sä olet ihana' niin uskottavasti että uskoin siihen itse ja sekös tuotti nautintoa. Mutta että parisuhde hänen kanssaan... Ei todellakaan. Muualla kuin uimahallissa ja sängyssä olin taukoamatta ärsyyntynyt. Sitten oli sellainen taiteilijatyyppi, joka oli ihan liian levoton eläjä, mutta hänen kanssaan oli hirmu mukavat seksileikit. Kerrankin sain päähäni kietoutua kokonaan idealsiteisiin ja taisimme molemmat pitää siitä kovasti. Mutta hän älysi, ettei meistä olisi kumppaneiksi. Ja sitten oli maalarimestari, joka sai kerta kaikkiaan vain sulamaan katsomalla ja leveästi hymyilemällä. Suoraan minulle. Sitten...
Eräs tosi hyvä ystävä sanoi minulle kerran kun itkin pettymystäni, että hei: et sä sun tunteita tossa kuitenkaan menettänyt. Ne on. Ne on sun. Sussa. Sulla. Ehkä niitä tossa tuli vain lisää!
Tai ehkä noi kaikki jutut olivatkin pelkkää unta. Joskus olisi hyvä itse sanoa tai huokaista itselleen että mä oon ihana!
 |
Rappeutuvakin voi olla ihana. Mutta senhän kaikki tietävät.
Ja onhan niihin yrityksiin mahtunut joku både-och-
kumppanikin, mutta niissäkin voi tapahtua mitä vain. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti