Paljon tarjolla, Garbarek!

1.
Talossa oli tehty iso remontti, joka oli ajanut hänet uuteen tilanteeseen. Asunnon hän oli aikanaan ostanut vanhemmiltaan jääneillä perintörahoilla ja velalla. Ajatellut, että jos vuokraa maksaa 700 euroa kuussa tai omastaan yhtiövastikkeena enintään pari-kolmesataa, niin säästäähän siinä muutamassa vuodessa ja saa omansa vielä joskus takaisin. Niin vain ei enää maan parin kasvukeskuksen ulkopuolella käy. LVI – luulot vittuun idealisteilta: hänelle jäi sadan tonnin asunnosta käteen parikymmentä tonnia seitsemän vuoden asumisen jälkeen.

Hän ei ollut omistajatyyppiä. Ei uurastajatyyppiä. Eikä säästäjätyyppiä. Ei myöskään uranluoja- eikä sijoittajatyyppiä. Ei edes peluri. Mikä tarkoitti, että hänen kertymänsä oli varsin pieni. Siis eläkekertymä. Hän kuului tuloluokassaan maan virallisesti luokiteltuun köyhälistöön.

Hän ei voinut syyttää ketään tilanteestaan. Ihan itseaiheutettu, hän päivittäin tokaisi itselleen kun saldon pienuus realisoitui laskujenmaksun, kaupassakäynnin tai hammaslääkärikäynnin lykkäämisen tai tukan itseparturoinnin yhteydessä. Tai ehkä varsinkin jos joku haave matkasta pulpahti hänen mieleensä; tilitodellisuus osoitti sellaisen turhaksi mielen harhailuksi. Vaikka sille hän ei mahtanut mitään, että juuri harhailu oli häntä itseään. Sitä paitsi entisajan hortoilijathan olivat maan köyhimpiä, kulkureita!

Mutta oli koittanut siis paluu vuokralle. Oli siinä jotain helpottavaakin. Se vastasi enemmän hänen identiteettiään. Sitä paitsi joku oli sanonut, että kasvukeskuksen ulkopuolella olivat nyt vuokralaisen markkinat. 'Paljon tarjolla.' 

2.

Raumalta kotoisin oleva entemologi oli kiinnostunut norjalaisesta jazzista ja rakasti Jan Garbarekia, jota esitteli mielellään jokaiselle kodissaan käyvälle. Uuden vuokralaisehdokkaan astuessa sisään Garbarek soi. Vuokranantaja kehotti tätä istuutumaan ja kuuntelemaan hetken, sillä aikaa kun hän keittäisi kahvit. Hän oli käynyt ostamassa kaksi kampaviineriä. – Kyllä kai nämä maistuvat? hän kysyi toteavalla painotuksella.

- Teillä kun on tuollainen voimakas varsi, vuokranantaja sanoi tuodessaan kahvitarjotinta. – Pidätte ehkä Garbarekia liian eteerisenä. Mutta Garbarekista riippumatta uskon että te vuodessa kiinnytte tuohon asuntoon ja pysytte siinä pitkään. Näytitte niin sopivalta. Tarkoitan tuohon asuntoon. 

- Vuokralainen oli lievästi yllättynyt ajatusloikasta, asiayhteys jäi hänelle hieman hämäräksi. Hän oli odottanut hieman toisenlaista vuokrasopimuksen allekirjoitustilaisuutta, mutta ei osannut määritellä, minkälaista.

- Oletteko ehtinyt käydä ihailemassa rantaa? vuokranantaja jatkoi antamatta tulevan vuokralaisensa vaikenemisen häiritä. – Tähän aikaan vuodesta siellä on mielenkiintoinen kontrasti. Toisella korvalla valojen rytmittämä liikennevirta samalla kun toista korvaa hivelee kuivien kaislojen kahina, joka tuo mieleen silkkimekot. Pysähtykäähän kuuntelemaan kun menette.

- Haluaisin tinkiä tuosta vuokrasta muutaman kympin. Täälläpäin on nyt aika paljon vapaita asuntoja, vuokraaja sanoi. Hänen mielestään vuokranantaja oli hieman liian innokas.

- Ahhah. Olen vähän yllättynyt, kun ilmaisette toiveenne vasta nyt. Mutta entäs jos tehdään näin: maksatte mitä pyydän, ja mitä ikinä ongelmia mieleenne asuntoon liittyen tulee, voitte ottaa minuun yhteyttä niin ratkaisemme ongelman yhdessä.

’Yhdessä’ jäi Garbarekin ohella soimaan vuokralaisen korvaan kun hän paperi kourassaan lähti ulos vuokranantajan omakotitalosta. Oliko hän tehnyt päätöksensä liian hätiköidysti? 

Luulitko välttäväsi transuilun? Taidat elää transsissa.

Eilen lounaalla tuttu puhui junamatkastaan. Hän on matkustanut junalla poikkeuksellisen paljon entisen työpaikkansa vuoksi. Junanvaunut ovat hänelle lähes toinen koti, jonne tulee ja josta poistuu erilaisia vieraita. Mukavia ja hankalia.

Ukkini oli veturinkuljettaja. Hän oli hirmu hyväkuntoinen. Hän eli aikana, jolloin kaikki junat olivat paikallisjunia ja pysähtelivät yhtenään. Niinpä hän eräänä krapula-aamuna myöhästyessään töistä kiinnitti sukset monoihinsa ja hiihti junansa kiinni. Siitä huolimatta hän sai potkut, mutta hänet armahdettiin sittemmin sodan aikana ja otettiin takaisin töihin. Vähän ennen kuolemaansakin hän oli aina liikkeellelähdössä. Käveli paljon ja kauas ja palautettiin kotiin erilaisilla kyydeillä milloin miltäkin suunnalta. Mutta se ei lainkaan liity tähän.

Eli takaisin lounastuttavaan. Hänen äskettäisellä matkallaan vaunu oli ollut täynnä puheliasta porukkaa. Suomalaisia, venäläisiä, kurdeja, ym. Hänen viereensä oli istahtanut pitkä ja solakka henkilö, jolla oli ollut pitkät mustat hiukset, mustat lasit, mustat vaatteet, korkokengät ja kirkkaanpunaiset huulet. Asetuttuaan tämä oli välittömästi avannut läppärinsä, laittanut kuulokkeet korvilleen ja ruvennut hytkymään ja vispaamaan käsiään.

Tuttuni, joka oli tottunut monenlaisiin junavieraisiin, sulki kirjansa ja rupesi seuraamaan vaunun elämää ja välillä silmäilemään ohikiitäviä ja ennennähtyjä mutta aina uusissa valaistuksissa ja tiloissa kylpeviä maisemia. Käytävän toisella puolella istui kaksi nuorta poikaa, jotka toisiinsa nojaten juttelivat vilkkaasti skypen kautta joidenkin kaukana olevien kanssa. Edessä istui suomea puhuva nainen, joka kovalla äänellä kävi neuvottelua illan menopaikasta. Junan päädyssä kiljui lapsi.

Mustissa oleva henkilö oli jossakin vaiheessa kaivanut mustasta kassistaan makeispussin ja tarjosi siitä ystävälleni: - Haluutsä?

Tuttuni päätteli äänen perusteella, että hänen naiseksi olettamansa henkilö olikin ehkä mies.

- Kun minä en syö lainkaan karkkia, hän oli vastannut
- Ai et? Mut hei! Tääl pohjalla on suklaata. Vierustoveri ravisteli pussia ja tarjosi uudestaan ystävälleni joka ei nyt kehdannut kieltäytyä, ettei transoletettu luulisi hänen tuntevan tätä kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän tunsi vain makeisia kohtaan. Kaikkia eläviä kohtaan hän tunsi vain ihmetystä ja uteliaisuutta.

Makeisten kautta he päätyivät juttelemaan.

- Tiedätsä mikä on selfie, vierustoveri oli kysäissyt tutultani.
- No toki sentään, äskettäin eläkkeelle jäänyt tuttu vastasi.

Mustapukeinen oli pyytänyt anteeksi hölmöä kysymystään ja muistanut samassa että hänellähän oli Kajaanissa hyvä viisvitonen naisfrendi, joka aina otti hänestä kuvia ja hän taas opetti sitä kuvaamaan kun hän oli melkein ammattilainen. Mutta selfieitä ja omiakuvia oli pakko pistää someen kun muuten ei saanut seuraajia. Niillä niinku ostettiin katsojat muille kuville, jotka kumminkin olivat se vakavampi pääjuttu.

- Ai jaa, niinkö se menee, ystäväni oli sanonut. - Ilmankos kuvilla, joita minä olen laittanut töistäni on niin vähän seuraajia.
- Kokeile selfieillä. Niihin kantsis sit kyl vähän panostaa. Haluutsä nähdä millasii mulla on?

- Ne olivat kyllä hienoja, tuttuni totesi lounaalla. - Niitä oli vaan niin hirveesti.

Seuraavan aamun lenkilläni mieleeni lumpsahti kaskummaa taas vanhenemiseen ja pitkään yksinelämiseen liittyvät murheet tai assosiaatiot. En pysty estämään niiden kumpuamista vaikka yritän. Tai en nyt ole varma yritänkö edes. Ainakaan kovasti. Mutta en niitä suoranaisesti haekaan, mielikuva-selfieitä itselle.

Mutta siis... Illalla olin lukenut Rachel Cuskin Ääriviivat-romaanin ja jossain kohdassa kirjaa oli ollut naturalistinen kuvaus vanhemman kreikkalaisnaisen kasvoissa olevista karvoista. Siitäkö vai mistä tuli mieleen, että jos henkilö vanhetessaan on kauan ollut yksin, niin muuttuukohan hän väkisinkin jollain lailla 'kaksineuvoiseksi'. 

Kysyinkin tässä kerran gynekologilta, että olenkohan kasvamassa umpeen; kerroin sanoneeni ajatuksen ääneen eräälle ikäiselleni ystävättärelle, joka oli vastannut innostuneen spontaanisti että

- Joo! Ihan samaa minä olen välillä miettinyt! Että voiko sitä muuttua uusneitsyeksi!

Ja hän on sentään naimisissa! Eli ehkä kysymys ei olekaan yksinäisen kaksineuvoistumisesta sen vastapoolin puuttuessa tai puutteessa.

Itsellä ei sattumalta kasva toistaiseksi partaa kovinkaan runsaasti ja sukupuoli-identiteettikin on ollut vielä vähän yksipuolinen, mutta kiinnostuksesta googletin 'vanhan naisen parrankasvun' ja vastaus tuli itse Kiminkiseltä, joka Apu-lehdessä eräälle kysyjälle on muutama vuosi sitten vastannut näin:

"Soitin Jyväskylään ystävälleni dosentti Juha Saltevolle, sillä halusin tältä mainiolta endokrinologilta ja diabeteslääkäriltä parempaa tietoa. 'Vanhemmiten naisista tulee miehiä ja miehistä naisia', sanoi hän. Tästä näkee, ettei sillä sukupuolella ole suunnittelijankaan näkökulmasta niin suurta väliä."

Ihan mahdottoman hienosti vastattu. Minusta. Ja tuon suunnittelija-sanan kirjoittaisin isolla alkukirjaimella.

Eli jatketaan matkaa silmät korvat ja mieli avoimina!

Liian aikainen lähtöahdistus: kaksi päivää ristissä

Oho. Oli jäänyt kesäreissublogi julkaisematta. Juhannuksen alla Frankfurt an der Oderissa ja Slubicessa kirjoittelemassa. Tukikohtana Särön residenssi. 

Laitoin tänään seuraavalle yhden yön majoittajalleni viestin: Muistathan että olen huomenna tulossa. Rupesin varmistamaan, että olin itse varannut oikean päivän. Ja pelästyin. Väärä oli. Ei ollutkaan huominen. Olin lähdössä liian ajoissa. Junalipunkin olin hakenut liian aikaiselle päivälle (saisikohan sen vaihdettua?). Ja kämpänkin siivosin liian aikaisin. Pitää loppuaika tepsutella siististi ja ulkoilla. Onhan täällä puistoja, metsiä, kuppiloita.

Kävin 'hyvästelemässä'

Slubicen kaupungin. Tarkoitus oli

pyöräillä suoraan ruokakauppaan. Piotr i Pawel on hyvä. Suosittelen jos käytte täällä. On kyllä vähän outoa, että Puolassa toimii täysin yleisesti kahden valuutan markkinat. Kortilla tai käteisellä - saat joka kerran valita valuutan. Zloteilla maksaminen tulee hiukan halvemmaksi.

Markkinoilta ja hallista (jotka ovat täällä auki myöhempään kuin kaupat!) kävin sitten myöhemmin hakemassa vielä kurkkuja ja parsanipun ja marjoja ja pari kananmunaa. Apteekista yritin hakea kotimaassa reseptivapaata lääkettä (halvemmalla), mutta täällä sitä oli vain reseptillä ja lääkäriin kehotettiin menemään. En mennyt. Yhden hulppean plastiikkakirurgiaklinikan ohi pyöräilin. 

Lisää kuvateksti

Suorimman reitin valinta ei minulta onnistu - sivuille lähtevät polut ja tiet vievät mukanaan. Havaitsin taas ajelevani pitkin Puolan puoleista rantaa kulkevaa tulvavallia, jonka päällä pyörätietä jatkui ainakin muutama kilometri. Toisella puolella vallia kulki vilkkaasti liikennöity tie ja sen takana kiinnostavan rehevää metsää. Ja pääsin tien yli sinne.

Ei ollut ihan virallinen ulkoilupolku kyseessä. Nokkoset läiskivät ja pistelivät sääriä ajaessa. Ja lievästi kummalliselta tuntui, että sillalla yritetään tehdä sillasta nuotiota. Jatkoin siltojen yli aika pitkälle, kun mielestäni polku siellä sitten kaartoi mukavasti takaisin Slubicen keskustan suuntaan. Joutsenet olivat kuitenkin asettuneet kodiksi tasan keskelle polkua ja oli kyllä pyörän kanssa turhan  hankalasti kierrettävä kohta siinä.

Samaa tietä palasin ja ajoin keskustaan, vähän uudesta kulmasta. Osuin Frankfurtin aukiolle (kaksoiskaupunkiteemajuttuja) ja törmäsin Wikipediapatsaaseen.

Penkillä istui opiskelijaikäinen poika kännykkä kädessä hakemassa  juuri varmaan jotakin wikipediasta. Hän hymyili vinosti, kun ihmettelin monumenttia. Tuli jännä tunne. Vähän kuin että joku suorittaisi työn aktiivihakua Sipilälle ja Sipilän patsas tuijottaisi häntä siinä vieressä.

Ffankfurtin kirjastossa on lukuparveke.
Vastapäätä Raatihuone ja taidemuseo.

Wikipediapuiston jälkeen eteeni ilmestyi entinen leffateatteri. Jäin pohtimaan sen No Past. Vai oliko se viimeisen näytetyn elokuvan nimi? Mietin omaa hukassa olevaa menneisyyttä ja muistissa olevaa mennyttä ja sitä mikä ei mene.

Eilisen jälkeen elin ihan uutta päivää kun ei tarvinnutkaan vielä lähteä. Sain kuin sainkin lipun vaihdettua vaikka Frankfurtin majoittajani muuta epäili. Kiittelin kovasti lipunmyyjää, vaikkei vaihto ehkä hänen ansiotaan ollut, mutta oli hän kiitoksista mielissään. Kysyi vain, että onko lähtö varmasti huomenna. Lupasin etten seuraavina päivinä enää tule lippua vaihtamaan.

Ehdin käydä vielä tänään mm. lempikirjastossani Frankfurt Oderin keskustassa. Se vasta on ihana paikka. Olen sen varmasti monest jo todennut. Ostin sieltä toisen ja kolmannen 50 centin kirjan jatkaakseni vähän saksan mieleenpalauttamista kotona. Kolmas kirja oli Frank Goosenin Sommerfest, joka takakannen mukaan käsittelee lähtemisen ja jäämisen teemaa. Minulla on nyt sekä lähtevä että jäävä olo. Vähän kuin tuolla joen vallilla pyöräillessä on yhtaikaa myötä- ja vastatuuli. Myötävastainen ja vastamyötäinen. Liittyy varmaan jotenkin joen päävirran ja akanvirtojen ja pyörteiden aiheuttamiin ilmavirtauksiin.

Kirjastosta kun irtosin niin tulin muistaneeksi, että minulla oli Instassa joku seuraaja Slubicesta, jonka kuvissa oli galleria. Onneksi kirjastossa kännykkä toimi kun olin saanut wifi-koodin. Galleria olikin ihan tuossa sillan toisella puolella. Eli Puolaan taas. Rajanylitys ei maksa mitään.

Frankfurtin ja Lubicen välisen sillan yli ajaessani pysähdyin taas katsomaan jokea ja hiekkasärkkiä. Kunpa pitäisivät niistä parempaa huolta. Kotona vein pyörän lopullisesti kellariin. Tuntui haikealta.

Tutut ja tuntemattomiksi jäävät äidit

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.

Heille on annettu voima ja valta

kohota unessa pilvien alta

ja katsella korkeammalta.

Jne.

Muistan höpöttäneeni tätä Lauri Viidan Alfhild-runoa jossakin elämäni muinaisvaiheessa. Sen rytmissä oli magiikkaa. En tiedä mietinkö juuri sen sisältöä. Enempää kuin sen lorun, jossa 'Ihmisten lapset ilmassa lentää tuulissa pilvissä hampaat irvissä karvalakit korvissa housut polvissa piipaapois'.

Viidan Runossa Alfhild on kuitenkin lempeä äiti joka kehottaa rakastamaan.

Mutta äiteihin liittyvä yleistys siinä; nykyään se kuulostaa omiin korviini falskilta. Ellei se tarkoita vain osaa äideistä. Niitä toivossa väkeviä. Vaikka sarkastinen mieleni kääntää senkin helposti niin, että 'toivossa väkevät' hallusinoivat jumalia, koska elämässä ja maailmassa on niin paljon turhia toivoja, toivottomuuksia, että joskus itse olen toivonut toivon kuolemaa.

On niin hurja määrä äitejä, joiden ei olisi pitänyt koskaan syntyä tai synnyttää äideiksi. Jotka ovat olleet kykenemättömiä pitämään huolta ja rakastamaan. Tai ovat olleet vääriä äitejä omille lapsilleen eivätkä ole koskaan kyenneet hyväksymään synnyttämäänsä lasta sellaisenaan.

Kävin kylässä asialla. Siis en vain käydäkseni tapaamassa tiettyä ihmistä, vaan hakemassa häneltä jotakin. En ole varma, onko kyseinen ihminen minulle tai olenko minä hänelle vain tuttava, kaveri vai jonkinasteinen ystävä. Joskus on helpompi jutella ihmiselle, joka ei ole kovin läheinen.

Hänelle tuli puhelu. Hän vastasi:

- Ei. En halua nähdä ruumista. En ole tähän asti elämässäni joutunut näkemään yhtään ruumista enkä nytkään halua nähdä sellaista.

Hänen äitinsä oli kuollut. Hänen äitinsä oli ollut kylmä äiti, joka ei ollut koskaan pitänyt häntä sylissä, katsonut hellästi, antanut tunnustusta tai rohkaissut häntä. Sen sijaan tämä äiti oli sanonut jotenkin niin, että 'isäsi vaati lapsentekoa, muuten olisi jäänyt väliin'.

Hän puolestaan oli kasvaessaan tuntenut äitiään kohtaan vain kylmyyttä ja inhoa, mikä oli tietenkin kuulunut hänen kielessään: 'Miksi levitit haarasi? Jos olisin tiennyt, minkälainen äiti mulla tulee olemaan, olisin syntynyt kuolleena.'

Mutta nyt hänen äitinsä siis oli kuollut. Juuri nyt kun minä satuin olemaan siinä hänen luonaan. Hörppimässä banaalisti kahvia ja syömässä hänen tarjoamaansa piirasta. Äiti, jota hän ei ollut nähnyt seitsemään vuoteen.

- Hyvä kun pääsi pois, hän sanoi. - En mä sitä kaipaa.

Hänellä oli itku kurkussa. Elämän mittainen pettymys äitiin, joka ei omalta osaltaan koskaan yrittänyt pitää yhteyttä ainoaan lapseensa.

Vaikka toivo äitiyhteyden syntymisestä tai äitisuhteen muuttumisesta oli mennyt jo aikoja sitten, niin menetys konkretisoituu kuoleman hetkellä. Tai esittäytyy, vähän kuin näyttämöasussa.

Olen itse surrut sitä, että olin vääränlainen lapsi omalle äidilleni. Tai päinvastoin. Mutta meillä oli sentään yritystä. Tältä tutulta oli yrityskin ollut hukassa. Tai hänen äidiltään. (Tuttu on muuten oikeastaan hirmu kaunis, kalevalainen sana: Jos mun tuttuni tulisi, ennennähtyni näkyisi. Sehän on kauniimpi melkein kuin 'ystävä'.)

Mutta minkälaista 'sururaivoa' edelläkuvattu voi aiheuttaa? En voi olla miettimättä sitä, itse joskus 'häpeäraivoa' poteneena siitä etten lapsena kokenut koskaan tulleeni tällaisena hyväksytyksi. Enkä taas sitten sitäkään, miten puolikas äiti olen itse ollut omalle lapselleni.

Huonot ja pahat äidit ovat olleet tabuja. Siksi ne on saduissa muutettu äitipuoliksi.

Olisipa se jotain, jos ihminen voisi surra surunsa vain kaikella yksinkertaisella lämmöllä ja ikävällä tietäen tulleensa rakastetuksi. Ja kyenneensä rakastamaan.

Siellä he kulkevat tähtien rivissä

kirkasta vanaa,

isä ja äiti, peräkanaa.

...

viittoen, luikaten parhaansa mukaan,

ettemme loukkaisi Pispalan kivissä

jalkaamme kukaan.

Blogi julkaistu tutulta saadulla luvalla.