lauantai 2. maaliskuuta 2019

Sielunkumppani vai ruumiinkumppani

Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsiessaan: siellä sentään on ilmaa ja harteilla uuden lumen keveys, mutta ennen kuin sinne ulos pääsee, kun ikkunasta katsoessaan kokee olevansa luolassa, sitä ihmettelee vain että missä se oma luolamies on? Missä se mun panokaveri on? Tai rakas rakastelukaveri, jos pano-sana kiusaa. Yhden hyvän ystävän kanssa siitä kinattiin kerran, häntä se tökkii, minusta se on vain niin soma.

En oikein muistakaan missä vaiheessa tätä elämää ajauduin reaalipidättyväiseksi tai ei-haluttavaksi tai nirsoksi tai monoamoriseksi? Jos en saa sitä jota haluan niin ei sitten muitakaan.  Kun kerta on syttynyt toive sellaisesta yhdistelmärakkaudesta. Ai mitäkö? Tarkoitan sellaista både-och-kumppania.

- Siis kun puhutaan sielunkumppanista, siekkarista, sielunveljestä tai -sisaresta, niin voitaisiinko yhtä lailla puhua myös ruumiinkumppanista tai -sisaresta? - Se tuli tänään mieleen, kun ulkona läimi räntää, yhdessä ihan toisessa tekstiyhteydessä.

Läpi tämän pitkän elämän on itselläni mennyt suhteet (ennemmin tai vähän myöhemmin) poskelleen, enkä siitä lainkaan muita syytä. Mutta siis ollut joko siekkari-kavereita siten, että halu on puuttunut kokonaan eli ollaan voitu vaikka rinnakkain kököttää saunan lauteella ilman minkäänlaista värähdystä, ja jutella mistä tahansa maailman ja omista asioista. Ihan paljaina. Ja toisaalta sitten on
Koirakumppani
ollut ruumiinkumppaneita, joiden kanssa ollut jotenkin kivaa, mutta joita ei ole edes kuvitellut pysyvämmiksi asuin- tai elinkumppaneiksi (onko elinkumppani oikea sana?), mutta joiden ruumiillinen läheisyys aika ajoin oli joskus kovasti kaivattu halun kohde. Yksikin, jonka kanssa olin lähdössä Jenkkilään (en koskaan sitten päässyt sinnekään käymään), joka oli ostamassa jo lippuja kun minulle pukkasi tuskanhiki kun keksin nököttää mielessäni hänen kanssaan rinnakkain pitkät välimatkat puhumattomina, mutta onneksi ei ollut ehtinyt, vaan minä ehdin huomauttaa, ettei meillä ollut eikä olisi mitään juteltavaa. Saatoin sillä hetkellä loukata mutta parempi niin kuin jos se olisi tapahtunut matkalla tai jotenkin toisinpäin. Sitten oli ihminen, joka oli tosi kova vänkäämään erilaisista sotahistoriallisista aiheista ja minä en kerta kaikkiaan jaksanut jatkuvasti sitä, mutta toisaalta hän oli kuitenkin niin ihastunut minun kroppaani tai olemukseeni tai johonkin, mistä minä tiedän? Olimme yhdessä vaiheessa samassa työpaikassa ja selvisi että molemmat kävimme uimassa säännöllisesti kolme kertaa viikossa. Päätimme seuraavan kerran tavata Malmin uimahallissa (myöhemmin siirryimme Vuosaareen) ja hän opetti minulle hengitystekniikkaa ja laittoi liikeratani rintauinnissa ihan uusiksi niin mukavalla tavalla että päädyimme uimahallin jälkeen samaan vuoteeseen. Hänellä oli taito kuiskata sanat 'sä olet ihana' niin uskottavasti että uskoin siihen itse ja sekös tuotti nautintoa. Mutta että parisuhde hänen kanssaan... Ei todellakaan. Muualla kuin uimahallissa ja sängyssä olin taukoamatta ärsyyntynyt. Sitten oli sellainen taiteilijatyyppi, joka oli ihan liian levoton eläjä, mutta hänen kanssaan oli hirmu mukavat seksileikit. Kerrankin sain päähäni kietoutua kokonaan idealsiteisiin ja taisimme molemmat pitää siitä kovasti. Mutta hän älysi, ettei meistä olisi kumppaneiksi. Ja sitten oli maalarimestari, joka sai kerta kaikkiaan vain sulamaan katsomalla ja leveästi hymyilemällä. Suoraan minulle. Sitten...

Eräs tosi hyvä ystävä sanoi minulle kerran kun itkin pettymystäni, että hei: et sä sun tunteita tossa kuitenkaan menettänyt. Ne on. Ne on sun. Sussa. Sulla. Ehkä niitä tossa tuli vain lisää!

Tai ehkä noi kaikki jutut olivatkin pelkkää unta. Joskus olisi hyvä itse sanoa tai huokaista itselleen että mä oon ihana!
Rappeutuvakin voi olla ihana. Mutta senhän kaikki tietävät.
Ja onhan niihin yrityksiin mahtunut joku både-och-
kumppanikin, mutta niissäkin voi tapahtua mitä vain.


keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Liftari ja Hampuusi

Seikkailuista unelmoimassa
Minkälainen
on hyvä
liftarin asu?
- Uskallatko istua sinne koiran viereen, kysyin liftarilta, joka avasi autoni takaoven. Olin ystäväni kanssa ajamassa päiväreissuun - nauttimaan hienoista kevätjääkeleistä mökille. Pysähdyin Visulahdessa, missä hän käsi ojossa ja peukku pystyssä oli pyytänyt minulta kyytiä.
- Toki! Hän oli suunnilleen ikäiseni, kuusissakymmenissä oleva nainen. Introverttina, vieraammassa tai runsaammassa porukassa hiljaisempana sivustaseuraajana olen aina ihaillen ihmetellyt tavatessani henkilön, jolta puhetta tulee kuin kraanasta; tai jos sivistyneempää vertausta haen, katkeamattomasti ja kappaleettomasti kuin vastalöytämäni Thomas Bernhardin tekstiä.
Oisko tässä habituksessa
sopivaa itsevarmuutta
liftarille?
Voiko päälle
kuuskybänen
liftari saada
paremmin kyytiä
pikkumustassa?
Hän, siis tämä liftari, joutui istumaan urospumi Hiskin viereen ja ehti noin 15 kilometrin aikana kertoa Hampuusi-koirasta, jonka kuolemaa hänen niinikään kuollut miehensä oli kovasti surrut, ja sen jälkeen sairaalassa olevasta veljestään, monista asuinpaikoistaan, lähtien synnyinpaikastaan Pohjois-Karjalassa Hämeeseen ja sieltä Etelä-Savoon, takaisin Pohjois-Karjalaan ja taas erääseen eteläsavolaiseen kylään, jossa hänen asuintorppansa omistaja oli henkilö, jonka kaikki tiesivät - kai minäkin? - oikein
Lifarin on varmaan
syytä yrittää pitää
itsensä sutjakkana.
mukava paikka... Johon väliin kysyin, kun tiesin kyseisen kylän sijaitsevan etäällä pääteistä, että jos hänellä ei ollut autoa niin miten hän pääsi sieltä liikkumaan. - Voi, ihan mainiosti, ihmiset ovat niin mukavia, aina joku ajaa ohi ja ottaa kyytiin kun vähän vartoo, hän oli tottunut matkaamaan koko Itä-Suomea ristiin rastiin aina kun oli tarvis tai vaikkei nyt niin ollutkaan, hänen ystävänsä oli välillä muka huolissaan, että joku yrittäisi jotain, mutta ei hänelle kukaan ollut tehnyt ilkeitä ehdotuksia; viimeksi yhdelle levikkeelle hänen eteensä oli pysähtynyt rekka
Seis! Kyytiinpyytämis-
harjoittelua? Taustalla
Petri Hytösen työ
parhaillaan
Galleria Heinossa.
ja hän oli ihmetellyt että mitä noin valtava auto siihen, oliko siinä joku vika, mutta kuski oli huudellut sieltä ikkunasta että etkö haluakaan kyytiä? ja sanonut hänen sinne kamalan ylös kiivetessään, että pitäähän noin mukavan näköinen tyttö ottaa mukaan. Oikein miellyttävä kuski se, toisin kuin jotkut sairaanhoitajat, niistä hänellä oli huonoja kokemuksia, velikin oli soittanut kelloa moneen kertaan eivätkä mitään olleet kuulevinaankaan, siellä istuivat tärkeinä keskenään huoneessaan... - Aika paljon ihan hyviäkin hoitajia, yritin väliin, mutta hän oli palannut jo kyyteihinsä ja sanoi että tykkää kovasti jutella ihmisten kanssa ja että ei kai kukaan sellaista ota kyytiin joka ei sanaakaan suustaan päästä. Siihen väliin sujautin kysymyksen että mistä sen puheliaisuuden kyytiin ottaessaan tietää mutta se meni säestykseksi, hän oli jo siirtynyt koiriin ja siihen, että oli ajatellut ottaa jonkun kotia tarvitsevan koiran Venäjältä vaikka, hän oli nähnyt juuri samana aamuna sellaisen pienen juuri itselleensopivan
Mitä jos onnistuu liftaamaan yhdellä kyydillä
pitkälle ja tulee kesken kyydin hirveä nälkä eikä
ole niin puhelias kuin tämä
tänään tapaamani?
paksujalkaisen shäferin telkkarissa, mutta se taitaa olla jo menossa jollekin poliisille, oli se niin pätevän oloinen. Viitostien loivaa kaartuvaa mäkeä ylösajaessani sanoin, että tuon mäen takana meidän täytyisi jättää hänet, koska käännymme siitä (apukuskin paikalla istunut ystäväni ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen kun olin ottanut liftarin kyytiin), jonka jälkeen liftari keskittyi ylenpalttisesti ylistämään vieressään istunutta koiraani, joka ymmärsi nousta nuolemaan hänen poskeaan. Olia mukava jutella kanssanne! Heihei! hän oli jo kolmine kasseineen ulkona vilkuttamassa ja kohta nostamassa peukaloaan seuraaville... Unohdinkohan jotain oleellista hänen jutuistaan? Rupesin vakavasti miettimään itse tuota liftaamiseen siirtymistä, kun autoilijoitahan kuitenkin on hirmu paljon... Miksi ihmiset eivät nykyään liftaa?

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Barcelonasta puoli ja toinen

Siitä huolimatta että tiedän Casa Milan katon nykyään olevan (kai)
melkoinen turistikohde, niin pelkän tällaisen ohjelmasta läppäriltä napatun
kuvan näkeminen säväyttää.  Kuva jutussa mainitusta dokumentista.
Jostakin 1980-90-luvun taitteesta asti olen nähnyt toistuvia unia Barcelonasta - vähän saman tyylisiä kuin koulun loputtua toistuvat kokeisiinjoutumisunet. Olen niissä siellä matkalla, itsekseni, ja yritän turhaa löytää kaupungista sen minulle tärkeän ytimen.

Vanha kaupunki, joka kahden viikon itsekseen tehdyllä matkalla ehti piirtyä mieleen aika vahvasti, on muuttunut labyrintiksi, jossa bussit vievät minut yhä uudelleen kaupungista ulos, ja selkeälinjainen metro on kokonaan kadoksissa. Yhä uudestaan etsin kartalta ihan tuttua kohdetta, sydäntä, joka on oudosti jäänyt johonkin sielun pohjalle kaipuuksi, mutta en hahmota sen paikkaa enkä osaa nimetä sitä, jotta voisin kysyä neuvoa, vaan joudun poistumaan kaupungista sinne koskaan pääsemättä. Omaan ytimeeni. Siltä se tuntuu.

Siihen aikaan, 1980-90-luvun taitteessa Barcelonassa oli aika väljää. Niin goottilaisilla kujilla kuin kaikissa Gaudi-kohteissakin. Sagrada famigliassa kiipeilin tornista toiseen niiden välisten siltojen kautta ehkä kolmen ihmisen tullessa jossain kohtaa vastaan, ja tuijotin avoimista ikkunaluukuista maisemia suuntaan ja kolmanteen. Casa Milan aulaan menin kysymään, miten pääsisin sen katolle. Talon vahtimestari selitti, että siihen vaaditaan lupa ja antoi minulle osoitteen. Kommunikoimme espanjaksi, jota en lainkaan osannut, mutta minulla oli sanakirja ja jostakin putkahtanutta ilmestynyttä itseluottamusta. Matkustin metrolla toiselle puolelle kaupunkia olevaan rakennusvirastoon, jossa sanoin olevani opiskelija ja haluavani katolle, ja sain lupalapun. Katolla oli mosaiikkipäällysteisiä veistoshormeja ja niiden välissä aaltoilevia kujia ihailemassa lisäkseni muutama eteläamerikkalainen arkkitehtiopiskelija.

Varsinaista turistiruuhkaa ei ollut missään. Vain aika normaalia vilkasta kaupunkielämää. Toki siirtolaisia jo oli, ja laittomia maassaoleskelevia, huumeita kauppaavia, passit ja rahat oli hyvä pitää piilossa, ja kaduilla, joilla oli runsaasti prostituoituja tunsi itsensä vääräksi henkilöksi. Oman vaatimattoman hotellinikin katu kuului niihin. Jostakin syystä kuitenkin tunsin oloni turvalliseksi. Jotenkin kotoisaksi. Maitokahviaamiaiselle sattui suomentaja, jonka kanssa pääsin syömään pariin mainioon syrjäkaduilla sijaitsevaan ravintolaan, joita en itse olisi keksinyt.

Kävelin, kävelin. Kymmeniä kilometrejä. Barcelonetassa söin elämäni parhaan paahdetun simpukka-annoksen. Yhdeksi päiväksi maltoin irrottautua ja matkustin junalla Gironaan.

Kun sunnuntaiaamuna seisoskelin 1200-luvulta olevan Katedraalin edessä häikäisevässä auringossa  ihmettelemässä perinteistä katalonialaista tanssia kirkonmenojen päälle (tietä pitkin eteni samaan aikaan mielenosoitusmarssi Katalonian itsenäisyyden puolesta), eräs paikallinen mieshenkilö tuli juttelemaan, ja jatkoin hänen seurassaan, hänen vespansa kyydissä, kiertelemään kaupunkia.  Kiersimme kukkuloita, Montjuicin, Tibidabon, Park Güellin, ajoimme meren rantaa, ja kävimme kaupungin ulkopuolella olevassa Gaudin kryptassa. Ja samana päivänä erotessa sovimme, että seuraavalla reissullani osaisin vähän espanjaa. Se jäi, olen jäänyt koukkuun italian kieleen. Siitä huolimatta, että Barcelona jostain syystä muutamista käymistäni isommista kaupungeista pysyi mielessäni elävimpänä enkä ole sinne sen kaksiviikkoisen jälkeen palannut.

Juho-Pekka Tanskasen Barcelonaa odottamassa dokumentin
loppupuolen upeaa kuvausta, jossa oikeat asukkaat
kulkevat vasemmalta oikealle ja katumyyjät säkkeineen
taustalla oikealta vasemmalle.

Oma länsimaisen ihmisen naiivin huoleton viime vuosisadan matkani tuli mieleen kun tänään tuijotin intensiivisesti Yle Areenasta dokumenttia Barcelonaa odottamassa.

Se on hieno kaikilla mittareilla. Kuvaukseltaan, tarinaltaan, äänimaisemaltaan. Dokumentin päähenkilönä on luvattomasti luvatussa maassa oleskeleva gambialainen nuori Mou, joka kävelee kaikki päivänsä pääksytysten ostoskärryjä työntäen, etsii roskiksista dyykattavaa, erityisesti metalliromua, ja yrittää selvitä. Ajattelen, että hänen keruutoimintansa ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin sienten tai marjojen tai pullojen keruu täällä. Monelle sekin on tärkeä toimeentulon lähde tai ainakin jatke.

Mutta Moun ahdistus kasvaa päivä päivältä, vaikka hän löytää menetetyn tyttöystävän tilalle toisen, sillä hän on viehättävä persoona kaikessa puheliaisuudessaan. Vaikka sanoo itse ennen olleensa paljon hymyilevämpi, ohjelmassa kerrotusta syystä.

Barcelonalaisen metalliromua vastaanottavan liikkeen omistaja puolestaan kertoo romumetallin hintojen vaihtelevan, mutta että 'ne' tulevat ja tuovat sitä kärryineen ja putsaavat samalla kaupunkia. Eli tekevät järkevää keruutyötä. Moukin. 'Aivan viimeisessä hätätilassa' hän käy mm. metroissa luvatta esittämässä räppiään.
Kuva dokumentista Barcelonaa odottamassa.
Mou on - syystä - väsynyt.
Mou haaveilee koko ajan Barcelonasta - pysyvästä oleskeluluvasta. Hän on ollut ilman sitä jo 8-9 vuotta, joutunut jatkuvasti välttelemään ja pakenemaan poliisia, ja on jatkuvasti tilanteestaan ja toimeentulostaan ahdistunut. Hän on sairastunut psykoosiin. Loppupuolella todetaan, että kaupunki mieluummin käyttää rahaa, lääkitsee ja laittaa hänet sairaalaan kuin myöntää hänelle luvan tehdä töitä. Viimeisissä kuvissa Mou tuntuu olevan jähmeä, lääketokkurassa, kun hän siihen asti on ollut vilkkaasti puhuva ja liikkua.

Ennen lopputekstejä Mou astuu rapusta ulos ja katoaa. Viitteellinen ratkaisu on ohjaajan valinta.

Dokumentti kertoo myös siitä, että Barcelonassa oleskeleville luvattomille katukauppiaille on perustettu Katukauppiaiden liitto, joka ajaa heidän asiaansa. Se on mm. perustanut oman Top Manta-tuotemerkin idealla 'syrjäytyneet pois kaduilta', 'legal clothing - illegal people'.

Käytännössä myyjät elävät päivisin kuin myyrät: ilmestyvät porukalla säkkeineen jostain metrotunnelista kadulle, jolle levittävät säkkikankaaseen kiinnitetyt tuotteensa, pitävät samalla taukoamatta silmällä poliiseja ja ovat koko ajan valmiina pakenemaan takaisin maan alle. Se on kovaa elämää, jota monet ovat viettäneet vuosikausia. Takaisin - niin mihin? - tuskin on paluuta mutta ei mihinkään muuallekaan menemistä.

Eilisiltana katsoin turkkilaisen lyhytfilmin, jossa hallituksen vastustajat - oman maan kansalaiset - samalla tavalla välttelevät poliiseja. Molemmissa tapauksissa poliisit ovat jokseenkin vapaita pahoinpitelemään ihmisiä. Monella on vammoja.

Myyrät ovat tuskin vähenemään päin.

Kuva dokumentista Barcelonaa odottaessa. 

perjantai 1. helmikuuta 2019

Hymiöitä, tylytyksiä ja haaveiden katoa

Sinkkuudesta kohti...

- Pidä sä vaan hauskaa koiras kanssa!
- Joskus ois kyllä kiva voida samantien kertoa jostakin päähänpälähdyksestä toiselle läsnäolevalle,  yritän kuvata yksinäisyyden kokemusta jollekin.
– No voithan sä jakaa sen somessa, se joku vastaa.

– Onko se muka sama kuin jos joku kommentoisi tai nauraisi tai hymyilisi mun ääneen kertomalle jutulle niin että ilma väreilisi? (Ja ehkä johtaisi johonkin muuhunkin.) Ei sellaista korvaa mikään sometus. Eivätkä kaverilounaat tai harvakseltaan käynnit teatterissa, leffassa, konsertissa, vaikka ne kivoja ja itselle tärkeitä ovatkin. Tän ikäinen käy niissä – kaverin kanssa tai ilman - ja lähtee sen jälkeen kotiin katsomaan uutisia tai jotain mitä nyt sattuu töllöstä tulemaan tai netistä löytymään tai lukemaan. 
Mikkelin valokuvakeskuksessa on hienot uudet
näyttelyt neljältä kuvaajalta. Mm. Juha Metson
muusikkokuvia. Ahdistusta keventämään.

Yksi facekaveri laittoi tässä yhtenä päivänä sivulleen että Minä.Haluan.Kissan!  Kaverit heräs kommenteissa ’nauramaan’ ja tarjoamaan kuvia omista huonotapaisista eli kissamaisista kateistaan. Minä vastasin (mielestäni yhtä hauskasti), että Minä.Haluan.(Sopivan)miehen. Joku siihen että ei tiedä uskaltaako postata miehensä kuvaa vaikka kissastaan vielä uskaltaisikin. Hän sai monta nauruhymiötä. Minultakin yhden. Minä en yhtään. Hah! En onnistu olemaan edes hauska. Tai olen sitä väärällä tavalla tai jalalla.

Seuraavana päivänä hyvä ystävä jakoi videon, missä nainen polkee laitetta, johon on viritetty sirkkeli, jolla mies katkoo polttopuita. Heti tuli siihenkin vastauksia, että MEILLE tommonen! Ja sitten ne rupesivat säälittelemään miestä, joka joutui siinä olemaan huonossa asennossa. Minä laitoin että MULLE mies, joka polkee, että voin itse siinä edessä vaikka polvillani ihan hyvin niitä puita katkoa. Siihen sit yksi kommentti että voihan sitä vaikka jonkun naapurin kaa. Mun mielestä se oli kauhee tylytys pieneen ja vienoon toivomukseen. Naapureilla on omat miehet tai omat koneelliset sirkkelit.

- Mikset laita koiraa pyörittämään tota napakelkkaa?
Tänään kävelin läheiselle Kaihunlahdelle, jonne paksulumisen talven vuoksi ei ole saatu aikaan normaalia retkiluistelurataa. Napakelkka siellä oli. Joka periaatteessa pyörii oman napansa ympäri vähän samalla lailla kuin minä.

Mietin siinä laittavani some-sivulleni oheisen kuvan ja valituksen puuttuvasta kaverista, mutta elävästi näin heti silmissäni kommentin että laita toi koiras vetämään! 

Vaikka enimmäkseen tykkäänkin kulkea metsässä itsekseni – ottaa kuvia tai olla ottamatta, pysähdellä, hidastella ja poiketa reiteiltä ilman neuvotteluja niin joskus ois aika ihmeellistä kulkea jonkun kanssa jonka olkapää hipaisisi omaa. Tai joka joskus vaikka potkasis kevyesti perseelle. Tai mä sitä. 

Leffoissa lapsetkin hommaa leskeksi tai muuten yksinjääneille vanhemmilleen uudet kumppanit ystävistä nyt puhumattakaan. Mutta ei mulle eikä täällä! Kaikki vaan toteaa, että jokaisella on omat murheensa. Sulla niinku toi yksinäisyys, meillä ikääntyessä kasvava huoli toisistamme. 

Vai tulinko mä jo siihen ikään, jolloin leffojenkin lapset närkästyvät jos isä tai äiti vielä johonkin ryhtyy!? (Vaikka ei ne aikuisvanhukset niissä leffoissa sit enää anna lasten niiden touhuja häiritä.)

Tottahan se on, että jatkuva huolehtiminen toisesta on ihan hirveetä. En kuitenkaan mene siihen syvemmälle. Koettu on, lapsen silmin ja nuoruuden silmin ja aikuisen silmin. Ja kuolemassa kuitenkin jokainen on yksin.

Äh. Menikö se jo ohi se aika jolloin kaverit kesti tai halus kuulla tällaisista? Mutku mä oon mä.

...vanhuusahdistusta


Vakavasti: Nyt kun hetken aikaa taas vanhuksista ollaan helvetin huolissaan joka puolella, niin...

Hetkittäin tuntuu siltä, että tämä tämän ja ensi viikon kestävä vanhustenhoitomelskaus maassa kertoo osittain – paitsi aidoista peloista ja ahdistuksesta ja ehkä myötätunnostakin – ennen kaikkea vaalien läheisyydestä ja myös huonosta omastatunnosta. On tosi paljon helpompi jakaa kauhisteluja somessa kuin ruveta vaikka konkreettisesti käymään jonkun vanhuksen luona, jolla omaisia ei kylässä käy. Tai kauppa-asioilla tai kävelyseurana.Vieraan, jos tuttua ei ole. Tai ehkä kaikki muut käykin! Mä en. Olisi syytä. On.

Oman äitini luona kävi naapureita, Helsingissä, kun itse asuin Mikkelissä enkä aina päässyt. Hänellä oli siellä myös sukulaisia. Ja eräs hänen muinainen (miespuolinen) oppilaansa, reilut 15 vuotta nuorempi, kävi tunnustamassa hänelle rakkauttaan. Äiti oli silloin noin 90. 

Jostakin kymmenien viime päivinä tähän vanhusten hoitoasiaan liittyvien, siitä jaettujen juttujen seasta luin ohjeet omaisille, mihin kiinnittää huomiota ja miten valvoa sitä, että jonkun hoidon piiriin kuuluva läheinen tulee hoidetuksi. Niinpä. Entä ne, joilla ei ole yhtään läheistä tai omaista koskaan vierailemassa, saati tilannetta yleisemmin tsekkaamassa. Tai jotka eivät vielä ole minkään hoidon piirissä. Joiden läheiset asuvat jossain huitsin nevadassa?

Jutuissa kerrotut tapaukset ovat yleensä aina niistä, joilla on ollut joku omainen kertomassa. 

AINA tapahtuu jotakin, mikä ei mene odotetulla, toivotulla tavalla. Eikä sitä 0,5:n muuttaminen 0,7:ksi riitä ratkaisemaan, koska tarpeet vaihtelevat huimasti. Ja paskojakin hoitajia on ja tulee aina olemaan, niin kuin aina on olemassa ikäviä, manipuloivia, kiusaavia työkavereita. Miten laissa voidaan ottaa huomioon se, että jossain ja jollain tarve on suurempi, toisaalla pienempi?

En tällä sitä tarkoita, etteikö miljardi lisää mitään meinaisi. Totta kai meinaa. Mutta en osaa luottaa sen kohdentamiseen oikealla tavalla. Avuttomuus, toisten armoilla oleminen voi kohdata ketä tahansa ja millä hetkellä tahansa.

Monenlaisia ratkaisua tarvittaisiin. Myös edullisempia ratkaisuja kuin mitä kunnat nykyisin tai yksityiset firmat pystyvät tarjoamaan, joiden bisnekseen automaattisesti kuuluu laskuttaa 15 euroa wc-paperin vaihtamisesta. Vai juuri siitäkö johtuu, että (päivän Hesarin mukaan) "Kuuden suurimman kaupungin vertailussa kunnan oma tuotanto hoivapalvelussa maksoi 172 euroa vuorokaudelta. Yksityisillä hinta oli keskimäärin 125 euroa." - Eli siitä, että yksityiset riistävät vanhuksia mm. wc-paperi- ja vaippamaksuissa?

Oksettaa.

Suuressa osassa maailmaa itseni ikäinen on jo aito vanhus. Hyvinvoivissa maissa se joiltakin - niinkuin itseltäni - tahtoo välillä unohtua.

Viime päivien kaltainen kohkaaminen (jolla toivottavasti on jotakin seurauksia) saa monella taholla aikaan ihan todellisen ahdistusaallon, uskon. Ympäristö(tuho)- ja ilmastoahdistuksen on todettu voivan aiheuttaa mm. vaikeita psykosomaattisia oireita. Niin voi muuten kyllä myös vanhuus nimenomaan liittyen aiheelliseen pelkoon konkreettisesti näkyvissä olevista laitosmaisesta kohtelusta ja heitteillejätöistä.

Ikävää ettei vanheneminen hoidu päivä kerrallaan, elämään kuuluvana asiana.
Ylellinen sinkkuannos. Vielä tänään. Huomenna, jos luonto suo,
pieneen reissuun.Sen kunniaksi - ei ylemmässä kuvassa olevaa
Dumaria vaan Dave Lindholmia. Molemmat ikäisiäni.
Tai pikkuriikkisen vanhempia.:) Ison rakkauden kohteita. 

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Mummo lumessa

Oma äitini, 95-vuotiaana kuollut, kotona viimeistä edelliseen päiväänsä,
halusi itse itsensä ja omat asiansa hoitaa ja vapaasti liikkua ja syödä oman
makunsa mukaisia aterioita ja pitää kiinni omasta rytmistään ja yhteyksistään.
Onnekas, kellä kunto ja pää sen mahdollistaa. Kuva ei hänestä.
Eteenpäin vai taaksepäin? - Hmm, sanoi tää mummo lumessa, kun tänään meinasin jäädä jumiin. Tai siis kun... polkua tapani mukaan tallasin, mutta kun ne on aurattu päistä umpeen. Alkupäästä ei niin korkeasti että onnistui harppominen lähes kuivin jaloin mutta loppupäässä olikin normi lumikerros plus päälle aurauskerros.

Tapoihin EI kuulu eestaaslenkit kuin hätätapauksessa. Eli en helposti peruuttamaan lähde. Jos en ottaakseni uutta vauhtia. Kiertämisistä nautin. Niin mielen- kuin fyysisissä maisemissa. Ai että saan olla kiitollinen kun pystyn vielä nostamaan jalkaa, 65-vuotiaana, kun upotus on lähes pillua myöten ja jalannosto tietyllä tapaa tiiviistä lumesta vaativaa. Bodarikroppaisella hurja-Hiksullakin, pumi-koirallani, oli pieniä vaikeuksia, mutta lähinnä sitä nauratti kun oli minua pikkutiellä vastaanottamassa.

Kuka nyt ei haluais tällaiselle polulle kävelemään? Meistä
Hiksun kaa on ihan käsittämätöntä etteivät kaikki muutkin
 tunge tänne. Tykätään!!!
En oikeasti haluaisi lainkaan sivuta tuota Esperi-Attendo-Mehiläinen-kv-veroparatiisiyhtiöaihetta kun tuntuu, että sillä nyt helvetti soikoon ratsastetaan reimasti vaalien alla ja niiden jälkeen... niin mitä? Unohdetaan mummot ja vaarit taas lumeen tai paremmin eli pahemmin omiin jätöksiinsä sängyille tai lattioille tunkkaisiin huoneisiin ylilääkittyinä lojumaan.

Samaan suuntaan kuitenkin edetään edelleen. Vaikka kysymys on poliittisista ratkaisuista. Hoiva-alan jättämisestä kansainvälisten jättiyritysten käsiin, joiden päätehtävä on tuottaa voittoa sijoittajilleen ja omistajilleen. Jopa itseni kaltainen poliittista toimintaa välttävä naiivi mummo sen on tajuavinaan.

Attendon toimitusjohtaja Pertti Karjalainen eilen A-studiossa useampaan kertaan perusteli virheitä ja heikkoja kohtia sillä, että yritys, Attendo, on niin iso, sillä on niin valtavasti hoidettavia ja yksiköitä, että totta kai virheitä sattuu. Eli samalla kun hänen johtamansa yritys pyrkii jatkamaan laajentumista, johtaja myöntää sen, että virheitä sattuu, koska yritys on niin suuri. Eli valvonnan ulottumattomissa.

Miten monta kertaa onkaan mieleen yksinäisillä lumilenkeillä tullut, miten jonakin päivänä voisi onnistua lempeä viimekupsahdus hankeen vienossa havuntuoksussa? Ettei ikinä joutuisi kyörätyksi...

Tänään oli muutaman kipakan pakkaspäivän jälkeen niin lempeä talvisää, että ah. Ihanan helteisen viime kesän jälkeen hienoa, että vettä lumen muodossa tulee. Saa tulla omasta puolestani vaikka lumi sähköjä ja oksia katkookin.

Kunhan muistetaan, että ilmastonmuutos on kuitenkin realiteetti, joka koskee meitä kaikkia; ja entistä enemmän tulee koskemaan. Vähän kuin lumi täällä Suomessa tällä hetkellä niitä jotka eivät ole sitä johonkin paenneet. Ajattelen, että sitä parempi, mitä enemmän osataan antaa sen koskea ja laittaa mietityttämään ja keksimään uusia tapoja tehdä elämästä mielekästä ja luontoystävällisempää.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Minkä puolesta? Keneen luottaen?

Hieno Ernst Ludwig Kirchnerin veistos
Hockende Frau 2018 Roomassa
Diocletianuksen kylpylän yhteydessä
olevassa museossa.
Tein aamun koiralenkin lammen ympäri. Tässä kaupungissa on paljon lampia. Näytti olevan jäällä hyvä polku ja lähdin sitä kulkemaan, ajattelin että koira pääsee siellä vähän vapaana juoksemaan. Mutta rupesi arveluttamaan ja käännyin polulta suoraan rantaan, jolloin umpihangessa jalka tietysti lumpsahti lumen ja pintajään väliin muodostuneen vesikerroksen läpi, joten loppulenkki sitten nilkat ja jalat kylminä ja litimärkinä. Nyt illalla kävin uimahallin vedessä liikkumalla lämpiämässä. Joten lämpötasapaino taas saavutettu. Kylmäaltaan ja saunan risteytyksellä lopuksi.

Mutta nyt itselleni tyypilliseen tapaan teen kierrosta ennen kuin pääsen asiaan, josta olen ajatellut EN-kirjoittavani. Eli näihin alaikäisten hyväksikäyttö- ja raiskauskuvioihin. - Sillä ne nostavat itsessäkin infantiileja häpeäntunteita. 

Muistikuvia, miten joka päivä kouluun kuuskolmosen bussissa matkustaessani enemmän kuin yhden tai kaksi kertaa viereeni istahti itseäni paljon vanhempi mies (silloin mamuista ei ollut tietoa - ensimmäiset myöhemmin diskossa tapaamani ulkomaalaiset olivat japanilaisia), joka rupesi hivelemään reittäni ehkä mielihyvää tytön jähmettymisestä kokien. En kehdannut huutaa, en edes nousta ja käskeä päästämään ohi ennen kuin oikealla pysäkillä. Yritin työntää pois vain kättä, joka palasi. Tai miten usein Keskuspuisto-lenkillä (myös koulumatkalla) n. 10-14-vuotiaana kohtasin itsensäpaljastajia. Tai miten tietyssä iässä olin ihastunut Spencer Tracyyn – jaoin hänet mielessäni äitini kanssa, tai voitin hänet äidiltäni, eikä se ollut kuin 53 vuotta minua vanhempi (no leffoissa ei tietenkään, mutta ’vanha’ kyllä) - ja ylipäänsä tiettyjen itseäni huomattavasti vanhempien miesten vetovoimaan. Tai miten interrail-matkalla Unkarissa jouduimme serkkuni kanssa selkeän raiskausyrityksen kohteeksi. Siitä selvittiin. Kovaäänisesti tappelemalla. Mistään näistä jutuista en jutellut vanhempieni kanssa.

Jos oma isäni oli arvaamaton, ei hyväksyvä eikä lainkaan mikään sylissäpitelijä, niin isän ikäisten miesten hyväksyntää ja syliä kuitenkin kaipasin. Mutta meni vielä vuosia, olin jo jotenkuten täysikäinen ennen kuin yhden setämiehen syliin ajelehdin. Eikä siinä ollut mitään rikollista. Paitsi että yhtenä päivänä minuun otti yhteyttä etsivä. Ihan oikea etsivä. Joka kertoi sedän olevan naimisissa ja tavanneen monia kaltaisiani, nuoria tyttöjä, minua nuorempiakin… - Miten sinäkin, ihan fiksun tuntuinen nuori nainen tuollaiseen? etsivänainen kysyi minulta silloin. 

Miten minä? No. Se saatu huomio. Kokeneisuus. Varmat otteet. Liikkuminen sen kanssa uudenlaisissa paikoissa. Muutamat mukavat ajelut (meillä ei kotona ollut autoa).  Ei siihen nyt niin hirveästi tarvittu. Minulla oli tarve kokeilla eikä kyse ollut raiskauksesta. Mutta joidenkin muiden kohdalla hyväksikäytöstä siis ehkä. Omalla kohdallakin olisi ihan hyvin ollut mahdollista nuorempanakin. Enkä minä siitä muille kertonut tuossakaan iässä. Voin vain muistaa ja toisaalta kuvitella, miten huomionkipeitä lukuisat nuoret tytöt ja pojat ovat. Helppoja saaliita. Tosi helppoja. Halukkaita keräämään kokemuksia. Ja nykyään huomionkipeys vielä oikein loistaa joka puolelta some-kuvista. Lähes kaikki nuoret haluavat olla seksikkäitä.
Väitän että JOS minulla olisi omien vanhempieni kanssa ollut mutkattomat jutteluvälit (ja toivon että nykynuorilla sellaiset useammin on), ei edelläkään mainittuja ei-niin-pahoja juttuja olisi tässä kerrottavana. 

Asia liittyy myös ylipäänsä seksuaalisuuteen suhtautumiseen tässä maassa. Minä en ainakaan tiedä, kuinka luontevaa se tänään yleisesti ottaen on. Ja kuinka positiivisesti ihmiset pystyvät puhumaan tästä sinänsä mukavasta ja hienosta asiasta. Yhdessä jenkkidokumentissa (nimeä en muista, noin vuoden takaisessa) jossa hehkutettiin tolkuttomasti suomalaista koulua joiltakin osin, oli toisaalta jakso ranskalaisesta koulusta, tunnilta, jossa puhuttiin seksuaalisuudesta niin railakkaan vapautuneesti, että kateeksi kävi. 

Seksuaalirikoksiin liittyvässä mainiossa jutussa haastateltu tutkija Julia Korkman mainitsee asiasta myös asian tämän puolen, jonka parissa tässä maassa Väestöliitto onneksi myönteisessä mielessä toimii. 

Vakavammin: eräs tuttuni totesi ihan äskettäin, miten väsyy ja ahdistuu miehensä vaahtoamiseen Oulun raiskaajamamuista. Hän ei varmasti ole ainoa. Omat naispuoliset ystäväni ovat pääsääntöisesti suvaitsevaista porukkaa, jotka eivät halua demonisoida mitään väestöryhmää. 

Joidenkin kantaväestöön kuuluvien miesten raivoisan estottomat somekommentit ja raiskatuksitulotoivotukset suvakeiksi tai vihervasureiksi leimaamilleen naisille - myös herkässä iässä oleville tytöille - nostavat karvat pystyyn. Kun tänään sanoin jotakin miesten kiihtymyksestä asiassa eräälle ystävälleni hän vastasi kevyen kyynisesti, että taitaa olla kyse eläimestä meissä? – koiraiden työtä on puolustaa naaraita vieraiden koiraiden hyökkäyksiltä?

Mutta ketkä kaipaavat moista puolustamista?

Jossakin tilanteessa puolustettunaolo ja huomio voi tuntua mairittelevalta. Mutta laajemmin, yhteiskunnallisessa mielessä, tai joukossa, se muuttuu helposti alentuvaksi, patriarkaaliseksi, holhoavaksi ja naaraita omaisuutena kohtelevaksi käyttäytymiseksi, jollaisesta tulee mieleen uroskoirani, jolla on minuun, emäntäänsä, ylisuojeleva asenne, mikä panee sen räyhäämään vieraille uroksille. Jolloin minä joudun puolustautumaan sen puolustavaa asennetta vastaan ja palauttamaan sen tolkkuihinsa. Aina en onnistu, ja silloin marssin kotiin suuttuneena nenä pystyssä, jolloin se seuraa minua harvinaisen kauniisti. Tämä ei vain helposti onnistu kantaväestö- tai muidenkaan miesurosten suhteen, jotka ovat joutuneet vastaavan uhon valtaan.

Erityisesti kauempaa tulevat pakolaiset näyttävät saavan kantaväestön urokset nousemaan maan alta nuijineen kaduille partioimaan ja kuvittelemaan suojelevansa ainakin niitä kantaväestöön kuuluvia naaraita, joilla ei ole vääränlaisia arvoja ja asenteita. 

Sen sijaan että he keräisivät porukkaa nuotion ympärille pohtimaan, miten asiat voitaisiin hoitaa sovussa. Sekin olisi mahdollista.

Oulussa on tyttöjä käytetty törkeästi hyväksi. Nyt julkisuudessa esille tulleet tekijät ovat olleet ulkomaalaistaustaisia. Maahanmuuttajien osuus raiskausrikoksissa on lähivuosina ollut iso, 28-25 prosenttia. Nyt lyhyellä aikavälillä Oulussa esiintulleiden tapausten 'piikki' voi poliisin mukaan osittain johtua siitä, että poliisi on ensimmäisten tapausten jälkeen lisännyt, ja osannut myös paremmin ohjata tutkintaa tietyille foorumeille netissä (varmaan myös grooming-ilmiöön). 

Tiedetään, että joissakin kulttuureissa (niiden omista laeistakin useimmiten poiketen) esim. lapsiavioliitot ovat yleisiä sen ikäisten kanssa, joiden kanssa seksuaalinen kanssakäyminen pitäisi olla raiskauksena tuomittu rikos. Ja sekin tiedetään, että nuorten poikien ja miesten säilöminen vuositolkulla jollakin leirillä ilman mahdollisuutta työhön, koulutukseen ja perhe-elämään saa joidenkin kohdalla sosiaalisen normiston pettämään. Ja tiedetään se, että alemmuudentunteet kantaväestön seassa elävien keskuudessa voivat johtaa tai ovat johtaneet radikalisoitumiseen. Ihmiset - ja eläimet - käyvät arvaamattomiksi joutuessaan nöyristelemään tai mielistelemään paremmassa asemassa olevia.

Ihmisten ja erityisesti alaikäisten pitäisi voida helposti ottaa yhteys ja tehdä ilmoitus jollekin ihmiselle tai organisaatiolle (nettirikoksiin, seksuaalirikoksiin perehtyneiden poliisien sivustoa on ehdotettu) jo epäilyjen herätessä ja tietenkin rikoksen tapahtuessa tai tapahduttua. Iso ongelma on se, että taitaa olla suuri joukko nuoria, joilla ei ole luottamuksellista suhdetta keneenkään tai mihinkään aikuiseen tahoon. Eikä resursseja ole viime aikoina todellakaan oltu nuorisotyöhön (eikä poliisille) lisäämässä.

Tavallaan on outoa, että mitä pohjoisemmaksi Suomessa mennään, sitä löperömpi lainsäädäntö on raiskausrikoksissa ollut. "Sutelan tutkimus paljasti, että vuosina 2010-2014 Helsingin käräjäoikeus antoi lapsen törkeästä hyväksikäytöstä useimmin ehdottomia tuomioita, mutta pohjoista kohti mentäessä niiden osuus väheni. Keskimääräinen rangaistus oli Helsingissä lähes kaksi ja puoli vuotta, mutta Pohjois-Savossa ja Lapissa puolitoista vuotta."

Tämä saa ainakin minut epäilemään, että esim. Oulun seudulla ollaan enemmän kiinnostuttu mamujen kiinniottamisesta ja karkottamisesta kuin ylipäänsä kaikista lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten estämisestä. En osaa olla epäilemättä, että edelleen kantaväestöön kuuluvien tekemiä seksuaalirikoksia jää runsaasti ilmoittamatta ilmoittamisesta seuraavan häpeän vuoksi (jos kyseessä esim. tuttu tai tutun tuttu tekijä, kuten aiemmat tapaukset lestadiolaisen liikkeen piirissä osoittavat). Että uhrit kenties voivat tällä hetkellä tuntea saavansa hyväksyntää ja rohkaisua nimenomaan mamujen suorittamille raiskausten ilmiannolle. Heidän pitäisi saada aina tukea ja rohkaisua kaikkien vastaavien väärinkäytösten ilmiantoon.

Se vain ei ole helppoa. Jos jo vanhempien reaktiot pelottavat lapsia ja nuoria. 
Ja varsinkaan jos vanhemmilla on taipumusta suhtautua nuorten seksuaalisuuteen kielteisesti. 
Mutta jotain positiivistakin. Pitemmällä aikavälillä:


Rikollisten tai ääri-islamistien ei pidä saada Suomesta oleskelulupaa saati kansalaisuutta. Mutta on rumaa, jos lapsia ja nuoria välineellistetään käyttämällä näitä oman agendan ajamiseen vaalien alla. Näiden etu ja elämänilo pitäisi olla kaikkien yhteinen asia.

- Samoin kuin maahanmuuttoon liittyvien ongelmien ratkaisu. Eilen tämän kaupungin keskustan kauppakeskuksen aulassa mietin, että miten paikalla aikaansaviettävät toisaalta (mamu-)nuoret, toisaalta eläkeläiset (varsinkin miehet) voisi saada saman kahvilapöydän ääreen.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Uuden vuoden vuokralainen

Petri Hytöksen näyttely galleria Sinnessä Hgissä edellisen
vuodenvaihteen aikoihin jäi mieleen. 'Maan päällä niin kuin
taivaissa ja jotain sieltä välistä'. Samassa mobilessa killutaan.
He olivat päättäneet erota joulua edeltävällä viikolla. Heillä oli kaksi pientä lasta. Takana kymmenisen yhteistä vuotta. Miehellä oli jo toinen suhde kokeilu- tai pilottivaiheessa, miten sen nyt haluaa ilmaista, toisessa kaupungissa, johon ei ollut suoraa junayhteyttä. Ei sinne vielä voi noita pieniä roudata. Jonkun paikan mies tarvitsi, johon voisi välillä tuoda lapset viikonlopuksi tai silleen. Ja täälläkin oli vielä uudet aikuisopinnot vaiheessa ja vähän töitäkin, ehkä. Kela kuitenkin rahoittaisi asumisen opintojen loppuun. Näin oli sovittu ja siitä oli paperit.

Nämä asiat mies kertoi ehkä noin äitinsä ikäiselle naiselle, joka oli hakemassa vuokralaista pieneen yksiöön.

Vuokraemäntä katsoi miestä. Tämä oli pitkä ja hoikka ja viluisen ja vilkkaan oloinen. Hänelle tuli tästä mieleen joku, mutta ei hän saanut päähänsä kuka. Ehkä se ei ollut kukaan todellinen. Hän oli pannut vuokrailmoituksen samana aamuna nettiin. Mies oli soittanut niin pian, että hän oli luullut sen soittavan muissa asioissa, mutta he olivat sitten sopineet tapaavansa yksiössä kahden tunnin päästä.

- Pystytkö maksamaan yhden kuukauden takuuvuokran? Kotivakuutuksen vaadin myös. Ja sähkön joudut siirtämään nimiisi. Vesi kuuluu vuokraan.
- Pystyn.
- Tupakointia en salli. Jaksatko pitää kämpän siistissä kunnossa?
- Jos en sekoa niin joo.
- Sellainenko vaara on?
- No ei se varmaan kovin todennäköinen.

Nainen kaivoi laukusta tulostamansa vuokrasopimuksen ja he täyttivät sen saman tien. Hän ei tunnistanut miehen sukunimestä, mistä päin se olisi voinut olla lähtöisin. Hän kysyi siitä. Mies oli tullut Suomeen äitinsä kanssa vajaa kymmenvuotiaana Euroopan itäisimmältä laidalta.

- Kuinka pian haluaisit päästä sisään?
- Niin pian kuin mahdollista?
- Yksi viikkovuokralainen on tulossa nyt, mutta sen jälkeen?
- Okei.

He toivottivat toisilleen hyvää joulua.
Nainen meni kotiinsa, vastasi muutamaan viestiin ja soittopyyntöön asunnon jo menneen ja otti ilmoituksen pois.

Tulevan vuokralaisen kanssa he tapasivat asunnolla jälleen uudenvuoden aattona. Mies oli maksanut sekä takuu- että ensimmäisen kuukauden vuokran ja ottanut vakuutuksen.

- Miten joulu meni? nainen kysyi.
- No oli se aika erikoinen. Oli vähän outoa olla poissa lasten luota. Ja vaimo oli sitten jouluksi napannut Tinderistä yhden...
- Ootte tasoissa. Se voi helpottaa toisen oloa. Tai molempia.
- Tavallaan joo kai.
- Toivottavasti lapsilla on kaikki hyvin.
- Kyllä ne tuntuvat viihtyvän. Isompi kyllä vähän kyselee...
- Tietysti. Mutta hei! Me ei käyty silloin edelliskerralla edes katsomassa noita kellaritiloja. Siellä on pesutupa ja verkko- ja kylmäkomero...
- No siitä ei pidä mennä äidille kertomaan, mies sanoi. - Se roudaa sen välittömästi täyteen jotain hilloja ja perunoita.
- No eikö se olisi mukavaa?
- No ei just nyt.
- No ei kyllä minunkaan poikani mielestä.

Pienessä yksiössä itsessään oli niukasti kaappitilaa.
- Mutta hyvä että on tuo irtokaappi. Siihen menee mun retkeilyvälineet, mies sanoi.
- Eikö niitä voisi pitää siellä alakerran verkkokomerossa?
- Ei. Edellisestä verkkokomerosta multa vietiin pyörä. Ja ne välineet ovat tällä hetkellä mun arvokkain omaisuus.

Mies kertoi ruvenneensa retkeilemään tosissaan viime kesästä. Oli jo käynyt useassa kansallispuistossa, jossakin niistä useampaan kertaankin. Ja pystyisi hätätilassa hyvin yöpymään niiden kanssa talvellakin metsässä. - Ei vaan ihan muutenkin, hän jatkoi. - Se on helvetin nautinnollista. Ihmetellä siellä jossain itsekseen. Makuupussissa teltassa, tai riippukeinussa. Harmittaa etten aikaisemmin ruvennut, kun äiti kehotteli ja houkutteli mukaansa.
- Mutta nyt voit viedä joskus oman lapsesi?
- On se viisivuotias jo ollutkin. Vuokralainen näytti naiselle kuvia, jossa pikkutyttö käveli pitkospuita myöten ja toista, jossa tämä oli korkealla kalliolla, jolta aukeni avara näkymä.
- Näyttää hienolta! Hyviä elämyksiä tulossa sinulle tai teille ensi vuodelle.

Asunto oli peruskalustettu ja muutakin tarpeistoa siellä oli. Vuokraemäntä jätti lähes kaikki sinne koska se sopi miehelle. Kaikki oli tarpeeseen. Muutamia astioita hän halusi mukaansa, tyynyjä ja liinavaatteita. Vuokralainen kantoi ne Ikean kassissa hänen autoonsa.

He puristivat toistensa kättä ja toivottivat hyvää uutta vuotta. Molemmat saattoivat olla ihan vilpittömiä.
- Taitavat useimmat suomalaiset toivotella uusiavuosia nykyään vain somesivuillaan, mies sanoi.
- Niin taitavat.
- Nähdään!
- Nähdään!

Sielunkumppani vai ruumiinkumppani

Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsi...