Vanha normaali

Nyt kun on kevät ja olen vuosia elänyt sinkkuna, mikä voi tarkoittaa mutta minkä ei tarvitse tarkoittaa...

Toi itsetunto on sellainen jännä asia että se pomppii viikosta, päivästä jopa tunnista tai hetkestä toiseen ylösalas - riippuen jostain energiavirtauksista. Jos olet tekemässä jotain mikä tuntuu sujuvan ja tunnet osaamista tai tilanteen hallintaa, on kuin olisit hevosen selässä, yhtä hevosesi kanssa, olet hetken aallon harjalla. Ja kuvittelet sen olevan yhtä kuin hyvä itsetunto.

Ja sitten saatat saada syntyneestä tuloksesta kehuja ja kehu saakin sinut nolostumaan ja luiskahtamaan satulassa pahasti vinoon, koska se kuulostaa samalta kuin äitisi kehut muinoin koulun veistotunnilla väkertämästäsi leikkuulaudasta. Olit hätäpäissäsi antanut sen äitienpäivälahjaksi kun muutakaan et keksinyt ja kun äitisi arvosti itetehtyä. TIESIT sen olevan täysin viimeistelemätön ja nolo, ja yritit pyytää äitiä pistämään sen pois ja lopettamaan kehut, mutta kiellostasi äiti vain villiintyi ja ylisti sitä sukulaisille ja kaikelle kansalle: katsokaa, nähkää mitä lapseni on saanut aikaan, eikö oo  mahtava!?

Eli tuolla kai yritin sanoa että aikaansaannoksista ei itsetunto synny. Hetkeksi ehkä nostetta tuotantoprosessin aikana mutta tuloksesta – ei. (Tai enhän muista tiedä: ystävän hieno puutarha esimerkiksi? Ystävä kukoistaa kesäisin. Mutta ehkä se enemmän liittyy siihen puuhailuun. En tiedä.)

Mutta jatkaakseni kysymyksellä jota kiertelen, mikä liittyy tuohon sinkkuna elämiseen niin… Onko teidän tai sinun (jos tämän sattuu lukemaan vaikka tasan yks ihminen) mielestäsi hyvä pano tai rakastelu silloin tällöin sellainen juttu mikä pitää yllä itsetuntoa?

Jos nyt ajattelen vaikka erilaisista fiktioista peräisin olevia mielikuvia niin tulee mieleen tyyppejä, jotka panon jälkeen kävelevät kadulle ulko-ovesta leuka pystyssä myhäillen, tai kun ovat ’saaneet’ niin jotenkin hehkuvat. Voiko sellainen hehku mielestäsi syntyä muustakin kuin panosta? Ja onko siinä kysymys paitsi uusista tuntemuksista, myös itsetunnosta?

Niin että jos sellainen kanssakäyminen puuttuu kokonaan viisi tai kymmenen tai vaikka viiskyt vuotta niin vaikuttaako se jotenkin elämään vinouttavasti – sillä lailla että hyväksyntä itsetuntoa ylläpitävänä voimana pitää saada vielä oudommista jutuista kuin pano, joka on jotenkin se ’vanha normaali’.

Myös kieroutunutta vallanhimoista kyrpää - tai siis johtajaa - on satiirisesti kuvattu usein jotenkin seksuaalisesti kyvyttömäksi tai ei-saaneeksi. Eli se vallanhimoko on perversio?

Jos minä en ole saanut (tai pervosti ollut haluamatta) panoa vaikka nyt sit enkerromoneenkovuoteen niin olenko ollut vaarassa ajautua vallan- ja kostonhimoiseksi? Olenko väistämättä äksy vanhapiika? Vai vain näivettynyt vanha, jonka kukoistavammat osat ovat karisseet? Vai  ihan vaan oma kiukkuinen, moneen asiaan pettynyt itseni joka edelleen etsii sijaa jonkun sielussa (en tiedä kyllä mitä sielu tarkoittaa)?

Itsetyydytys ei korvaa kanssakäymistä ja läheisyyttä. Voiko hyvä itsetunto elää puutteessa ja surussa? Pitääkö sitä hakea jostain hyväksyvän läsnäolon meditaatioista? Vai metsästä?

Ja aina muistuttaa itselle, että maailmassa on niin paljon suurempia murheita?