Uuden vuoden vuokralainen

Petri Hytöksen näyttely galleria Sinnessä Hgissä edellisen
vuodenvaihteen aikoihin jäi mieleen. 'Maan päällä niin kuin
taivaissa ja jotain sieltä välistä'. Samassa mobilessa killutaan.

He olivat päättäneet erota joulua edeltävällä viikolla. Heillä oli kaksi pientä lasta. Takana kymmenisen yhteistä vuotta. Miehellä oli jo toinen suhde kokeilu- tai pilottivaiheessa, miten sen nyt haluaa ilmaista, toisessa kaupungissa, johon ei ollut suoraa junayhteyttä. Ei sinne vielä voi noita pieniä roudata. Jonkun paikan mies tarvitsi, johon voisi välillä tuoda lapset viikonlopuksi tai silleen. Ja täälläkin oli vielä uudet aikuisopinnot vaiheessa ja vähän töitäkin, ehkä. Kela kuitenkin rahoittaisi asumisen opintojen loppuun. Näin oli sovittu ja siitä oli paperit.

Nämä asiat mies kertoi ehkä noin äitinsä ikäiselle naiselle, joka oli hakemassa vuokralaista pieneen yksiöön.

Vuokraemäntä katsoi miestä. Tämä oli pitkä ja hoikka ja viluisen ja vilkkaan oloinen. Hänelle tuli tästä mieleen joku, mutta ei hän saanut päähänsä kuka. Ehkä se ei ollut kukaan todellinen. Hän oli pannut vuokrailmoituksen samana aamuna nettiin. Mies oli soittanut niin pian, että hän oli luullut sen soittavan muissa asioissa, mutta he olivat sitten sopineet tapaavansa yksiössä kahden tunnin päästä.

- Pystytkö maksamaan yhden kuukauden takuuvuokran? Kotivakuutuksen vaadin myös. Ja sähkön joudut siirtämään nimiisi. Vesi kuuluu vuokraan.
- Pystyn.
- Tupakointia en salli. Jaksatko pitää kämpän siistissä kunnossa?
- Jos en sekoa niin joo.
- Sellainenko vaara on?
- No ei se varmaan kovin todennäköinen.

Nainen kaivoi laukusta tulostamansa vuokrasopimuksen ja he täyttivät sen saman tien. Hän ei tunnistanut miehen sukunimestä, mistä päin se olisi voinut olla lähtöisin. Hän kysyi siitä. Mies oli tullut Suomeen äitinsä kanssa vajaa kymmenvuotiaana Euroopan itäisimmältä laidalta.

- Kuinka pian haluaisit päästä sisään?
- Niin pian kuin mahdollista?
- Yksi viikkovuokralainen on tulossa nyt, mutta sen jälkeen?
- Okei.

He toivottivat toisilleen hyvää joulua.
Nainen meni kotiinsa, vastasi muutamaan viestiin ja soittopyyntöön asunnon jo menneen ja otti ilmoituksen pois.

Tulevan vuokralaisen kanssa he tapasivat asunnolla jälleen uudenvuoden aattona. Mies oli maksanut sekä takuu- että ensimmäisen kuukauden vuokran ja ottanut vakuutuksen.

- Miten joulu meni? nainen kysyi.
- No oli se aika erikoinen. Oli vähän outoa olla poissa lasten luota. Ja vaimo oli sitten jouluksi napannut Tinderistä yhden...
- Ootte tasoissa. Se voi helpottaa toisen oloa. Tai molempia.
- Tavallaan joo kai.
- Toivottavasti lapsilla on kaikki hyvin.
- Kyllä ne tuntuvat viihtyvän. Isompi kyllä vähän kyselee...
- Tietysti. Mutta hei! Me ei käyty silloin edelliskerralla edes katsomassa noita kellaritiloja. Siellä on pesutupa ja verkko- ja kylmäkomero...
- No siitä ei pidä mennä äidille kertomaan, mies sanoi. - Se roudaa sen välittömästi täyteen jotain hilloja ja perunoita.
- No eikö se olisi mukavaa?
- No ei just nyt.
- No ei kyllä minunkaan poikani mielestä.

Pienessä yksiössä itsessään oli niukasti kaappitilaa.
- Mutta hyvä että on tuo irtokaappi. Siihen menee mun retkeilyvälineet, mies sanoi.
- Eikö niitä voisi pitää siellä alakerran verkkokomerossa?
- Ei. Edellisestä verkkokomerosta multa vietiin pyörä. Ja ne välineet ovat tällä hetkellä mun arvokkain omaisuus.

Mies kertoi ruvenneensa retkeilemään tosissaan viime kesästä. Oli jo käynyt useassa kansallispuistossa, jossakin niistä useampaan kertaankin. Ja pystyisi hätätilassa hyvin yöpymään niiden kanssa talvellakin metsässä. - Ei vaan ihan muutenkin, hän jatkoi. - Se on helvetin nautinnollista. Ihmetellä siellä jossain itsekseen. Makuupussissa teltassa, tai riippukeinussa. Harmittaa etten aikaisemmin ruvennut, kun äiti kehotteli ja houkutteli mukaansa.
- Mutta nyt voit viedä joskus oman lapsesi?
- On se viisivuotias jo ollutkin. Vuokralainen näytti naiselle kuvia, jossa pikkutyttö käveli pitkospuita myöten ja toista, jossa tämä oli korkealla kalliolla, jolta aukeni avara näkymä.
- Näyttää hienolta! Hyviä elämyksiä tulossa sinulle tai teille ensi vuodelle.

Asunto oli peruskalustettu ja muutakin tarpeistoa siellä oli. Vuokraemäntä jätti lähes kaikki sinne koska se sopi miehelle. Kaikki oli tarpeeseen. Muutamia astioita hän halusi mukaansa, tyynyjä ja liinavaatteita. Vuokralainen kantoi ne Ikean kassissa hänen autoonsa.

He puristivat toistensa kättä ja toivottivat hyvää uutta vuotta. Molemmat saattoivat olla ihan vilpittömiä.
- Taitavat useimmat suomalaiset toivotella uusiavuosia nykyään vain somesivuillaan, mies sanoi.
- Niin taitavat.
- Nähdään!
- Nähdään!

Gondwanasta Banksyyn

Muisti ja muistaminen ovat tärkeä osa joulua. Se panee ihmiset käyttäytymään tietyllä tavalla. Kulkemaan jonkunlaisen tapa- ja traditioketjun läpi. Onko se hyvä vai huono juttu, riippuu kunkin kokemuksesta. Ja tavoista.

Yle Areenasta löytyy hyviä podcasteja. Mm. muistamiseen liittyviä. Tämä linkin takana kysytään, olemmeko muistojemme vankeja. Minusta on aika jännä peilata joulua tuota kysymystä vasten. Ohjelmassa puhuu viisaita psykoterapeutti Marja Saarenheimo.

Kävin eilen kirjastossa. Siellä oli hiljaista. Minulle tärkeimmät joulunajan asiat ovat (lapsuudesta asti olleet: silloin joulun värisyttävin hetki oli se, kun varsinaisen aattojuhlan jälkeen vetäydyin oman peiton alle lahjakirjan kanssa) kirjansivujen riittävyys. Niin ja sillikaviaari hyvien pottujen ja omaversioisen rosollin ja salaatin kanssa. Muutkin kalaherkut kelpaavat. Ja kalasta huolimatta punaviini. Joku leffa ehkä. Ja ulkoilu. Näillä menisin, mutta läsnä on myös aikuinen poika, ja kumppaninsakin ehkä jossain vaiheessa käy. Ja eräs yksinelävä kaverikin lupasi tulla. Mukavaa. Se tarkoittaa pientä laajennusta menyyseen; ja osaan tulevia muistoja. Aina minusta on tuntunut kivalta se, kun porukan koostumus ei ole lukittu. Silloinkin kun perusporukka on ollut vähän isompi.

Ulkona on ihan paras joulukeli nyt, kun höyhenenkevyttä lunta varisee ja pöllyää pipolle, kasvoille, olkapäille ja koiran turkille. Paitsi että koiralenkillä sormet olivat jäätyä. Uudet lämpimämmät hanskat voisivat olla hyvä hankinta. En älynnyt antaa pojalle niistä joululahjavinkkiä.

Onkohan oheisessa viherkuvassa kangas- vai isokortetta? Sitä on näillä seuduilla monissa paikoissa. Kortemetsikössä on ihan oma tunnelmansa. Jotenkin ikiaikainen kuten joissakin saniaisissa. Tai araukarioissa. Wikipedian mukaan "[Araukarioiden] suvun ei uskota koskaan ylittäneen valtameriä, vaan levittäytyneen nykyisen Etelä-Amerikan, Australian ja Uuden-Kaledonian alueiden välillä ennen kuin maa-alueet erkanivat toisistaan aikaisemman Gondwanan mantereen hajotessa liitukaudella yli 100 miljoonaa vuotta sitten."

Tänä vuonna kymmenisen vuotta sitten itselle hankittu araukaria, tai huonekuusi, saa esittää myös joulukuusen virkaa. Muistoilleni se ei ehkä kelpaisi, mutta ei niihin tarvitse takertua.

Mun araukariassa on samanlainen'
joulutähti kuin kirjaston kirjoista
kootussa joulukuusessa

Toissailtana  katsoin Netflixistä hienon Alfonso Cuarónin Roma-elokuvan. Siinä esiintyi ohimennen - päähenkilön raskaaksi saattaneeseen jonkin sortin itämaista taistelulajia treenaavaan ronttiin liittyen - outo henkilö nimeltä Zovek, joka minun piti googlettaa. Ja joo, kuten epäilinkin - oheisen linkin jutun mukaan tämä bisarri tapaus on tosiaan elänyt ja ollut hetken kuuluisa; samanlaisen hetken kuin nykyiset youtube-tähdet, paitsi että hänestä on hyvin vähän digitaalisia jälkiä. Ellei Roma-elokuva rupea nyt jälkijättöisesti niitä tuottamaan ja toistamaan. Kyseinen Zovek on ollut 'ephemera' tai efemeerinen ilmiö: [biologiassa] 'laji, jota esiintyy tietyllä alueella vain lyhyen aikaa'.

Samalla tämä Zovek on ehkä jonkinlainen metafora koko leffalle, joka kuvaa ohikiitäviä hetkiä tietyllä historiallisella hetkellä, ja niitäkin vielä ainoastaan yhden ihmisen muistikuvien pohjalta. Lukemattomat asiat elävät vain jonkun tai joidenkin yksittäisten ihmisten muistikuvien varassa.

Vaikuttava tämä Banksyn jättämä jälki ihmisen luomaan
tuotokseen. Tai hieno joululahja tuonne, paikallisille.
Kuva tämän päivän Hesarista.

Eilisestä Hesarista luin huumeenkaltaisesta keräilypakosta. Ja saman jo menneen päivän aamutöllöstä kuuntelin pakkokeräämisestä toisaalla: myrkyllisen metalliromun, Afrikassa, joka sairastuttaa lapset. Penkovat siellä parhaimmillaankin löytääkseen jotakin, jolla arvoa hengissäsäilymisen kannalta. Sellainen tämä ihmisten maailma on. Vaikka ei meistä ainakaan hamstraamalla mitään jälkiä jää. Ei vaan toisinpäin: jää kyllä, mutta rumia jälkiä. Tälle planeetta Maalle. Ja ne jäljet tunkeutuvat myös muistiin. Myös geneettiseen muistiin. Yhä useammin uutiset jälkiteollisesta ja kehittyvästä maailmasta käyvät hurjaa dialogia keskenään.

Perinne on efemeran vastakohta. Se esiintyy tietyllä alueella (ihmisen mitoissa) suhteellisen pitkän aikaa. Vaikka itse olen myöhäisemmässä aikuisuudessa ollut suhteellisen nihkeästi perinteitä kunnioittava, niin en voi väittää, etteikö joulunaika minuunkin vaikuttaisi. Monellakin tavalla. Se korostaa yksinäisyyttä ja nostaa hetkittäin nostalgisia paloja kurkkuun. Ostoksilla käyntiä vältän vuosi vuodelta enemmän. Mikä ei tarkoita sitä, etten hankkisi lahjoja, jos itsellä olisi alaikäisiä lapsia tai lapsenlapsia. Myös lahjoja, jotka eivät tule pelkkään välttämättömään tarpeeseen. Toivoisin että jokainen lapsi saisi silloin tällöin lahjan, joka tuottaisi aitoa iloa.

Tuon kirjastosta haetun kirjakasan päällimmäinen vetää minua nyt puoleensa. Ehkä erään tietämäni suomalaiskirjailijan nimen vuoksi hämäännyin sen nimeä lukemaan väärin: Pakkasen kirjoittamaksi Thomas Bernhard -nimiseksi kirjaksi vaikka tuosta Thomas Bernhardistakin olin tietoinen.

Edessäni palaa kaksi kynttilää. Väärä määrä. Rikon adventtitraditiota. Mutta olen käyttänyt 2-3 tuntia pilkkomiseen. Sillikaviaarin ainesten ja rosollin, joka monelle nykyään kuulemma inhokki. Omaan joulutraditioon se vielä kuuluu. Tosin joka vuosi vähän muunneltuna. Eihän rosollilla ole edes nimisuojaa.

Mutta minkälaiset lahjat olisivat parhaita tälle meidän Maalle? Haluaisin antaa sille lahjan. Ja toivoisin, että tämän kunnan johtajat myös antaisivat sellaisen. Kääntämällä vähän vanhoilla raiteilla laskettelevaa kelkkaansa.

Poika yllätti. Toi minulle äsken jostain ehjät hanskat. Joulumieltä!

Harveyttoman joulun joulusatu

Herätessään hän muisti juuri astuneensa ulos joulukalenteriluukusta suoraan mukulakivetylle kadulle, jossa jokainen kivi oli avattava luukku. Niitä riitti ilman hänen kalenteripanostaan, joka oli katkennut alkuunsa kuin kananlento.

Jouluinen jatko viime kesän ja syksyn Harvey-stooreille.

Piano-elokuvan Harvey Keitelissä häntä oli siis vetänyt puoleensa vähän jyrmyn ja sisäänpäinkääntyneen miehen olemus, joka ei huomannut muita kuin sen yhden, jota esitti Holly Hunter. Mutta vähitellen kävi ilmi, että tämä Harvey nautti laajemmassa käytössä olemisesta.

Kaikki alkoi siitä, kun Harvey oli – harvinaista kyllä – ollut hoitamassa joulun alla heidän kauppa-asioitaan, ja huomannut muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevan marketin kassalla heidän kylällään asuvaan iäkkään leskirouvan. Rouvan liikuntakyky  oli aika rajoitettu ja normaalisti ruuan hänelle toimitti kotiapu. Mutta joulun kunniaksi rouva oli päättänyt saada joltain muulta kuin teolliselta maistuvaa ruokaa. Hän oli liikkeellä rollaattorinsa kanssa ja yritti maksettuaan haparoida taksinumeroa kännykällään hieman huonolla menestyksellä.

Harvey auttoi rouvaa ostosten pakkaamisessa, talutti tämän ostoksineen autoonsa ja vei kotiin. Kotimatkalla rouva jutteli niitä näitä ja kommentoi auton ikkunasta näkemiään mäkeälaskevia lapsia, että olisipa se aika hupi vielä tässä elämässä kokea tuokin…

Majanrakennukseen Harvey ei vielä ehtinyt.

Seuraavana aamuna Harvey tökkäsi häntä kylkeen sanoen, että lähdetäänpä vähän ulkoilemaan. Hänellä ei ollut sitä vastaan mitään. He menivät metsikköön hakemaan pienehkön kuusen, Harvey tunki sen autoon ja he ajelivat erään talon pihaan. Oven aukaiseva vanha nainen vaikutti riemastuneelta ja veti heidät sisään. Siellä Harvey sanoi naiselle, että laitetaanpa nyt Kaisa lämpimästi päälle ja lähdetään retkelle. Harvey taikoi kainalostaan toppahaalarit, ja auttoi ne Kaisan päälle. Kaisa hihitti eikä pannut vastaan.

- En mie kyllä ole Kaisa, nainen sanoi.

- Anteeksi. Minulla on alkanut muisti rapistumaan, Harvey sanoi.

- Ei haittaa. Sovitaan nyt sitten että olen Kaisa.

He ajoivat kolmisin lähistöllä sijaitsevalle laskettelurinteelle, jossa Harvey istutti rouvan isoon pulkkaan ja lähti vetämään tätä ylös. 

Hänellä oli oma pulkka. Hän veti puhdasta talvi-ilmaa sisäänsä keuhkojensa täydeltä ja tunsi joulun läheisyyden.

- Laskiaiseksi raivataan ja tampataan eläkeläisten pulkkamäki omalle kylälle, Harvey lupasi, kun he läähättäen olivat päässeet mäen päälle. Harvey asettautui itse Kaisan kanssa samaan pulkkaan ja auttoi tämän syliinsä niin että mahdolliset tömssyt eivät vaarantaisi tämän hauraita jäseniä. Kaisa kiljui koko vanhan sydämensä pohjasta heidän huristaessaan alas.

Tuon päivän jälkeen sana levisi nopeasti.

Jo seuraavana päivänä Harvey kävi viemässä Kaisan lähinaapurin matot ulos lumeen raikastumaan, tamppasi, harjasi ja ripusti ne telineelle tuulettumaan ja lupasi käydä myöhemmin kantamassa ne sisään.

Ja sitä seuraavana päivänä, jouluaaton aattona, kolmas naapuri soitti ja kertoi Harveylle pahasti sairastuneesta sisarestaan, joka kolmensadan kilometrin päässä Helsingissä vietti jouluaan yksin. Ei ollut rahaa taksi- ja junamatkaan. 

- Mikäs tässä, voinhan mie lähteä huomisaamuna ajelemaan Harvey vastasi.

- Lähe mukaan, Harvey sanoi hänelle, kun huomasi hänen kohottavan kulmiaan.

- En taida.

Hän jäi viettämään joulua heidän mökkiinsä itsekseen. Ei kertonut sitä pääkaupungista soitteleville sukulaisille. Harveykin soitti. Sanoi ettei raaski sisaria heti erottaa, että jää yöksi ja tuo naapurin seuraavana iltana takaisin kotiinsa. Hän ajatteli, että oikeastaan… Oli yksinäisyyttä ja yksinäisyyttä ja hänelle tällainen yksinäisyys sopi tähän tilanteeseen mainiosti. Hän ahmi Yanagiharan Pientä elämää ja lisäsi puita uuniin, sulki välillä silmänsä ja kuunteli sohvalla uunin kyljessä youtubesta Arvo Pärtiä.

Yhdentoista maissa iltayöstä joku koputti heidän oveensa. Hän oli lukiessaan juonut pari lasia punkkua eikä jaksanut siitä hätkähtää. - Sisään vain sieltä, hän huusi.

- Iltaa. Onkos täällä kilttiä väkeä? sisäänastuva kysyi hymyilevällä äänellä. Se oli pukeutunut vanhaan harmaaseen sisäturkkiin. Sillä oli iso parta ja päässä punainen suippolakki.

- Onkos Harvey jo nukahtanut? se kysyi.

- Ei ole paikalla, hän vastasi.

- Vai niin. Just. Joopajoo. Toivottavasti en häiritse. Tulin vain kieroksen päätteeksi toivottelemaan...

- Et sinä minua mitenkään häiritse, hän sanoi. Istu alas. Haluatko kahvia tai teetä tai glögiä tai viiniä?

- Kiitos. Glögi passaa oikein hyvin.

Hän nousi lämmittämään glögiä. Lurautti sekaan pullosta lisää lämmikettä. Vei pukille ja istui sohvalle tämän viereen. Pukilla oli miellyttävä ääni. Hän ei tuntenut sitä. He istuivat hiljaa ja tuijottelivat pöydällä palavia kynttilöitä. Sitten hän nousi, haki hyllystä Hanhiemon satuaarteen, ojensi sen pukille ja sanoi:

- Lukisitko minulle vähän? 

- Toki.

Hän kävi pitkäkseen ja asetteli päänsä pukin syliin.

Jossain vaiheessa hän mutisi pukille, kun tämä oli siirtänyt kättään, että sorry, kun minä en oikeastaan ole polyamorisesti suuntautunut.

- Okei, ei siinä sitten mikään, pukki sanoi, jatkoi lukemista ja rapsutti mukavasti hänen päätään.

Tapaninpäivänä Harvey sitten ajeli kotiinpäin Driving home for Christmas -tyylillä. Sen mielestä heiltä ei puuttunut mitään. Kun sitä odotti lämmin talo ja sauna, pata uunissa ja lumityöt tehtynä. 

Uuden vuoden jälkeen Harvey rupesi järjestämään muutamalle ajokortittomalle naapurille kimppakyytiä, jotka lankesivat vähitellen hänen niskoilleen, kun Harveyta pyydettiin lähitaajaman urheilukentän kunnossapitotalkoisiin ja talkoiden päälle pidetyssä kokoontumisessa kunnossapitovastaavaksi ja saman tien järjestämään talvivirkistyspäiviä vähävaraisille ja iäkkäille kuntalaisille. 

Harveysta rupesi sitten leviämään juttuja somessa, mutta itse se ei niitä kerinnyt havainnoimaan. Hän huomasi, mutta ei puuttunut niihin. Jonkun naisen feedistä hän luki kysymyksen, että mitäköhän kaikkia palveluita se Harvey tarjoaa. Se sai paljon nauruhymiöitä ja useita sydämiä. Hänen sydämensä löi silloin muutaman lisälyönnin ja hän sulki koneen. Hän tarkasteli mielessään omaa seksuaalista suuntautuneisuuttaan ja ajatteli harmistuneesti, että se oli jotenkin juntturoitunut joustamattomaksi. 

Hän nousi sohvalta ja rupesi venyttelemään. Perusteellisesti. Hänelle ei koskaan selvinnyt, kuka hänen luonaan oli jouluna käynyt.

Kädenjälki

Pakokalenteri 5-6/24

Itsenäisiä juhlan aiheita

Nyt meinaa skippautua muutaman päivän pakoluukutus. Eilen itsenäisyyspäivän aattoiltana oli jännää kun ensimmäistä kertaa julkisesti osin vieraalle yleisölle luin omaa (fiktiivistä) tekstiäni. Päätä meinas ruveta pakottamaan kun niin jänskätti. Miksi? Ja se, että jännittää, se nolottaa ja se taas jännittää lisää. Ei tässä iässä pitäis tollasia enää pingottaa vaan ihan vain jotain isoja vakavia juttuja. Mutta uusi ikkunanavaus kuitenkin.

Toinen uus avaus multa oli se että huikeankauniin aamulenkin jälkeen, jonka varresta poimin muutaman tyhjän oluttölkin, menin ensimmäisen kerran elämässäni katsomaan valtakunnallista itsenäisyyspäivän paraatia, jossa marssijat marssivat aurinkoa päin. Jaloin marssivia kohtasi todella aggressiivinen auringonpaiste suoraan kadun vastakkaisesta päästä. 

Mutta siellä olin 15 000:n muun kaupunkini asukkaan tai vierailijan kanssa, ja seurasin koko ohimarssin kaikkineen, otin jopa selvää mikä se isoin vimpain oli (siltavaunu eli panssarivaunu missä levitettävä silta päällä), ja vaikka ajattelin että kai se kuuluu asiaan että kalustoa välillä tavallisille kansalaisille esitellään, ja että se on myös vakava asia, ja paljon rahaa vievä, tuo sotakalusto, ja siihen liittyvät valinnat, mitä näin pienen maan on järkevä hankkia ja mitä ei, niin sitten…

ajatus kulki kuitenkin enemmän itsenäisyyspäivän ideaan, ja mitä se nyt sitten merkitsee itse kullekin.

Valmistautumassa julkiseen tekstin lukuun? No ei sentään
vaikka vois. Meidän maailman parhaasta lukupiiristä tää.
Kuva Eija Vatanen

Kaikkea muuta kuin sovinnaisimpienkin tuttujen olen pannut merkille juhlistavan tätä päivää sellaisella muistetaan ja kunnioitetaan vanhempia ja isovanhempia tai esivanhempia ja heidän uhrauksiaan -idealla.

Aika usein, ihan arkipäivisin, mietin sillä lailla ohimennen tai vaivihkaa vanhempiani ja heidän vanhempiaan ja sitä miten heidän elämänsä kulki, miten sattuma heitä heitteli, ja mitä kaikkea vaikka äitini elämään mahtui. 

Uhri, uhraukset ovat arkaaishistoriallinen ilmaisu. Ihmiset ovat eläneet elämänsä, jossa ovat tehneet valintoja tai sitten muut tai itse elämä ja sattuma ovat tehneet valintoja heidän puolestaan. Haluan tehdä valintoja, joskus uhmakkaitakin, mutta en uhrautua enkä tuottaa kenellekään syyllisyyttä, jota uhriajatus mielestäni väistämättä herättää, myös siihen kietoutuvan marttyyriuden vuoksi. Uhriutumista tapahtuu tässäkin ajassa, mutta en usko siitä seuraavan kovin paljon hyvää. 

Tai... Hmm. Aihe voisi olla ainakin keskustelemisen arvoinen. Jos joku 'uhraa' nykyään itsensä esim. pelastaakseen mereneläviä tai sademetsää tietäen voivansa itse tilanteessa tulla tapetuksi, vahingoitetuksi, myrkyttyä, niin en voi sanoa etten sitä arvostaisi. 

Mutta minua jotenkin kiemurteluttaa ajatella, että erityisesti tällaisena itsenäisyyspäivänä pitäisi ihan hirveästi keskittyä nimenomaan esivanhempien tekojen muistelemiseen. Ennemmin haluaisin itse juhlia – jos nyt ylipäänsä juhlia – sellaista itsenäisyyttä, joka tuntuu juuri nyt tärkeältä ja elämää edistävältä. Juhlistaisin niitä, ja niiden pienempiä ja suurempia sankaritekoja, jotka ovat tehneet jotakin ympäristömme varjelemiseksi ja pelastamiseksi, ja oikeudenmukaisen hyvinvoinnin toteuttamiseksi. Juhlistaisin niitä hyviä toteutuneita asioita, kuten vaikka kirjastolaitostamme, koululaitostamme, terveydenhoitopalvelujamme, kansalaisopistojen verkostoa ymym, juhlisin niitä niin isosti ja rajusti, että sen juhlimisen ansiosta niille ymmärrettäisiin palauttaa ja vahvistaa niille kuuluvaa arvoa. Muillekin kuin 'näyteikkunakirjasto' Oodille. Juhlisin myös itsenäistä ajattelua, silloinkin kun paine ajaa muiden myötäilyyn. 

Paria kynttilää meinaan kyllä tässä polttaa ja niistä tulee väkisinkin mieleeni myös lapsuuden perheeni, jonka kaikki jäsenet ovat itseäni lukuunottamatta kuolleet. Ja töllökin on tuossa takanani päällä. 

Pakokalenteri 4/12

Luukut auki mutta mille?

Mä oon aika lapsellinen tyyppi. Joka alkutalvi... Mutta ihana tuoksu tuolla!

Eilisestä kiiretuomiosta vielä.

Kiire ja tekeminen, toiminta ovat eri asioita. On minunkin tuttuihini ja ystäviini ja läheisiini kuulunut monia actionpersoonia. Puuhapetejä ja -peppejä. Ja sitten niiden vastakohtia. Nuorena minulla oli Maunulassa hyvä ystävä, jonka kotona kävin mielelläni. Itse ystävä kuului puuhakansaan. Isoveljensä Pekka ei.

Pekka saattoi parivuotiaana istua aloillaan ja tuijottaa tunnin ikkunan takana olevaa puuta. Jos siltä kysyi että mitä mies, se vastasi että 'mietin', ystäväni isä kertoi hymyillen.

Vanhemmat rakastivat molempia; se näkyi koko perheestä. Sen vuoksi heillä oli niin mukava käydä. Minä olin rakastunut heidän perheeseensä.

Ollaan erilaisia. Toinen voi huonosti jos ei jatkuvasti pääse puuhaamaan jotakin. Se voi viedä ihmisen jopa ennenaikaiseen hautaan jos on tottunut tekemään ja organisoimaan ja sen esteeksi tulee esim. joku sairaus. Toinen voi huonosti ja voi joutua ennenaikaiseen hautaan, jos häneltä edellytetään jatkuvaa osallistumista muiden puuhiin. Kuulun itse enemmän jälkimmäisiin, mikä ei estä kaipaamasta yhteyttä toisiin, seuraakin, ja läheisyyttä, ja arjen jakamista.

On eri asia olla persoonallisuudeltaan puuhakas kuin ilmaista sanoin jatkuvaa kiirettä ja siitä johtuvaa väsymystä. Jos 'kiireeseen' tai suorituspaineeseen ei ole erityistä syytä, huomista tenttiä tms.

Ainoa todella tärkeä kaikkia koskeva kiire koskee tällä hetkellä ihmiskunnan aiheuttamaa tilannetta maailmassamme, sen ekosysteemeille ja koko biosfäärille. Sydän syrjälläni luin Brasilian uuden presidentin, Bolsonaron ilmoituksesta, ettei Brasilia aiokaan isännöidä ensi vuoden ilmastokokousta. Ja eilen sydän syrjälläni kuuntelin myös meneillään olevan Ilmastokokouksen isäntämaan Puolan linjauksia.

Jos koulut ovat segregoitumassa, eriytymässä hyviin ja huonoihin, täällä meidän demokratiassamme, niin mitä segregoituminen, vallan ja varallisuuden keskittyminen ja blokkiutuminen merkitsee maailman mittakaavassa? Mitä tilaa se jättää todellisille ekoteoille? Tarpeeksi huono-osainen ei jaksa ilmaston tai ympäristön tilasta välittää, mutta ei myöskään 'liian' hyväosainen tai omaa napaansa tuijottava. Mitä tiukemmin lyödään luukut kiinni, sitä tiukemmin nähdään vain oma etu.

Suomalaisten 1920-luvun Tulenkantajien tunnuslause oli 'Ikkunat auki Eurooppaan'. Se on nyt kovin vanhentunut iskulause. Luukut ja silmät auki luonnon tilaan, tilanteeseen! Olemme osa sitä vaikkei uskoisi.

Pakokalenteri 3/24

Zombeja siihen sporaan hei!

Tällä leffateatterilla todennäköisesti on menneisyys. Mikkeliin
tulevalla ratikalla ei sitä ole. 

Siis oikeesti. Ihan ilman jouluakin ihmisten, jotka ovat kohtuukunnossa harrastamaan asioita ja työelämästä vapautuneita, kuulee sanovan vähän väliä että ei jaksa, ei ehdi, on kiire.

Mä en enää suostu sellaiseen. Tai en halua kuulla, kuunnella sellaista. Hyväksyn kiireen jos olet kuvanveistäjä ja patsaan paljastustilaisuus on viikon päästä. Hyväksyn kiireen, jos vanhemmallasi on huomenna 90-vuotissyntymäpäivä tai jos lapsivesi tuli.

Mutta siis keskellä tavallista marras- tai joulukuista kaamospäivää tai -iltaa. On tosi ikävä kuulla kerrasta toiseen sama virsi, että meillä ollut niin hirveästi ohjelmaa ja tekemistä, että olen ihan poikki. Itse haalituista tekemisistä! Jotka siis menevät kaiken edelle. Tai ystävyyksien edelle nyt ensimmäiseksi.

Mikä tässä elämässä on tärkeää? Minulle ympäristöarvot. Ja ihmisenä kasvamiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät arvot. Onko muita? En muista. Keksikää te.

Kiireetöntä kanssakäymistä harrastin tänään käymällä ystävän kanssa Naisvuoren uimahallissa, jossa lähes hukuttiin molemmat nauruun. Yrittäkää itse: uida ja nauraa. Siinä joutuu liikuttamaan kovasti kaikkia raajoja.

Lähiympäristössäni olevaa luontoa käyn koiran kanssa arvostamassa - katselemassa, tunnustelemassa ja haistelemassa päivittäin.

Ympäristöä arvostava kotikaupunkini sen sijaan voitti tänään arvonnassa HKL:n vanhan raitiovaunun. Se tulee töröttämään jo valmiiksi rakenteiltaan kohtalaisen sekalaiseen puistoon. Sen käyttötarkoitusta mietitään vielä, se kun ei tule mistään eikä mene mihinkään. Tunnukseksi voisi tulla: "nouset kyytiin kerran oot kyydissä aina/ aina aina" ja sen sisään ikuiselle matkalle voisi noutaa Visulahden vahakabinetin zombijulkkiksia.

Tämä on vakava käyttöehdotus. Tällaisia vetovoimatekijöitä täällä - maakunnan pääkaupungissa.

Ei mut hei! Nyt vasta tajusin tuon tulevan sporan syvemmän tarkoituksen: paikalleenpysähtyneisyys. Kiireettömyys! - Sehän sentään jotain!

Taidan lähiaikoina lähteä käymään Hgin Korjaamolle Ratikkamuseoon. Jos joku kulkuneuvo sinne vielä vie.

Pakokalenteri 2/24

Taianomaisia päiviä

Etruskien nekropolis 

pienen junamatkan päässä
Roomasta on aika

taianomainen paikka.
Sisältä ja ulkoa.



97-prosenttisesti kävelen päivittäin itsekseni. Tai oikeammin koirani kanssa. Emme noudata pääreittejä. Poikkeamme poluille ja umpimetsikköihin. Koira kävelee (tai juoksee ja varsinkin hyppii) enemmän kuin minä. Jos nousen rinteen tai portaat ylös, se tekee sen kolmeen kertaan.

Eilen olin poikkeuksellisesti järjestetyllä yhteiskävelyllä. Mutta kyseinen Kaihu-kävely oli tärkeä. Siellä oli nelisenkymmentä joulunalusruuhkasta vetäytynyttä mikkeliläistä (ja yllärinä Mikkelissä vierailulla ollut Pekka Haavisto) tutustumassa suunnitelmiin rantarakentaa puistomaisen virkistysreitin haavoittuvimpaan kohtaan asuintalorykelmä.

Joka puolella elää epäsosiaalisia yksilöitä, joiden mielestä muutaman vauraan etu on yleistä tai luonnon etua tärkeämpi.

Koin lahjana saada lisää tietoa alueen ekosysteemistä ja lajistosta, varsinkin kun itse alueella lähes päivittäin liikun. Se avarsi mieltä kohti pimeyttä laskeuduttaessa.

Diocletianuksen kylpylä ja siihen liittyvät näyttelyt
olivat pökerryttävä kokemus - modernia 'primitivististä'
taidetta ja aitoa sellaista, antiikkia, Michelangelon
suunnittelama luostaripiha ymym.

Kun tuon jouluruuhkan mainitsin niin ajatus hyppäsi marraskuiseen Rooman-matkaani ystävän kanssa. Kiersimme muutaman perusnähtävyyden kokonaan - Colosseumin ja Vatikaanin. Pantheonissa sentään kävimme, se on uskomattoman vaikuttava. Ruuhkassakin. 

Kun Rooman jatkuvasta vilskeestä ei Roomassa voi olla olematta tietoinen, niin monen paikan, kukkulan, puiston, palatsin, kylpylän, antiikinajan kauppahallin, etruskien nekropoliksen, kirkon, luostarin, taidenäyttelyn, kadun, aukion hiljaisuus ja rauha tekee ihan omanlaisensa vaikutuksen ja saa esim. Raffaellon freskon, Caravaggion maalauksen tai Michelangelon veistoksen säväyttämään sisuskaluja myöten. Ja tuntumaan lahjalta.

- Kuvaako se vanhuutta, että hiljaisuudesta ja rauhasta niin nauttii? Itse en ole varma. Ehkä se paremmin kuvaa omaa suuntautuneisuutta. Nuorena lintsasin koulusta Helsingissä joskus sillä lailla, että ajoin hetken mielijohteesta koulupysäkkini ohi ja kuljeskelin koko koulupäivän keskustaa kiertävillä kaduilla. Niinä kertoina opin tuntemaan Helsingin katujen nimet. Ja tietyt kaupunkimaisemat muuttuivat mielenmaisemiksi. 

Taianomaista päivää ei tehdä yrittämällä. Mutta se voi tulla jos loikkaat.

Pakokalenteri

Äsken katsoin vahingossa töllöstä Aikuisen naisen joulukalenterista osan 1/24 ja sain hepulin.

Niin loistonäyttelijä kuin Mari Perankoski onkin, niin mieltä vihloo kun hänet on pistetty esittämään jouluhösötyksen valtaamaa emäntää, jota mies pakenee pihalle. Mitään latteampaa en ikinä pystyisi keksimään.

Pakenin itse ohjelmaa pihalle! Haukkomaan henkeä. Tuli väristyksiä. Olen näköjään hyvin herkkä.

Ihan rauhassa kaikki joulunrakastajat: siitä vaan kodeissanne vaihtamaan värit punaiseen ja kääriytymään joulunpunaisiin essuihin ja paistamaan pikapikaa ekat adventtipiparit. Moni ystäväni kuuluu joukkoon!

Tämä joulupökäle meni nyt vain yli oman sietokyvyn.

Tuon päälle en suostu kodissani katsomaan punaista muuta kuin punaviinissä ja ehkä nyt tuossa yhdessä puoliksipalamattomassa kynttilässä, jonka poltteluun en joulukuuta tarvii.

Ja piti aloittaa oma joulukalenteri. Luukku 1/24. Tästä se lähtee tai tähän jää. En lupaa mitään. Selfie on kesältä mutta ihan sama.

Viime yönä olin muinaisen kotikaupunkini Helsingin rautatieasemalla. Autoin kahta tätiä kuljettamaan matkalaukkujaan. Olivat raskaat ja menin hakemaan kärryjä. Asemahallin toisesta päästä löytyi hevoskärryt ja niiden edessä hiiiiiiirveän leveäselkäinen hevonen. Selkään kiipeäminen tuntui samalta kuin tuon lähiharjuni, Kaihun drumliiniharjanteen rinteellä liukastelu tuolla muutaman sadan metrin päässä.

Heppa joutui kahlaamaan paperiruusukkeiden seassa, joita aseman lattia oli täynnä. Asema oli vasta avattu uuteen käyttöön. Se oli täyttynyt nopeasti asukeista. Sinne oli perustettu retkeilymaja ja monet asukkaat viettivät päiväänsä asemahallissa olevilla penkeillä lukemalla lehtiä ja seurustelemalla ja auttelemalla toisiaan.

Minulle oli siellä tarjolla muutamakin mies. Valitsin niistä nuorehkon skitsofreenikon, koska hänellä oli persoonallisia ja asiaankuulumattomia välihuomautuksia, joita kukaan muu ei minun lisäkseni ymmärtänyt.

Kaikkeen ei kaikkien ymmärrys yletä.
Mutta yritän itse taapertaa läpi tämänkin kuun.