Kaksikko, triangeli vai kahdeksikko?

Aamutöllöä kuuntelin, osin katselinkin, vaihteeksi. Välillä olen ollut kesäfarmilla ja joku antennipiuha ei siellä suostunut yhdistämään minua vanhanaikaisesti maailmaan. Kännykkä toimi ja toimii, mutta sieltä asioita tulee seurattua vähän eri tavalla. Tai ainakin se tuntuu eriltä. Ja jos sekään ei toimi, niin se on kevyempi pihalleheitettävä kuin telkkari.

Päällimmäiseksi tältä aamulta jäi se, että meitä uhkaa ja uhkaillaan ihan joka taholta joku.  Vähän kuin joku huono vanhempi tai kumppani: Jos sä et nyt tee sitä, niin maasta pois tai kotiarestiin.
Iran-sopimuksesta irrottautuessaan jenkit uhkaavat samalla Eurooppaa: Nyt valkkaatte minut tai ton. Ja Eurooppa valkkaa Trumpin, jolla on dollarivalta, niinkuin lapsi vanhemman, jolla on... niin. Valta.

Omassa elämässäni yksi onnistuneimmista matkoista tapahtui kolmisin, kahden ystävän kanssa. Hämmästyttävän hyvin toimi. Triangeli on hieno soitin ja kaunis kuvio!

Kaksi on tavallaan aina vastakkain. Kolmella on se tila siinä kolmiossa. Ja jos pisteitä on enemmän, luulisi että siihen keskelle syntyisi tilaa vieläkin enemmän. Vai olenko ihan pihalla? Meidän kahdeksisen vuotta sitten perustettuun lukupiiriin tuli vahingossa kutsuttua kahdeksan ihmistä. Ja se toimii edelleen mahtavasti. Joku sosiaalipsykologi sitten jossain jutussa sanoikin, että kahdeksan porukka on tutkitusti jotenkin erityisen toimiva. Sitä paitsi kahdeksikkokin on kuviona jännä ja kaunis! Sen voi avata myös ympyräksi. Piiriksi. 

Uhkaukset syöpyvät toistuessaan mieleen.

Toistaiseksi suojeltua tämä metsä. Muutama hehtaari.

Olin kylässä, jossa pariskunnan toinen osapuoli omistaa metsää. Kysyin että ovatko hänen mielestään päätehakkuut avohakkuiden muodossa välttämättömyys, koska pidän häntä fiksuna miehenä. Ennen kuin kysymyksen kohde ehti vastaamaan, kumppani-ystäväni ehti edelle: No eihän päätehakkuu välttämättä tarkoita avohakkuuta! Mutta metsänomistajapuoliso korjasi: Kyllä se tarkoittaa, johon toinen: - Ai, en mä tiennyt! Johon toinen jatkoi, että eivät ne nykyään ole ’pahoja’. Hän oli äskettäin liikkunut yhdelläkin avohakkuulla, joka oli ollut täynnä linnunpesiä. Eikä maastoa enää avohakkuun jälkeen ’aurata’ kuten aiemmin, koska se auraaminen tuottaa ’vääränlaista kasvustoa’. Mutta entä valumat?

Tiedän, että kyseinen metsänomistaja hoitaa metsäänsä hyvin. Harventaa kauniisti. Mutta sitten tulee joskus se talousmetsälle ’välttämätön vaihe’, joka itselle ulkopuolisena on osin mysteeri. Miksi niin pitää olla? Kasvattaa metsä yhdenikäisenä? Toivon saavani lisää asiallisia vastauksia tai jaksavani hakea itse asiasta informaatiota. En halua olla mukana riitelemässä pelkästä sanasta. 

Mietin, että kahdenvälisessä kaupassa tai suhteessa on tapana välttää monia puheenaiheita. Vähän kuin lapsenkin kanssa. Lapselle ei kannata mennä sanomaan, että valitsit väärän uran tai kumppanin, koska se riitauttaa ja etäännyttää ja joskus traumatisoi.

Olen huomannut, että yhdessäpysyvät kumppanit pitävät leipäläpensä usein kiinni monissa toisen elämää ja toimintaa koskevissa asioissa.

Mutta entä jos toisen toiminta tai näkemys sotii rajusti omia periaatteita vastaan? Jos ei kykene nielemään ulospyrkiviä sanoja? Johtaako se tilanteeseen että 'minä tai avohakkuu!'?

Useimpien mielestä kysymys on varmaan tosi lapsellinen. Totta kai parisuhteessa pitää tehdä kompromisseja, myötäillä, ottaa huomioon… Jos suhteen haluaa kestävän?

Olisinko ollut 4-5-vuotias, kun kinusin koiraa. Olen edelleen sitä mieltä, että viisainta, mitä kaikessa oikeassaolevat vanhempani olisivat voineet tehdä, olisi ollut myöntyä. Perhetriangeli ei toiminut koska kaksi isoa oli aina yhtä pientä vastaan. Halusin koiraa turvakseni.

Lisää kuPetteri on tietysti yhä tallessa ja
voi suht hyvin.vateksti

Intuitiivisesti. No. Isä osoitti isoisän tekemää pyörillä kulkevaa punaista puista Petteri-koiraa ja sanoi, että jos ulkoilutat tuota kolme kertaa päivässä viikon (vai oliko se kuukauden), niin laitetaan harkintaan. Minusta ei ollut siihen. Olin liian ujo. Itsetunto ei olisi kestänyt. Vaikka Petteri ei olisi lainkaan kakkinut vääriin paikkoihin tai ärhennellyt muille. Myötäillyt vain. En kehdannut.

Oli minulla paljon isompana, lukiovaiheen alussa tuttu koulukaveri, poika, joka oli rohkeasti oma itsensä. Hän oli ulkoiluttavinaan koiraa pantomiimina ihan yksinkin kadulla liikkuessaan, ja kerran 'joutuessaan vetämään' sitä perässään törmäsi pää edellä katuvalotolppaan niin että paukahti. Ihailen silloista häntä vieläkin.

Tarvitsisinko minä nyt sitten robotin kumppaniksi tai harjoittelukumppaniksi, kun olen unohtanut, minkälaista kaksinolo on? Mutta ei liian myötäilevää robottia, särmää pitää olla. Eikä läheisriippuvaista takertujaa. Eikä aina valmiinakaan olevaa. Pitäisi sillä vai hänellä olla ihan omia juttujaankin. Helteellä sen lämpötilan voisi varmaan säätää mukavan viilentäväksi. Mutta jos johonkin retkelle mentäisiin yhdessä niin ei tarvitsisi sitten koko ajan vierekkäin kulkea, saisi mennä välillä omia polkujaan. Eikä se varmaan mua uimaan seuraisikaan. Sitä paitsi kehtaisko sitä... enempää kuin puukoira Petterinkään kanssa? Ja ehkä niitä kuitenkin olisi hyvä olla kaksi. Se triangeli.