Juusto, metsä ja tunnemuistot

Tunnekokemuksista toiset pinna pinnalla, toiset pinnan alla. 

Käväisin illalla lähikaupassa joka sattuu olemaan ei-suomalaisen ketjun osa. Heikkouteni on vilkuilla juustohyllyjä - josko löytyisi tyrkkyhintaan jotain herkkua. Olikin ranskalaista raakamaidosta valmistettua Morbier-juustoa, joka on kotoisin Jura-vuoristosta. Eli kyseisellä juustolla on ihan oikeat juuret jossakin.

Kotona maistoin siitä pikkusiivun, jätin sen matalalle pöydälle ja menin keittämään teetä.

Telkkarista sattui tulemaan näyttelijä Eeva Litmasen haastattelu, juuriinsa liittyvä. Se toi mieleen viimeisen työpaikkani Karjala-tietokannan palveluksessa - omatkin juuret sillä suunnalla.

Tullessani keittiöstä koira oli matolla louskuttamassa jotakin - luulin ensin palloksi, mutta se olikin se juureva Morbier-juustokimpale, jota se ei saanut kerralla nielaistuksi. Sain napattua sen siltä, kuoletettua tunteeni ja vietyä kompostiin meneviin. Laitoin leivälleni nöyrästi tomaattia ja mustaapippuria.
Juureton rakki perkele. Teoreettiset juuret Unkarissa.

Tänä aamuna kaveri, jolle olen joskus tehnyt pienesti töitäkin, laittoi viestin että Toivo Mönkkösen Hirvensalmen historia I:n mukaan sukunimeni suomentuu metsästäjäksi. Kun toisen vanhempani juuret ovat Viipurin kautta Antrean Oravala-nimisessä kylässä nykyisen Venäjän puolella, ei siis ihme, että metsä vetää puoleensa. Se on minulle magneetti.

Parhaillaan on somessa menossa kysely, jossa ihmisiä pyydetään vastaamaan, monestiko he menevät metsään.
Minä: käytännössä joka päivä 1-3 kertaa. Voiko niin vastata? Ja mitä on meneminen?

Tänään kun kävelen puiston läpi kohti metsää, vastaan pyöräilee siitä viimeisestä työpaikasta tuttu henkilö. Ei-vielä-ihan-eläkeikäinen, humanistitaustainen, rakennushommiin lähetetty päälle viisikymppinen. Sanoo olevansa hirvittävän väsynyt mutta helpottunut siitä että kyseiset työt loppuvat muutaman kuukauden päästä. Kertoo, mikä pakollista palkkatyötä enemmän häntä kiinnostaa: sukututkimus.
 - Isoisänisänisän vaimon sisarusten joukosta oli löytynyt kirjailija Nikolai Leskov.

- Aaa, mä tiedän Leskovin! sanon. - Ja eikö Leskov tarkoita jotakin metsään liittyvää? kun 'les' on metsä?

Kuvittelen miellyttäväni häntä kommentillani, mutta ei se tee häneen mitään vaikutusta. Hänestä on itsestäänselvää että kaikki tuntevat Leskovin.

Katseeni etsiytyy hänen villapaitaansa. Se on hieno. Sama villapaita oli hänellä noin seitsemän vuotta sitten. Jollei joku ole tehnyt toista tilalle. Se ei näytä lainkaan kuluneelta. Hän ei taida muutenkaan kuluttaa paljoa. Hän sopisi loistavasti elokuvaan ortodoksimunkiksi, jolla on valtiovallan - tai muiden valtaapitävien - kannalta liian vahvat omat mielipiteet. Sellainen olemus hänellä on.

Kauan sitten kävin pitkän Venäjän- ja neuvostokirjallisuuden kurssin yliopistolla ja siihen kuului mukava kasa pakollista luettavaa. Ihmeen paljon suomeksi käännettyä venäläistä kirjallisuutta löytyikin. Venäjää en ikävä kyllä osannut enkä osaa kuin ihan alkeita.

Shostakovitshin oopperaksi muokkaama Leskovin pienoisromaani Mtsenskin piirikunnan lady Macbeth teilattiin alun innostuneen vastaanoton jälkeen Neuvostoliitossa, jonka vuoksi säveltäjä muokkasi sen paljon myöhemmin Katerina Ismailovaksi, joka on esitetty myös Savonlinnan oopperajuhlilla. Mtsenskin piirikunnan lady Macbeth sen sijaan on ainakin Andrzej Wajdan elokuvana edelleen olemassa (Sibirska ledi Magbet). Sen haluaisin nähdä. Olen niin vanha, että koen Andrzej Wajdan elokuvat lähes osaksi 'juuriani'. Kanal - kirottujen tie, Lotna, Tuhkaa ja timanttia, Koivikko...

En elokuvista tosiasiassa paljon muista, enempää kuin lapsuudestakaan, paitsi tunnelmia.

Minusta tunnekokemukset ja tunnelmamuistot saattavatkin olla tärkeimpiä muistoja, omaa identiteettiä eniten muokkaavia asioita. Totta kai itseä oleellisemmin muokanneita tekijöitä ovat ihmiset ja ympäristöt, joiden kanssa on ollut välittömästi tekemisissä lapsuutensa ja nuoruutensa, mutta aika lähelle voivat tulla myös esim. kirjat ja elokuvat, joita on katsonut haltioituneena tietyssä iässä tai elämänvaiheessa.

Kirjailija Petri Tamminen kehotti vetämällään viime viikonlopun kirjoittajakurssilla etsimään omaa identiteettiä eniten määrittäviä tunnekokemuksia, joihin luottaa ja nojata.

Minusta siinä neuvossa oli jotain hyvin oleellista. Hän vinkkasi mm. Defoen Robinson Crusoeen autiolla saarella. Sen uskottavuuden mahdollisti Defoen viettämät kuusi vankilavuotta. Eli oma tunnekokemus yksinäisyydestä.

Omana vahvimpana tunnekokemuksenaan Tamminen taisi mainita 'häpeän'. Myös Knausgårdin kohdalla on pääteemaksi välillä nostettu (miehen) häpeä. Kaksi äärimmäisen erilaista (mies)kirjailijaa. Häpeä peruskokemuksena on noussut viime vuosina esiin monella taholla.

Pysyväksi tunnekokemukseksi en usko tärkeänkään
kurssin enää tässä iässä muodostuvan.
Mutta jotakin arvokasta parhailta kursseilta joskus voi saada.