Kuusvitosen vappuliikettä

Olen aina ollut kallellani portaisiin. Ala-yläasteikäisenä rakastin portaissa alastuloja kaiteita pitkin tai loikkimalla kaiteesta vähän tukien seitsemän askelman yli kerrallaan,  tai juoksemalla ylös kuutoskerroksen ohi vintille. Tikkaiden yläpuolella olevasta vintin kattoikkunasta näkyi kauas. Myöhemmin uuteen kaupunkiin tullessani etsin aina korkealle johtavat portaat. Kööpenhaminan Frelsers Kirke on suosikki. Huipulle tornin ulkopuolella johtavia portaita pääsee sitä ylemmäksi, mitä ohuempi on. Minä en mahdu ihan ylös. Tuulella torni huojuu kuin puu! Kaupunki ja salmet levittäytyvät alapuolella! Suosittelen korkeista paikoista pitäville! 

Viime syksyn muuttoni yhteydessä ravasin kolmannesta kerroksesta tavaroita muuttomiesten kanssa. Ja kas: askel petti ja paiskauduin komeasti naapurin ovea päin. Muutaman portaan yli alas. Pää kesti nousta mutta jalka ei. Yhdellä jalalla hyppien kipusin kaiteesta tukien ylös tyhjenevään kotiini. Nolotti ja itketti. Siis muutto meneillään, maksetut muuttomiehet ja kivat portaat ja kaikki. En meinannut millään kehdata tunnustaa kompuroineeni pahasti.

Katsoin arkkua, jonka olin tyhjentänyt. Että olisi kevyempi. Asetin mielessäni itseni sinne. Pöydälle jätin lapun että tuli asiaa muualle, olen uudella asunnolla ottamassa vastaan. Siellä miehet sitten seisoskelemassa tyhmän näköisinä auton edessä - odottamassa että joku tulee avaamaan oven. Minä kömpimässä ulos arkusta. Toiselta tupakka irtoamassa huulilta. Hitto. Vähän hämärän peitossa, miten pääsin. En ainakaan kultatuolilla jollaisilla lapsina toisiamme kannettiin, kevyesti.

Muuttomiesten lähdettyä ajoin sairaalan ensiapuun. Vietin siellä seitsemisen tuntia, mikä ihan normaalia. Jalkapöydässä pieni murtuma, ei mitään vakavaa, hyväpohjaiset kengät käyttöön ja särkylääkettä, ei paketointia. Jossain vaiheessa sinne ilmestyi tyttärensä kuskaamana minuakin vanhempi, nyt siis entinen naapurini. Häntä oli päivällä ruvennut huimaamaan. Sen jälkeen kun joku oli kovaa tömähtänyt päin hänen oveaan ja pelästyttänyt hänet perusteellisesti. Hän oli päätellyt että läpi oli tulossa joku väkivaltainen psykopaatti.

- Se olin minä vain, sanoin.

- Sinäkö? No eihän tässä sitten mitään, hän sanoi ja oli lähdössä saman tien kotiin, mutta tytär kiskoi hänet kuitenkin luukulle. Mitenkähän ex-naapurini jaksaa nykyään? 

Erilaisten portaiden määrätietoisesta haltuunottajasta kuvittelisi, että tämä olisi ottanut haltuun myös muutamat uraportaat. Mutta ei. Niitä olen kiertänyt visusti. Tai ihan vain typeryyttäni. Tai laiskuuttani. Mahdollisuudet eivät kaikille hamotu portaiksi.

Mutta vappuliikuntana eilisten vetisten touhujen jälkeen lähdin tänään lähiharjulle, joka on samalla paikallinen frisbeegolfpuisto. Siellä ei ollut ihmisiä koiran ja minun lisäkseni. Lajin harrastajat taitavat olla bilettäjäikäisiä eivätkä olleet vielä heränneet. Ei tarvinnut väistellä ilmassa lenteleviä kiekkoja.
Edellistä edellisen asuinpaikkani koiralenkin varrella oli harjoitusrata golfaajille ja siellä golfpalloja viuhui eräitä kertoja pään ohi, onneksi. Minulle kerääntyi niitä vähitellen iso pussillinen, jonka palautin kiltisti, vaikka ajattelin, että ne olisivat hyviä pöytäliinanpainoja mökille, ulkopöydille. Edellinen koirani oppi noukkimaan niitä puskista.

Kyseisellä harjulla on monia portaikkoja. Kolmissa niistä kiipesin reippaasti viisi kertaa eestaas ja portaiden välillä rentouduin kapeilla penkeillä sateen ropsiessa kasvoille. Jalat toimivat. Ja vappuviihdyin mainiosti itsekseni. En edes haaveillut kumppanista. Ohimenevästäkään seksistä.:-o 

Nyt koira istuu lattialla pallo suussa. Minä otan kohta jääkaapista esille parsanipun ja savukalaa.

Sitten lähden ehkä vielä ystävän työhuoneelle. Hän on luvannut tarjota siellä lasillisen kuplivaa. Sadepisarat kuplivat ikkunoissa.

l