FB-sivuni tivaa minulta aamutuimaan mm. sitä, mikä saa minut iloiseksi.
Nyt kun Suomi on julistettu maailman onnellisimmaksi maaksi, luulisi ilo-kysymyksenkin olevan relevantti ja laajemminkin kiinnostava. Vaikka ilo ei ole samaa kuin onnellisuus.
YK:n raportin mukaan tutkimus perustui elinajanodotteeseen, sosiaaliseen tukeen ja korruptioon, mutta kuitenkin niin, että tutkimuksen tulokset perustuivat yksilöiden omiin arvioihin omakohtaisesta hyvinvoinnista. - Menikö ajatus solmuun? Minulla vähän meni. Eli kumpaan tutkimus perustui? Ja onko kysymys lähinnä hyvinvoinnista - tyytyväisyydestä?
YK:n raportin mukaan tutkimus perustui elinajanodotteeseen, sosiaaliseen tukeen ja korruptioon, mutta kuitenkin niin, että tutkimuksen tulokset perustuivat yksilöiden omiin arvioihin omakohtaisesta hyvinvoinnista. - Menikö ajatus solmuun? Minulla vähän meni. Eli kumpaan tutkimus perustui? Ja onko kysymys lähinnä hyvinvoinnista - tyytyväisyydestä?
Onko sinulla läpitunkeva tunne elämän hyvyydestä? Onko sellainen kysymys asetettu tutkittaville? Onnellisuus on vanha filosofinen käsite, jota on tutkittu muutama vuosituhat. Meidän Wikipediamme
sanoo että "Onnellisuus on psykologi David Myersin mukaan läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää".
Minä näen tuon määritelmän perusteella silmissäni mietiskelijöitä, meditoijia, joogaajia ja buddha-patsaita mutta aika harvoja tietämiäni tai tuntemiani työssäkäyviä, työttömiä tai eläkkeellä olevia aikuisia ihmisiä. Lasten toivon oikeasti voivan ollakin onnellisia - mutta ovatko he olleet mukana tutkimuksessa?
Voiko tämän ajan kriittisellä, luonnon tuhoa ja hyvinvointiyhteiskuntamme rappeutumista
seuraavalla ihmisellä olla läpitunkeva tunne elämän hyvyydestä? Vai onko onnellisuus vain yksittäisen ihmisen kyky nauttia yksilönä, omakohtaisesti siitä, että on elossa?
Onko ilo onnellisuuden pieni uloke, joka huijaa sinut välillä luulemaan olevasi onnellinen? Ilo on nasta ja hengissäpitävä juttu monelle, joka elää taloudellisesti, sosiaalisesti, terveytensä tms. seikkojen kanssa muuten lujilla. Eli kaukana onnellisuudesta. Mutta ilon tuottaminen toiselle tuottaa iloa ja tyydytystä itselle. Sen tietää lähes jokainen.
Itselläni on toistaiseksi kaikki helskutin hyvin. Jos ei yksinäisyyden tunteita oteta lukuun. Joskus siinä kohtaakohtaahyvä vaikka Hectorin muistutus!
sanoo että "Onnellisuus on psykologi David Myersin mukaan läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää".
Minä näen tuon määritelmän perusteella silmissäni mietiskelijöitä, meditoijia, joogaajia ja buddha-patsaita mutta aika harvoja tietämiäni tai tuntemiani työssäkäyviä, työttömiä tai eläkkeellä olevia aikuisia ihmisiä. Lasten toivon oikeasti voivan ollakin onnellisia - mutta ovatko he olleet mukana tutkimuksessa?
Voiko tämän ajan kriittisellä, luonnon tuhoa ja hyvinvointiyhteiskuntamme rappeutumista
seuraavalla ihmisellä olla läpitunkeva tunne elämän hyvyydestä? Vai onko onnellisuus vain yksittäisen ihmisen kyky nauttia yksilönä, omakohtaisesti siitä, että on elossa?
Onko ilo onnellisuuden pieni uloke, joka huijaa sinut välillä luulemaan olevasi onnellinen? Ilo on nasta ja hengissäpitävä juttu monelle, joka elää taloudellisesti, sosiaalisesti, terveytensä tms. seikkojen kanssa muuten lujilla. Eli kaukana onnellisuudesta. Mutta ilon tuottaminen toiselle tuottaa iloa ja tyydytystä itselle. Sen tietää lähes jokainen.
Itselläni on toistaiseksi kaikki helskutin hyvin. Jos ei yksinäisyyden tunteita oteta lukuun. Joskus siinä kohtaakohtaahyvä vaikka Hectorin muistutus!
Ilon aiheita! Västäräkki loikkimassa edessäsi; outo otsikko tai kuva
lehdessä tai vaikka instassa; ystävän sattumakohtaaminen kadulla; poliittinen ratkaisu, jolla suojeltaisiin luontoa; veroilmoituksen
saaminen pois käsistä; jörön miehen hymy; koiran hännän heilahdukset; se, ettet vielä ole kyborgi; se että vatsasi toimii niin
moitteettomasti; se että tunnet olosi vireäksi ja keksit jonkun uuden ilmaisun;
joku kummallinen yhteensattuma...
Kerran kauan sitten asuin piiiiiiiiitkässä talossa, jossa
oli rappuja yyhyn asti. Olin palaamassa yömyöhällä kotiin, kiipesin rapussa toiseen
kerrokseen ja yritin avata vasemmalla olevaa oveani. Se ei suostunut avautumaan.
Mikä helvetti sua vaivaa, prkleen avain! kiukku kerkisi nousta iholle kun satuin vilkaisemaan
postiluukussa olevaa nimeä. Väärä. Huh. Toivottavasti eivät heränneet. Kipitin
ulos, äkkiä, samalla lailla kuin vielä pitemmän aikaa sitten lapsena, kun naapureiden kiusaksi
soiteltiin ovikelloja ja juostiin karkuun. Ja kyllä – olin väärässä rapussa.
Kävellyt omani ohi. Peruutin siis sinne ja nousin oman rappuni toiseen kerrokseen. Sieltä iso mies
oli hilkulla rynnätä syliini:
– Ai helvetti, sorry! Oon väärässä rapussa,
hän puoliksi huusi, puoliksi kuiskasi ja rymysi ohitseni ulos.
– No heh. Olitko tulossa meille? - ei hän edes kuullut kommenttiani.
Nauratti kamalasti eli sai minut iloiseksi. Siitä
huolimatta, että juttu ei saanut romanttista jatkoa. Nyyh sille, etten minä - tai hän - osannut ottaa tilanteesta iloa irti. Voi antionnellistuttavaa kömpelyyttä!!!
Iloitsen siitä, että mielen - tai joskus fyysinenkin - kurimus voi hetkessä
vaihtua hattaraksi.
Iloitsen myös tuttavuuksista, jotka kokevat asioita toisin kuin itse. Eilinen kahvilaseura kuvasi levottomuuttaan (vaikka hän ilmeisesti viettää pinnalta katsoen ihan normaalia parisuhdeperhe-elämää) niin jännittävällä tavalla, että se virkisti minua siitä eteenpäin useaksi tunniksi. Virkisti ja rauhoitti.
Ajatus, että jonkun elämänsä joka päivänä tiettyyn aikaan valtaa niin suuri levottomuus, että on päästävä, lähdettävä liikkeelle...
Itse lähden nyt liikkeelle. Hetki on hyvä. Kirjasto ensin, ja kesä ja hiirenkorvat ja vesi perään (ei vesiperää).
Ajatus, että jonkun elämänsä joka päivänä tiettyyn aikaan valtaa niin suuri levottomuus, että on päästävä, lähdettävä liikkeelle...
Itse lähden nyt liikkeelle. Hetki on hyvä. Kirjasto ensin, ja kesä ja hiirenkorvat ja vesi perään (ei vesiperää).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti