Melkein kasvoin kiinni satulaan

Illalla Oder-joella. Jokimaisema.

Olen matkalla ei-turisti-kaupungissa. Vähän kuin Mikkelissä, jossa asun. Kaupunkina Frankfurt an der Oder on vähän reilusti Mikkelin kokoinen. Eli kuin kotiinsa menisi?

Päivän aikana voi kasvaa kiinni satulaan. Kurvata korttelin ympäri miettien suuntaa. Katsoa ylöspäin, missä tervapääskyt suhahtelevat ja kirkuvat villisti tuulen rakentaman vuoristoradan mutkissa ja syöksyissä - sellaisen josta ei tiedä mitä vielä on tulossa ja milloin ja mihin se päättyy. Lähteä liikkeelle yrittäen matkia niitä. Ilman karttaa ja kompassia. Vaihtaa suuntaa usein ja äkkinäisesti. Ja saada suunnat mukavan mielivaltaiseen olotilaan. Auringosta ja kellonajasta saattaa toki ilmansuunnan ottaa, mutta ei enää ole aavistusta, oliko oma lähtöpiste missäpäin.

Olin poikennut Runoilijanpolulle. Mitään runoilijaan tai runoiluun viittaavaa en siellä havainnut. Poikkesin kapeampaa polkua mäelle. Siellä törötti metsittynyt entinen koulu- tai opistorakennus, viimeisenä käyttötarkoituksenaan fitness ja disko.

Olisi oikeastaan mainiota, jos kaikki ihmiset muuttaisivat pienille keskitetyille maatilkuille toinen toistensa lomaan ja päälle. Jos luonto sillä lailla pääsisi valtaamaan omansa takaisin. Ehkä luonnolla ei ole omistavan luokan tietoisuutta 'omastaan', mutta ajatus tuntui hyvältä: linnutkin lauloivat täyttä kurkkua.

Eri asia sitten, miten ja millä keinoin se tiheässä asuva popula sitä keskusten ulkopuolella olevaa luontoa  sitten hyödyntäisi. Robotteja kai ruvettaisiin lähettämään metsä-, maa- ja kaivostöihin. Jotkut meikäläiset alkaisivat taistella niitä vastaan, vaikka se taistelu olisi häviöön tuomittu. Vähän kuin jousipyssyillä konetuliaseita vastaan. Tai kemiallisia. Tai whatever. Mutta siis: tämän Brandenburgin osavaltion väestöstä on neljännes yli  65-vuotiaita. Se kertoo aika paljon. Miten olikaan vaikka Etelä-Savossa tai –Karjalassa?

Ent. fitnessklubi ja disko. 

Täällä on monin paikoin jättö- tai joutomaata, keskustan tuntumassakin. Toivon, että sitä kaikkea ei yritettäisi kaapata hyötykäyttöön. Eli myönnettäisiin, että väestö ei enää täällä lisäänny. Mikkelissä kamppaillaan raskailla aseilla hengissäsäilymiseksi, mikä vain nopeuttaa näivettymistä.

Kesken pyöräilyn eteen sattuu kahvila, jollaista jo kaipasin. Dreissig. Siis nimi. Tiskin takana olevien myyjien tyyli on tyly. Kun et heti ymmärrä mitä sinulle vastataan, vastaus toistetaan tiuskaisten, jolloin ymmärrät vielä huonommin. No sain kuin sainkin seljankakeiton, sämpylän ja mineraaliveden tilattua. Ja sain vielä haettua kahvinkin päälle. En päälleni. 

Pöytäni viereistä seinää peitti ruotsalainen kirjahyllytapetti. Näen itseni jonkun ajan päässä hapuilemassa tapetista kirjaa. ’Kirjojen’ nimet ovat ruotsinkielisiä. Paksu, moniosainen Världslitteraturen on tapetissa hajotettu moneen eri kohtaan.

Tuo ei ole tapettia tuo kuvassa oleva 'pumpulipuu'.
En tunnista, eikä saksalaispariskuntakaan, joka istuu sen alla. 

Kummallista, että kahvilabisnes onnistuu palveluttamaan itseään asiakkailla: palautamme kiltisti käytetyt astiat – hyvä ettemme tiskaakin niitä ja pyyhi pöytää perässämme. Pitäisikö puistot ja rannat ja ulkoilureitit yksityistää puistobisnekseksi, ottaa niiden käyttämisestä maksu ja maksun päälle sitten vielä siivouttaa ko. ympäristö käyttäjillään; saisiko se ihmiset huolehtimaan ympäristöstään paremmin? Tuleeko kahvila-asiakkaalle jälkiään siivotessaan jotenkin omistajamainen tai kotoisa olo vai mistä siinä on kysymys? Ymmärrän asian ’sosiaalisissa palvelupaikoissa’ mutta puhdasta bisnestä tekevissä – en. Tämä vaivaa mieltäni vaikka nyt tämän Oderin rantojen roskaisuuden vuoksi.

No on täällä lähellä toisenkinlainen kahvila. Siellä mennään tiskille, valitaan tuote, mennään pöytään, ja auta armias, jos et ole painanut mieleesi tilaamasi tuotteen numeroa kun myyjätarjoilija tulee ottamaan pöydästä tilauksesi! (Mutta hei: Asiakkaat ovat kivoja ja leivonnaiset siellä herkullisia!)

Kahvilakulttuurista eroon päästyäni (wc oli sottainen - en ruvennut siivoamaan) pyöräilin mm. ohi kunnallisen lukion, jonka rinnalla meidän homekoulut… No en viitsi sanoa. Kaupunginosilla ja kaupunginosilla on aikamoiset erot. Tuttua vai? Ja niin on koululla ja koulullakin. Toinen ’Städtisches Gymnasium’ löytyi lähempää keskustaa. – Se on DDR;n ajoista ja omasta yo-vuodestani  1973 lähtien ollut UNESCO-Projektschule, ja rakennus on hulppeanupea. Kävin myös sisällä. Miten lienee oppilaat kumpaankin valikoituvat.

Sisäänkäynti kunnalliseen
Unesco-kouluun.

Mutta sitten parkkeerasinkin, töks, ihan ytimeen: Brandenburgin osavaltion omistama nykytaiteelle pyhitetty museo oli edessäni. Sisällä hienossa rakennuksessa oli 79-vuotiaana pari vuotta sitten kuolleen Günther Hornigin retrospektiivinen näyttely. Itä-Saksan Dresdenistä lähteneen taiteilijan tyylin kehitys 60-luvulta tälle nykyiselle vuosikymmenelle sai kurkkuni karheutumaan. Töissä, jotka hän oli tehnyt minun iässäni, reippaasti päälle kuuskymppisenä, hän oli päätynyt yhä suurempaa kärsivällisyyttä ja käsityöläismäistä tarkkutta vaativiin juttuihin. Rupesin miettimään omaa säntäilyäni.

Kuvassa yksityiskohta Günter Hornigin työstä 2000-luvun
alusta.

Aivan edellisen rakennuksen tuntumassa on kaupunginkirjasto, johon painelin pyörältäni vähän salaa seuraavaksi. Ja nyt oli pelkkää aaaahhia koko hengittäminen. Kirjoja, taidetta, rauhaa ja ikkunoista, mitkä maisemat! Lukuparvekekin. Ja ystävällismielinen virkailija. Olisin varmaan jäänyt sinne jos pyörä ei olisi ruvennut lähes räksyttämään telineeseen kytkettynä; se oli jo melkein liikkeessä kun hyppäsin satulaan.

Kirjaston sisääkäynti. Lukeva tyttö ja koira -patsas.

Yritin kääntää kotiin päin, mutta pyörä oli eri mieltä. Etelään! Okei. Ensin vaadin kuitenkin piipahdusta kohdalle osuneeseen viinikauppaan. Kerroin myyjälle heti etten ole mikään viinispesialisti, mutta jotain hyvää paikallista, valkoista ja kuivaa, danke schön. Myyjä informoi, että jos on vatsaongelmia, niin ei kannata tuota, vaan tätä. Ei nyt juuri, mutta otin kuitenkin tätä. Jää ehkä tuliaiseksi.

Päädyttiin sitten ympyrään, joka osoittautui tien lopuksi ja parkkipaikaksi, mutta pyörä löysi nopeasti radan yli kävelytielle. 

Äkkiä oltiin rehevässä metsässä jossa polku vei yhä lähemmäs rantavyöhykettä. Pyysin pyörää odottamaan vähän, halusin mennä vähän pidemmälle, jonne ajaminen näytti hankalalta. Rantaruovikko ulottui reilusti yläpuolelleni kun etenin sattumanvaraista polkua pitkin. Jonkun matkan päästä tajusin, että 'sattumanvaraisia' kalassakävijöiden polkuja kulki ruovikossa ristiin rastiin, ja rupesin huolestumaan pyöräni kasvavasta huolesta. Törmäsin kuitenkin onneksi häneen, puun takaa, yllättävästä suunnasta.

Kierrettiin Ziegenwerder-saari ja sen jälkeen onnistuin kääntämään nokan kotiin päin. Auringossa lämpiminä lepäävät leveistä halkaistuista puista lepäävät penkit houkuttelevat vielä hetkeksi istahtamaan joen partaalle. 

Viereen hyppäsi kissa:Terttu! Oman 21-vuotiaan Terttu-kissani jouduin lopettamaan juuri ennen matkaa.Tämä kissa oli Tertun inkarnaatio. Ystäväni kuvasta tunnistavat sen nuoreksi Tertuksi, tiedän. Poistin mukana olevilla pinseteillä tältä Tertulta pari punkkia ja se vain puski minua onnessaan. 

Terttu jäi kuitenkin sinne autuaammille asuinsijoilleen kun me jatkettiin taas matkaa. Olin majapaikkani vieraskirjasta lukenut aiempien kävijöiden stooreja. Monet olivat kehuneet Havanna-baaria. Satuttiin kohdalle ja se näytti aika orvolta. Hiekkakenttä, lattarimusa, varastomainen rakennus. Mutta oikein ystävälliset isännät. Menin istumaan kahden paikallisen naisen pöytään, vaikka melkein kaikki muut pöydät ja varsinkin tuolit olivat tyhjiä. Kuultuaan minut suomalaiseksi naiset kertoivat Karjalan menetyksestä Neuvostoliitolle, asuvansa kanssani samassa pihapiirissä, neuvoivat aamuksi hyvän ja halvan aamiaispaikan ja maksoivat olueni. Join sen ja lähdin taas kotia kohti. Vähän yli tai ohi meni, siis ei humaltumisen vaan pyörän vuoksi! Viihdyttiin vain niin hyvin yhdessä että eroajatus tuntui ikävältä.

Ihan terveitä ja kunnossa ovat nuo - painivat pojat.

Rannassa pari nuorta poikaa painiharjoitteli iloisesti hiekalla.

Älyhieno päivä - kiitos pyörä seurasta! 

Mutta kun astuin ovesta sisään, minusta oli jälleen ihan hirmu outoa, että salaa omaksi kuvittelemani fantasiaihastus ei ollutkaan vaivihkaa ilmestynyt paikalle ottamaan minua lämpimästi vastaan.