Päivä ihan epäjärjestyksessä

Eilen olisi oikeastaan kuulunut olla Suomessa. Helsingissä. Läheisten juhlien vuoksi. Olen usein väärässä paikassa väärään aikaan. Mikä tarkoittaa sivullisuutta. Monessa ja vähän kaikessa. Ulkona toisten elämästä ja ehkä omastakin. Tuo hämppis tuossa ikkunan takana on joka ilta lasin takana. Ihmetellään toisiamme.

Tällä reissullani Frankfurt-Oder-Slubicessa olen lipsahtanut välillä myöhässä oikeisiin hetkiin; osunut näyttelyihin, joita ollaan oltu jo purkamassa: upeassa keskiaikaisessa Marian kirkossa pidettyyn syömistämme käsittelevään modernin taiteen näyttelyyn ja Zielona Gorassa galleria 

Peter Hermannin työ Marian kirkossa melkein
viety jo pois.

NWAssa nuoren taiteilijan (Gosia Baartosikin) näyttelyyn molempiin satuin viime hetkellä, minkä ansiosta sain niissä yksityisesittelyn. Kahteen konserttiinkin olen osunut viime hetkellä, vahingossa.

Mutta olen minä missannutkin juttuja. Ja vesipiippubaariin, Monkeys baariin en kehdannut mennä vaikka utelutti. Voisihan sitä 65-vuotias yhden uuden tavan opetella. 

Olen yrittänyt täällä tehdä  tarkkahavaintoja. Ja vastoin tapojani kuljeskellut ilman karttaa ja nettiä, joka toiminut vain asunnolla.

Tänään täällä räjähtelee. Taivas on sen näköinen että räjähtelijä voisi olla ukkonen, mutta taitaa vielä olla rakennustyömaa. Kolme tosi suurta lintua lentää parhaillaan Oder-jokea pitkin myötävirtaan ohitseni. Haukka pesii seinässä kymmenen metrin päässä asunnosta. Kyyhkyset kujertavat rinnakkain hiirtä syövän haukan kanssa. 

Sadeilmaa luvattiin, vaan aamun, aamupäivän, iltapäivänkin ollut lähes +30 varjossa. Itse asiassa aurinko ei ole edes suoraan juuri paistanutkaan vaan kevyen verhon takaa salaa paahtanut ilmatilan turkkilaiseksi saunaksi. 

Haukka on poikasilleen selkeästi päähenkilö. Se ottaa ilmaa siipiensä alle ja porhaltaa Oderin yli vastarannalle, heinikkoihin, missä saaliita riittää. Se on kunkku. Sitä eivät muut linnut häiritse. Sillä on reviirinsä hallussa. Ja vaistot. Ja liikkeet. Minä tiirailen sitä kiikarilla sivusta. Eikö minulla ole parempaa tekemistä? Stalkata haukan perhe-elämää. 

Poukkoiluvideota en onnistunut
tähän saamaan. Oli vaikuttava.

Lähtöahdistus rupeaa kalvamaan mieltä jo päiviä ennen lähtöä. Mikä meno sellainen on, joka sisältää tulon? Pelkkä heilahdus. Tulee tarve poukkoilla. Nyt on ilta, kello tulee täällä yhdeksän, ja oikea jalka joka on eteisen puolella, on koko ajan irtoamassa tuolista.

Tuolla vastarannalla, Puolassa, on koulu, jonka pihassa oli päivällä lastentapahtuma. Osuin sinne, pyöräillessäni missä sattui. Siellä lapset poukkoilivat.

Aamullakin yritin istua koneen ääreen. Ei se onnistunut. Perse ei pysynyt aloillaan. Ei millään.

Vetäisin vaatteen niskaan ja lähdin hakemaan hehkuvassa helteessä varjoista paikkaa konserttitaloluostarin tuntumasta. Oli vihko mukana, johon ajattelin muistiinpanoja väsätä. Ajatuksia. Mutta juuri silloin siihen osui nainen kukkapuskien kanssa konserttitalon puolelle sisään menossa. Olin aiempana päivänä käynyt turisti-infossa oikein varta vasten kysymässä, pääsisikö entistä fransiskaaniluostaria (joka on siis nykyinen konserttitalo) katsomaan sisältä (se sijaitsee parin sadan metrin päässä majapaikastani ja sen vanhimmat osat ovat noin vuodelta 1270). Sanoivat siellä että ’konserttien yhteydessä’. Ja ihmettelivät: ’Pelkästäänkö sitä? No jos turvamies tai vaihtimestari avaa oven, kun menet sivuovea koputtamaan.’  Unohdin koko koputukset. Mutta nyt kun näin naisen avaamassa ovea, juoksin perään: 'Pääsisinkö minäkin?' Ihan kuin joku innokas pikkupoika. '- Luostaripuolta katsomaan?' 'No vähän hankalasti kun juuri ovat konserttiharjoitukset menossa? Mutta oletko yksin? Olet. Na, komm' mit!'

Sisällä oli miellyttävän viileää. Nuoriso(tyttö)kuoro oli harjoittelemassa. Sekin kuulosti mukavan viileältä tässä kuumottavassa ruumiissa. Vanha luostari ja siihen rakennettu hieno uusi lisäsiipi (Konzerthalle) on nimetty Carl Philipp Emanuel Bachin mukaan, joka oli J.S. Bachin poika, ja tässä kaupungissa lakia opiskellut, juristialan hylännyt ja sotilasuran kautta kapellimestariksi ja säveltäjäksi ja kosketinsoitintaituriksi päätynyt mies. Hänen päästään on veikeä patsas pääoven edessä. 

Viileys veti puoleensa ja yhtäkkiä olin juoksemassa vaihtamaan hikisiä vaatteitani kesämekkoon ja palaamassa konserttiin. Jossa totesin olevani totaalinen itkupilli. Eilen kuuntelin pienellä Puolan-reissulla junan pillejä: nekin saivat minut liikuttumaan. Toivat mieleen entiset junan vihellykset ja lempeän veturinkuljettaja-ukin, mutta myös Steve Reichin sävellyksen Different Trains, joka sekin on aina liikuttanut minua (siinä käytetyt vanhojen ihmisten äänet), ja kaiken sellaisen, mitä kovasti kaipaan.

Tässä konsertissa kun nuoret tytöt esittivät kolmen renessanssilaulelman sarjan mm. ihmisen yksinäisyydestä, oli isompi itku taas tulossa. Yleisö oli suureksi osaksi tyttöjen vanhempia. Ylpeitä ’omistaan’ vaikka sinun lapsesi eivät olekaan sinun lapsiasi. Varmasti heistä olisi ollut aivan luonnollista, että heidän tyttäriensä laulaminen itkettää ketä tahansa. Eivät he vieraiden itkujen syistä välitä.

Seurasin tyttöjä mietteliäänä. Erään hymy ja rennon innokkaat rytmiset liikkeet eivät olleet pysyä nahoissa – hän oli koko ajan lähdössä lentoon, ja minä jännitin, että hän esityksen aikana ajautuisi ulos kuorosta. Hänen edessään seisova tyttö taas taas teki opetetut liikkeet selvästi ihan nolona – ne olivat hänestä varmasti tosi naurettavia; hän lauloi mukana, mutta hänenkin puolestaan minä pelkäsin koko ajan, että hän heittäisi nuotit kuoronjohtajan kasvoille ja lähtisi itkien tai kiukustuneena kesken esityksen pois. Kolmas ei löytänyt käsilleen paikkaa. Omilleni minulla onneksi on paikka. Juuri nyt tämä näppäimistö. Joskus kädet voivat olla tiellä. Mutta toisaalta hyvät pitämään tasapainoa. Paikallaan seisominen on haastavaa.

Vatsassani on iso kaipaus. Lähdin joen taakse syömään. Ja tulin jo takaisinkin. Kohta lähden pienelle pyöräajelulle. Tai juomaan yhden oluen. Tai molemmille. Tai en kumpaankaan kun nyt vielä olen tässä. Tuossa edellisessä kuvassakin olin syömässä ihan väärään aikaan lounasta. Ei muita lainkaan näkyvissä paitsi tuo tyttöpatsas liian lähellä autoa. Kun syötyäni menin käymään naisten huoneessa, ravintolan omistaja luuli että olin häipynyt maksamatta ja melkein itki helpotuksesta kun ilmestyin tiskille.

Lähdinpäs. Oli jo pimeää ja mietin valintaa mölysammakoiden ja oluen välillä.

pyöräilin Havana-baarin kautta ja otin oluen ja olin helpottunut kun kukaan ei kysynyt, ketä kannatan, kun menossa oli jalkapallon maailmanmestaruuskisat, mutta en tiennyt kuka ketä vastaan. Väkeä Oderin rannassa olevalla terassila oli tavallista enemmän. Ottelu päättyi 1-1. Baarin yläpuolella lenteli lepakoita. Oluen jälkeen uskalsin ajella pimeässä sinne päin, missä mölysammakot olivat Lebusista tuloreissulla vaienneet kun menin liian lähelle niitä videoimaan. En opi mitään: Virossa kävi ihan samoin. Nyt en pimeässä taas löytänyt koko paikkaa ilman katuvaloja, pyörän valoa tai otsalamppua. Ajelin aikani. Lepakoita lenteli lisää ja sirkat sirittivät mahdottomasti. Kotona sammakoiden kurnutus ja sirkkojen siritys kuului joen yli ikkunan läpi viidenteen kerrokseen.