Tehtävä, pyörähtämisiä ja äidin asema

Olin saanut pojalta tehtävän. Hankkia uudet airot, niihin hankaimet, ruuveja, kottikärryn pyörän, perämelan. Auki oli enää vain Motonet, hyvä kun oli, kun lähtö kesäpaikasta kaupunkiasioille lykkääntyi. Miksi?

Koko viime kesänä en tarjennut kellua. Kelluminen on ihmeellinen asia. Käyt sinne. Veteen siis, naulitun tai äxän muotoon, hengittelet ja räpyttelet taivaalle silmiäsi. Suljet ne ja vähitellen keskityt pääsi painoon. Se painaakin kovasti, tuntuu ettei se millään voi kellua muun kroppasi jatkeena, mutta siinä vain olet ja annat sen painaa. Jonkun ajan kuluttua tunnet miten suunnat katoavat ja käännyt vedessä ylösalaisin, et vatsallesi vaan ketarat kohti taivasta ja painava pää alhaalla tyhjää vasten. Pyörit, hitaasti, kuin avaruudessa konsanaan.

Painovoimatietoisuutesi katoaa. Kun avaat silmäsi, taivas laskeutuu lähelle, veden ja ilman raja katoaa ja sinä omissa rajoissasi ja ilman niitä.

Ei siitä painottomuudesta pois haluaisi. Paria lisälämpöastetta vain vielä kaipaisit jotta realiteetit pysyisivät aloillaan. Etäämpänä.

Pientä huimausta tunnet rantaan noustessasi, jalat allasi.

Mutta takaisin kauppa-asioihin! Olin myös itse antanut itselleni tehtävän. Käydä jotakin syömiseen liittyvää hakemassa, ja kaupunkikodissa ainakin kukat kastelemassa, ehkä nukkumassakin. Vaihteeksi.

Mutta kärry pyörähti Motonetin pihasta takaisin. Vasta kesäfarmin pihassa heräsin.
Näinhän sen piti mennäkin. Ehdit vielä iltauinnille ja seuraamaan kun tuuli pyörähtää pohjoiseksi ja veden lämpötila jälleen laskee. Ja kyllä siellä aamullakin vielä uida tarkenee. Ennen kuin teet tilaa viikonlopun viettoon tulevalle poikasi kaveriporukalle.

Sitäpaitsi sänkyysi, tyynysi viereen on jäänyt kesken kirja, Luigi Pirandellon Sitruunoita Sisiliasta. Yksi novelleista, jonka luet kertoo juristista, joka on juuttunut muodollisen elämän vangiksi. Hän yrittää rikkoa muotoja leikkimällä työhuoneessaan vanhan koiran kanssa kottikärryjä, salaa. Koira on siitä kauhuissaan. Vähemmästäkin.