Teinikärpäsen biletystä ja aamusta kaikki toisin

Iltakaipaus

Kerroin eilen saunapeikosta joka piiskasi minua hyväksymään yksinäisyyteni. Jatkan nyt, kun mieli ei siihen ihan pystynytkään. Se - mieli siis - palaa sitkeästi haluamalleen radalle. Haluamaan jotakin ’muuta’. Jonkun ’muun’ silitystä, ja rohkaisua omalle olemassaololle. Fyysisen läheisyyden lisäksi.

Niin kuin tikanpoika eilen ja tänään on yhä uudestaan palannut huutamaan mammaa keskelle pihaa (lipputankoon, pihapöydän vieressä olevaan koivuun…) vaikka rauhallisempia paikkoja löytyisi vaikka kuinka. Haluaako sekin huomiota myös muulta taholta?

Menin illalla rauhallisena nukkumaan ja nukuinkin ellei oteta lukuun kärpästä joka muutteli olomuotojaan unen myötä. Välillä oli kuuma ja potkin peiton pois. Mutta pieni riekkuva teinikärpänen mahtaili noin 60 neliön hirsimökissä läpi yön, biletti paljailla säärilläni tai otsallani tai rinnallani. Hirsiseinät muuntuivat välillä rapautuneiksi Oderin rannan tiiliseiniksi, joiden aukoissa haukanpojat kirkuivat vanhempiaan, jotka sitten leuhahtivat ylitseni käskevästi: pysy poissa! ja vedin peiton taas ylitseni. Pään yli vedetyn lakanan läpi kuului jälleen teinikärpäsen touhut mutten jaksanut lätkää hakea eikä haukkoja lätkitä! Päivällä se sama pikkukärpänen touhusi edelleen yhtä väsymättömästi kuin pumikoirani; sitä paitsi se oli kesyyntynyt ja hyppeli jo sormilleni, periaatteessa helposti napattavaksi, mutta jo niin luottavaisena että oltiin muututtu kämppiksiksi. Vihkoni päällä se mutusti jotain pienenpientä murusta ja tuli sen jälkeen hieromaan etujalkojaan tämän kirjoituslaitteeni kuvaruudulle. Ihan kuin joku perheenjäsen tuossa jotakin selittäisi käsiään rasvatessaan. Sen läpinäkyvät verkkomaiset siivet ovat aika hämmästyttävän tehokkaat kokoonsa nähden. - Hienot, sanoin sille. Se oli varma itsestään. Itsevarma. Ei epäillyt omaa olemassaoloaan. Eikä oikeutta siihen.

Jo aamusta kaikki oli ollut toisin. Istuin rannan auringossa, kuvittelin ’sinun’ olevan läsnä ja rupesi oma surkeus ja kaipaus mahdottomasti itkettämään. Kaikki kauniit aamut: vailla jakajaa, ruikutin. 

Kunnes pakenin surkeuttani faceen. 

- Haluaisitko valaistua? lävähti nenäni eteen suurin kirjaimin lilalla pohjalla. Fb-kaverini, pitkän linjan meditoija-joogi oli juuri kysynyt sitä päivityksenään. Myönteisten ja harkitsevien kommenttien ohessa hän sai myös napakan vastauksen: ’En’. Kysyjä kuitenkin halusi varmistua: 'Se on sama kuin sanoisit, ettet halua olla aina onnellinen', mutta vastaajalle keskustelu riitti. 

En olisi itse osannut vastata yhtä ytimekkäästi. Haluaisin olla ytimekkäämpi, mutta taidan yleensä olla liian monisanainen. Eksyä sivupoluille. Ruveta vaikka tässä nyt pohdiskelemaan erilaisia tapoja sublimoida eli viettienergian siirtämistä henkisempiin juttuihin. Tämä juttu ei ole kauhean henkinen, jonkinlaista alkeissublimointia ehkä. Joka saa jumittuneen haluni tai kaipuuni suuntautumaan muualle.

Valaistuminen ei minuakaan oikein vedä puoleensa. Ehkä pitäisi. Mutta olen tainnut kasvaa sisään ristiriitoihin, joihin liittyy myös ahdistusta, masennusta, suuttumisia, surua ja ruikutusta. Ja oppinut ajattelemaan että ne itsellä toimivat myös jonkinlaisena maaperänä koko olemassaololle ja myös elämästä välittämiselle. Ajatus 'täydellisestä rakkaudellisesta onnellisuudesta'  kuulostaa jotenkin lattealta. Nuoruudessani läheisiltä tuntuivat eksistentialistiset teoriat, joissa ahdistus on keskeinen ihmisen vapauteen ja vastuuseen liittyvä seikka. Itsellä oma luovuus – jos sitä nyt on – kietoutuu usein ahdistuksen kokemiseen ja sen hetkittäiseen voittamiseen. Tai jonkunlaiseen kulissien romahtamisen kokemukseen, mikä käsite on Camus'lta peräisin.

Mutta ei kaipaus kirjoittamalla (sublimoimalla) katoa, älä yritä, kesätuuli hameen alla muistuttaa. Ja se, kun läheisen pariskunnan näkee koskettavan toisiaan. Vuosikymmenten jälkeen. Lämmöllä. Sydän toimii, vaikka saattaa olla jotenkin oudosti asemoitunut.

Aamukaipaus