Vuosia sitten minulla oli työkavereina ihmisiä, jotka asuivat kymmenien kilometrien päässä lähimmistä kaupungeista. He tekivät organisaatiollemme etänä tallennustyötä ja minun tehtäväni oli käydä heidän luonaan perehdyttämässä ja auttamassa heitä vanhojen käsinkirjoitettujen tekstien tulkitsemisessa.
Eräs heistä kertoili minulle sivuja selaillessamme oman puolueen etsinnöistään ja siitä, miten hän - minun laillani 'isän tyttö' - oli vihdoin saanut kertoa isälleen löytäneensä poliittisen kodin. Aidon, vilpittömän ja rehellisen. Timo Soinista. Ei Perussuomalaisesta puolueesta vaan Timo Soinista, jossa puolue vielä tuolloin ruumiillistui. Jytky oli vasta tuloillaan.
- Ai, minä sanoin. - Mitä isäsi tykkäsi?
- No ei oikein.
- Voin kuvitella. Kodin, vaikka poliittisen.
- Kai se oli vähän mustasukkainen joo.
Uidessani mietin, että mitä hän mahtaa nyky-Soinista ajatella. Pettynyt? Hävettääkö häntä? Oma silloinen ihastuksensa, intonsa? Tai Timo Soini itse? Myötähäpeä? Onko hänen silloinen maailmankuvansa järkkynyt? Vai onko hän pysynyt uskollisena? Mukautunut käänteisiin?
Siinä lämpimässä harmaudessa kelluessani ja sukellellessani kiertyi ajatus Soinista ja entisestä työkaverista ihmiseen, jota aika pitkään olin pitänyt vilpittömänä ja suorana, lähes teeskentelemättömänä. Viimeksimainittu sana oli puhutellut häntä; hän oli viestannut, kauniisti, miten luonnon eläimet ja kasvit eivät teeskentele.
Jos ihastuksen kohteelle ilmaisee tunteensa suoraan ja vilpittömästi, onko se naiivia, naurettavaa ja esitykseksi tulkittavaa? Pitäisikö sitä jälkihävetä - myös sitä, että joillekin ystäville on ihastellut ja kehunut ihmistä, joka onkin vain omaksi huvikseen vedättänyt sinua? Syystä jota et voi ymmärtää.
Minusta ei. Tunne voi kyllä olla ikävä: kuin joku kovertaisi sinua sisältä muttet oikein tiedä mikä. Ja voimakas myötähäpeäkin (suuttumuksen ohessa) siitä saattaa tulla. Sen henkilön puolesta, joka pitkään tai jatkuvasti ja ehkä tietoisestikin on esittänyt sinulle muuta kuin on. Syystä jota et millään ymmärrä.
Huijatuksitulemisen ja pettymyksen tunne voi keikuttaa pahan kerran omia perustuksia. Jos sisäistä vastavoimaa ei löydy.
Kavereilta voi saada lohtua, mutta ainoa todellinen tuki on omissa psyykkisissä, sisäisissä voimavaroissa. Niitä kannattaa kaivaa esiin. Jokaisella niitä on.
Tuskin kukaan pystyy todella olemaan täysin teeskentelemätön. Ehkä 'hänkin' oli valheellinen vain sinua kohtaan. Yhdellä tavalla. Muita kohtaan muilla tavoilla?
Viime viikonvaihteessa kuulin pintaraapaisuna René Girardin mimeettisen halun teoriasta, jonka mukaan jäljittelemme yksilöitä, joiden kaltaisia haluaisimme olla ja tällöin päädymme haluamaan samoja asioita kuin he.
Mikä on se voimakas tunne, että toinen on satuttanut, ehkä halunnutkin satuttaa sinua ja siinä onnistunut? Että hetken - lyhyemmän tai pitemmän - olet musertunut ja hajalla. Onko se tosi? Ainakin se tuntuu toden teolla todelta. Tunteet ovat olemassa. Joka tapauksessa. Häpeäkin. Siellä jossain pohjalla, vaikket sitä tunnistaisikaan. Viha ja vihaisuus on helpompi tunnistaa. Ne ovat lähempänä pintaa. Mutta syövät voimia. Joten niille kannattaa tehdä jotakin.
Ilo ja nauru ovat tärkeitä ja tavoiteltavia asioita. Ne kannattelevat. Mutta vedessä nauramista en suosittele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti