Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.
Jne.
Muistan höpöttäneeni tätä Lauri Viidan Alfhild-runoa jossakin elämäni muinaisvaiheessa. Sen rytmissä oli magiikkaa. En tiedä mietinkö juuri sen sisältöä. Enempää kuin sen lorun, jossa 'Ihmisten lapset ilmassa lentää tuulissa pilvissä hampaat irvissä karvalakit korvissa housut polvissa piipaapois'.
Viidan Runossa Alfhild on kuitenkin lempeä äiti joka kehottaa rakastamaan.
Mutta äiteihin liittyvä yleistys siinä; nykyään se kuulostaa omiin korviini falskilta. Ellei se tarkoita vain osaa äideistä. Niitä toivossa väkeviä. Vaikka sarkastinen mieleni kääntää senkin helposti niin, että 'toivossa väkevät' hallusinoivat jumalia, koska elämässä ja maailmassa on niin paljon turhia toivoja, toivottomuuksia, että joskus itse olen toivonut toivon kuolemaa.
On niin hurja määrä äitejä, joiden ei olisi pitänyt koskaan syntyä tai synnyttää äideiksi. Jotka ovat olleet kykenemättömiä pitämään huolta ja rakastamaan. Tai ovat olleet vääriä äitejä omille lapsilleen eivätkä ole koskaan kyenneet hyväksymään synnyttämäänsä lasta sellaisenaan.
Kävin kylässä asialla. Siis en vain käydäkseni tapaamassa tiettyä ihmistä, vaan hakemassa häneltä jotakin. En ole varma, onko kyseinen ihminen minulle tai olenko minä hänelle vain tuttava, kaveri vai jonkinasteinen ystävä. Joskus on helpompi jutella ihmiselle, joka ei ole kovin läheinen.
Hänelle tuli puhelu. Hän vastasi:
- Ei. En halua nähdä ruumista. En ole tähän asti elämässäni joutunut näkemään yhtään ruumista enkä nytkään halua nähdä sellaista.
Hänen äitinsä oli kuollut. Hänen äitinsä oli ollut kylmä äiti, joka ei ollut koskaan pitänyt häntä sylissä, katsonut hellästi, antanut tunnustusta tai rohkaissut häntä. Sen sijaan tämä äiti oli sanonut jotenkin niin, että 'isäsi vaati lapsentekoa, muuten olisi jäänyt väliin'.
Hän puolestaan oli kasvaessaan tuntenut äitiään kohtaan vain kylmyyttä ja inhoa, mikä oli tietenkin kuulunut hänen kielessään: 'Miksi levitit haarasi? Jos olisin tiennyt, minkälainen äiti mulla tulee olemaan, olisin syntynyt kuolleena.'
Mutta nyt hänen äitinsä siis oli kuollut. Juuri nyt kun minä satuin olemaan siinä hänen luonaan. Hörppimässä banaalisti kahvia ja syömässä hänen tarjoamaansa piirasta. Äiti, jota hän ei ollut nähnyt seitsemään vuoteen.
- Hyvä kun pääsi pois, hän sanoi. - En mä sitä kaipaa.
Hänellä oli itku kurkussa. Elämän mittainen pettymys äitiin, joka ei omalta osaltaan koskaan yrittänyt pitää yhteyttä ainoaan lapseensa.
Vaikka toivo äitiyhteyden syntymisestä tai äitisuhteen muuttumisesta oli mennyt jo aikoja sitten, niin menetys konkretisoituu kuoleman hetkellä. Tai esittäytyy, vähän kuin näyttämöasussa.
Olen itse surrut sitä, että olin vääränlainen lapsi omalle äidilleni. Tai päinvastoin. Mutta meillä oli sentään yritystä. Tältä tutulta oli yrityskin ollut hukassa. Tai hänen äidiltään. (Tuttu on muuten oikeastaan hirmu kaunis, kalevalainen sana: Jos mun tuttuni tulisi, ennennähtyni näkyisi. Sehän on kauniimpi melkein kuin 'ystävä'.)
Mutta minkälaista 'sururaivoa' edelläkuvattu voi aiheuttaa? En voi olla miettimättä sitä, itse joskus 'häpeäraivoa' poteneena siitä etten lapsena kokenut koskaan tulleeni tällaisena hyväksytyksi. Enkä taas sitten sitäkään, miten puolikas äiti olen itse ollut omalle lapselleni.
Huonot ja pahat äidit ovat olleet tabuja. Siksi ne on saduissa muutettu äitipuoliksi.
Olisipa se jotain, jos ihminen voisi surra surunsa vain kaikella yksinkertaisella lämmöllä ja ikävällä tietäen tulleensa rakastetuksi. Ja kyenneensä rakastamaan.
Siellä he kulkevat tähtien rivissä
kirkasta vanaa,
isä ja äiti, peräkanaa.
...
viittoen, luikaten parhaansa mukaan,
ettemme loukkaisi Pispalan kivissä
jalkaamme kukaan.
Blogi julkaistu tutulta saadulla luvalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti