Niin loistonäyttelijä kuin Mari Perankoski onkin, niin mieltä vihloo kun hänet on pistetty esittämään jouluhösötyksen valtaamaa emäntää, jota mies pakenee pihalle. Mitään latteampaa en ikinä pystyisi keksimään.
Pakenin itse ohjelmaa pihalle! Haukkomaan henkeä. Tuli väristyksiä. Olen näköjään hyvin herkkä.
Ihan rauhassa kaikki joulunrakastajat: siitä vaan kodeissanne vaihtamaan värit punaiseen ja kääriytymään joulunpunaisiin essuihin ja paistamaan pikapikaa ekat adventtipiparit. Moni ystäväni kuuluu joukkoon!
Tämä joulupökäle meni nyt vain yli oman sietokyvyn.
Tuon päälle en suostu kodissani katsomaan punaista muuta kuin punaviinissä ja ehkä nyt tuossa yhdessä puoliksipalamattomassa kynttilässä, jonka poltteluun en joulukuuta tarvii.
Viime yönä olin muinaisen kotikaupunkini Helsingin rautatieasemalla. Autoin kahta tätiä kuljettamaan matkalaukkujaan. Olivat raskaat ja menin hakemaan kärryjä. Asemahallin toisesta päästä löytyi hevoskärryt ja niiden edessä hiiiiiiirveän leveäselkäinen hevonen. Selkään kiipeäminen tuntui samalta kuin tuon lähiharjuni, Kaihun drumliiniharjanteen rinteellä liukastelu tuolla muutaman sadan metrin päässä.
Heppa joutui kahlaamaan paperiruusukkeiden seassa, joita aseman lattia oli täynnä. Asema oli vasta avattu uuteen käyttöön. Se oli täyttynyt nopeasti asukeista. Sinne oli perustettu retkeilymaja ja monet asukkaat viettivät päiväänsä asemahallissa olevilla penkeillä lukemalla lehtiä ja seurustelemalla ja auttelemalla toisiaan.
Minulle oli siellä tarjolla muutamakin mies. Valitsin niistä nuorehkon skitsofreenikon, koska hänellä oli persoonallisia ja asiaankuulumattomia välihuomautuksia, joita kukaan muu ei minun lisäkseni ymmärtänyt.
Kaikkeen ei kaikkien ymmärrys yletä.
Mutta yritän itse taapertaa läpi tämänkin kuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti