sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Barcelonasta puoli ja toinen

Siitä huolimatta että tiedän Casa Milan katon nykyään olevan (kai)
melkoinen turistikohde, niin pelkän tällaisen ohjelmasta läppäriltä napatun
kuvan näkeminen säväyttää.  Kuva jutussa mainitusta dokumentista.
Jostakin 1980-90-luvun taitteesta asti olen nähnyt toistuvia unia Barcelonasta - vähän saman tyylisiä kuin koulun loputtua toistuvat kokeisiinjoutumisunet. Olen niissä siellä matkalla, itsekseni, ja yritän turhaa löytää kaupungista sen minulle tärkeän ytimen.

Vanha kaupunki, joka kahden viikon itsekseen tehdyllä matkalla ehti piirtyä mieleen aika vahvasti, on muuttunut labyrintiksi, jossa bussit vievät minut yhä uudelleen kaupungista ulos, ja selkeälinjainen metro on kokonaan kadoksissa. Yhä uudestaan etsin kartalta ihan tuttua kohdetta, sydäntä, joka on oudosti jäänyt johonkin sielun pohjalle kaipuuksi, mutta en hahmota sen paikkaa enkä osaa nimetä sitä, jotta voisin kysyä neuvoa, vaan joudun poistumaan kaupungista sinne koskaan pääsemättä. Omaan ytimeeni. Siltä se tuntuu.

Siihen aikaan, 1980-90-luvun taitteessa Barcelonassa oli aika väljää. Niin goottilaisilla kujilla kuin kaikissa Gaudi-kohteissakin. Sagrada famigliassa kiipeilin tornista toiseen niiden välisten siltojen kautta ehkä kolmen ihmisen tullessa jossain kohtaa vastaan, ja tuijotin avoimista ikkunaluukuista maisemia suuntaan ja kolmanteen. Casa Milan aulaan menin kysymään, miten pääsisin sen katolle. Talon vahtimestari selitti, että siihen vaaditaan lupa ja antoi minulle osoitteen. Kommunikoimme espanjaksi, jota en lainkaan osannut, mutta minulla oli sanakirja ja jostakin putkahtanutta ilmestynyttä itseluottamusta. Matkustin metrolla toiselle puolelle kaupunkia olevaan rakennusvirastoon, jossa sanoin olevani opiskelija ja haluavani katolle, ja sain lupalapun. Katolla oli mosaiikkipäällysteisiä veistoshormeja ja niiden välissä aaltoilevia kujia ihailemassa lisäkseni muutama eteläamerikkalainen arkkitehtiopiskelija.

Varsinaista turistiruuhkaa ei ollut missään. Vain aika normaalia vilkasta kaupunkielämää. Toki siirtolaisia jo oli, ja laittomia maassaoleskelevia, huumeita kauppaavia, passit ja rahat oli hyvä pitää piilossa, ja kaduilla, joilla oli runsaasti prostituoituja tunsi itsensä vääräksi henkilöksi. Oman vaatimattoman hotellinikin katu kuului niihin. Jostakin syystä kuitenkin tunsin oloni turvalliseksi. Jotenkin kotoisaksi. Maitokahviaamiaiselle sattui suomentaja, jonka kanssa pääsin syömään pariin mainioon syrjäkaduilla sijaitsevaan ravintolaan, joita en itse olisi keksinyt.

Kävelin, kävelin. Kymmeniä kilometrejä. Barcelonetassa söin elämäni parhaan paahdetun simpukka-annoksen. Yhdeksi päiväksi maltoin irrottautua ja matkustin junalla Gironaan.

Kun sunnuntaiaamuna seisoskelin 1200-luvulta olevan Katedraalin edessä häikäisevässä auringossa  ihmettelemässä perinteistä katalonialaista tanssia kirkonmenojen päälle (tietä pitkin eteni samaan aikaan mielenosoitusmarssi Katalonian itsenäisyyden puolesta), eräs paikallinen mieshenkilö tuli juttelemaan, ja jatkoin hänen seurassaan, hänen vespansa kyydissä, kiertelemään kaupunkia.  Kiersimme kukkuloita, Montjuicin, Tibidabon, Park Güellin, ajoimme meren rantaa, ja kävimme kaupungin ulkopuolella olevassa Gaudin kryptassa. Ja samana päivänä erotessa sovimme, että seuraavalla reissullani osaisin vähän espanjaa. Se jäi, olen jäänyt koukkuun italian kieleen. Siitä huolimatta, että Barcelona jostain syystä muutamista käymistäni isommista kaupungeista pysyi mielessäni elävimpänä enkä ole sinne sen kaksiviikkoisen jälkeen palannut.

Juho-Pekka Tanskasen Barcelonaa odottamassa dokumentin
loppupuolen upeaa kuvausta, jossa oikeat asukkaat
kulkevat vasemmalta oikealle ja katumyyjät säkkeineen
taustalla oikealta vasemmalle.

Oma länsimaisen ihmisen naiivin huoleton viime vuosisadan matkani tuli mieleen kun tänään tuijotin intensiivisesti Yle Areenasta dokumenttia Barcelonaa odottamassa.

Se on hieno kaikilla mittareilla. Kuvaukseltaan, tarinaltaan, äänimaisemaltaan. Dokumentin päähenkilönä on luvattomasti luvatussa maassa oleskeleva gambialainen nuori Mou, joka kävelee kaikki päivänsä pääksytysten ostoskärryjä työntäen, etsii roskiksista dyykattavaa, erityisesti metalliromua, ja yrittää selvitä. Ajattelen, että hänen keruutoimintansa ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin sienten tai marjojen tai pullojen keruu täällä. Monelle sekin on tärkeä toimeentulon lähde tai ainakin jatke.

Mutta Moun ahdistus kasvaa päivä päivältä, vaikka hän löytää menetetyn tyttöystävän tilalle toisen, sillä hän on viehättävä persoona kaikessa puheliaisuudessaan. Vaikka sanoo itse ennen olleensa paljon hymyilevämpi, ohjelmassa kerrotusta syystä.

Barcelonalaisen metalliromua vastaanottavan liikkeen omistaja puolestaan kertoo romumetallin hintojen vaihtelevan, mutta että 'ne' tulevat ja tuovat sitä kärryineen ja putsaavat samalla kaupunkia. Eli tekevät järkevää keruutyötä. Moukin. 'Aivan viimeisessä hätätilassa' hän käy mm. metroissa luvatta esittämässä räppiään.
Kuva dokumentista Barcelonaa odottamassa.
Mou on - syystä - väsynyt.
Mou haaveilee koko ajan Barcelonasta - pysyvästä oleskeluluvasta. Hän on ollut ilman sitä jo 8-9 vuotta, joutunut jatkuvasti välttelemään ja pakenemaan poliisia, ja on jatkuvasti tilanteestaan ja toimeentulostaan ahdistunut. Hän on sairastunut psykoosiin. Loppupuolella todetaan, että kaupunki mieluummin käyttää rahaa, lääkitsee ja laittaa hänet sairaalaan kuin myöntää hänelle luvan tehdä töitä. Viimeisissä kuvissa Mou tuntuu olevan jähmeä, lääketokkurassa, kun hän siihen asti on ollut vilkkaasti puhuva ja liikkua.

Ennen lopputekstejä Mou astuu rapusta ulos ja katoaa. Viitteellinen ratkaisu on ohjaajan valinta.

Dokumentti kertoo myös siitä, että Barcelonassa oleskeleville luvattomille katukauppiaille on perustettu Katukauppiaiden liitto, joka ajaa heidän asiaansa. Se on mm. perustanut oman Top Manta-tuotemerkin idealla 'syrjäytyneet pois kaduilta', 'legal clothing - illegal people'.

Käytännössä myyjät elävät päivisin kuin myyrät: ilmestyvät porukalla säkkeineen jostain metrotunnelista kadulle, jolle levittävät säkkikankaaseen kiinnitetyt tuotteensa, pitävät samalla taukoamatta silmällä poliiseja ja ovat koko ajan valmiina pakenemaan takaisin maan alle. Se on kovaa elämää, jota monet ovat viettäneet vuosikausia. Takaisin - niin mihin? - tuskin on paluuta mutta ei mihinkään muuallekaan menemistä.

Eilisiltana katsoin turkkilaisen lyhytfilmin, jossa hallituksen vastustajat - oman maan kansalaiset - samalla tavalla välttelevät poliiseja. Molemmissa tapauksissa poliisit ovat jokseenkin vapaita pahoinpitelemään ihmisiä. Monella on vammoja.

Myyrät ovat tuskin vähenemään päin.

Kuva dokumentista Barcelonaa odottaessa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sielunkumppani vai ruumiinkumppani

Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsi...