Lätäkkö, toivo ja sen heittäminen

Sivuutan aamulla koirani kanssa pikkupojan ja naisen – ilmeisesti pojan äidin. Nainen näyttää hirveän vakavalta ja stressaantuneelta kaivaessaan repusta rukkasia pojalle, joka paljain käsin pomppii vesilätäkössä, josta lähtee tiessä olevan uran myötäinen puro seuraavaan lätäkköön. Veden pinnalla on vielä vähän jääriitettä ja se tekee lätäkössä hyppimisestä hauskempaa. Loiskis ja ritsräts. 

Hymyilen ja sanon: Hienoja lätäköitä! Koirani haukahtaa pojalle. Äiti ynähtää väsyneesti, hymähtää että näitä riittää.

Äiti on varjo, poika on aurinko. Miksi mieli - oma mielesi - takertuu niin mielellään ajatuksiin ja ’toivoihin’, jotka ovat jossain etäällä. Etäämpänä. Ehkä tavoittamattomissa. Lätäkköön keskittymisen sijasta? Niin tekemällä sivuuttaa itsensä.

Lätäkkö tai lähde. Lapselle se on sama. Jos aikuinen sallii. Enkä tarkoita peilauslähdettä omalle narsismille. Vaan ilon, energian, nautinnon lähdettä. Mikä piru sellainen muka on? mieli kommentoi.

Edes kiirettä ei tarvita siihen että oma lätäkkö jää huomaamatta. Vain se, että mieli on aina toisaalla. Sellainen helvetti ihmiselle on mieli. Sitten kun olet kunnolla sairas, niin sairas että olet teljetty sairaalaan, saat joskus hetken pidettyä mielesi ’tässä’.  Ehkä. Ehkä se vaatii fyysistä sitomista. Vai mitä? 

Mut hei! Viimeksi päädyin muistaakseni harmaaseen mereen kellumaan. Siellä kuitenkin sitten havahduin, selälläni kelluessani, siihen, että molemmilla puolillani tuhisi ja töykki joku... eläin.

- Hei, tää on koirien tää uimaranta! joku huusi rannalta. Ja tosiaan - kaksi isoa koiraa otti hampaillaan kiinni käsivarsistani, aika taitavasti, ei tullut ihoon reikiä, painaumia vain, ja veti minut rantaan. 

- Onhan tuolla hanhiakin, osoitin, ja sanoin vilusta vapisevalla linnunäänellä ryömiessäni hiekalle.

- Ne ovat luonnon eläimiä. Oletko sinäkin sellainen?

- En tiedä, olen muualta, sanoin. Vaikken oikeasti vielä tiennyt olinko muualta vai läheltä.

Koirien ulkoiluttajat mulkoilivat märkää olemustani.

- Sekopääuimari. Vähän tärisevänä ja horjuvana nousin vesirajasta kamaralle ja tähyilin ympäriltäni paikkaa, missä voisin kuivatella itseäni. Ilma oli sen verran viileä ja tuulinen, että fiksuinta oli pysytellä liikkeellä. Lähdin kävelemään rantaraittia jolta käännyin Hietaniemenkujalle - nimen näin tiekyltissä; se oli pientaloaluetta. Poikkesin talojen välitse polulle, aurinko oli ruvennut paistamaan. Hapuileva ajatus oli löytää sen verran suojaisa paikka että voisin ripustaa vaatteeni hetkeksi kuivumaan. Edessä oli kallioinen puistoalue. Siellä oli jonkinlainen juoksu- tai vallihauta, jonka vartta seuratessani päädyin luola-aukolle.

Aukosta kurkisti hirmuisen ränsistynyt otus. En saanut selvää oliko hänellä tai sillä päällään vaatteita vai ainoastaan maakerrostumia. – Tännekö meinasit? hän ärähti vihaisen koiran äänellä. Seisoin hytisten hänen edessään: - En nyt varsinaisesti itsekään tiedä. Kadotin toivoni enkä tiedä mihin tästä.

Italian Bomarzon hirviöpuistossa oleva 'helvetin suu'.
Kuva Herbert List vuodelta 1952

- No sitten taidat olla oikeassa paikassa. Tämän linnoituksen raunioista  ei toivoa kannata hakea. Ympäröivä kunta on vauras, mutta siitä ei täällä tiedetä. Tämä on entinen ammusluola. Roskiksista keräiltyjä peitteitä löytyy lämmikkeeksi. Joskus on hyvä irrottautua toivosta. Siinä roikkuminen se vasta helvetti onkin. No! Käy sisään!  Vai pitääkö sinun ensin voida jotenkin hyväksyä minut?

Kysymys hämmensi minua ja tiirailin otuksen kasvoja. Pinnistelin erottaakseni niissä jotakin tuttua. Vaikka mitä väliä sillä. Ihmiset ovat mitä ovat.  - Ei pidä, sanoin.