Jatkoa. Minulla on jotain muuta tänään.

Tämän ikäiset ihmiset humpsahtavat joskus huomaamattaan uneen. Viimeinen kuulemani lause [edellinen blogiteksti] oli koskenut ruokaa, ja muistan ajatelleeni että minulla on kova nälkä. Ja pelänneeni samalla lentäviä paakkuja.  Sitten olin nukahtanut syömättä.

Jotkut sanovat matkan jälkeen, että on ihana palata kotiin. Kotiinpaluu voi olla myös silkkaa ahdistusta. Elämä on voinut olla pitkä sota itseä vastaan, jonka taustalla on kummitellut toivo. 

Herätessäni tunsin itseni lämpimäksi ja kuivaksi ja olevani jossain korkealla. Luolan katto oli aika lähellä. Katselin sen rosoista paikoin kiiltelevää pintaa. Makasin  pehmeän kerroksen päällä. Vain takapuoleni kohdalla tuntui jossain alapuolella oleva joku pieni ja kova. Prinsessaperse.

Jalkojen päällä oli jotakin peitteen painoa raskaampaa ja kohottauduin. Luola-asuja? Ei kun tämä vaikutti kummallisen paljaalta. Valtava toukka!

- Moi hei! sanoin. Se kohotti päätään josta ojentautui sarvi - sen näköisenä että anna mun nukkua.

Annoin. Noustessani vaatteet varisivat yltäni kummallisina riekaleina. Ehkä niin käy vanhoille.
Kierähdin maahan. Olin nukkunut tosiaan korkealla peittokasan päällä. Paikalla ei näyttänyt toukan lisäksi olevan muita. Lähellä roikkui suuresta täkistä tehty riippumatto. Tyhjänä. Vedin yhden peitteistä ympärilleni.

Keskellä luolan lattiatilaa oli  lipasto ja sen päällä suuri kantikas pata. Nostin sen kantta. Ruokaa! Valmiiksi paloiteltuja puhtaita porkkananpalasia, kananmunia, leipää, öljyä, kalaa, lampaanjuustoa… Lipaston ylimmästä laatikosta löytyi ruokailuvälineitä. Kävin käsiksi ja koin syödessäni täyttäväni tyhjää tilaa.

Syötyäni olin valmis häipymään. Nyt  kun ’se’ ei ollut paikalla. Mutta ilman vaatteita pelkän täkin sisässä - niinkö?

Mitä itse olisit sijassani tehnyt? 

Tässä viaton mikälietoukka. Mutta
ulosmenotien vahtina oleva vähän
toista sorttia.

Menin ovelle, mutta toukka oli huomaamattani siirtynyt sen eteen.  Se oli suurin piirtein rotweilerin kokoinen. Sen iho oli täynnä nyppyjä – vähän kuin se olisi ollut kananlihalla. Siinä se möllötti. Töykkäsin sitä jalallani. Ainoastaan sen terävä sarvi singahti ylös.

- Leikitkö sä jotain kerberosta? Yksipäistä? Vetäydyin takaisin ja istahdin riippukeinuun, joka otti vastaan kuin syli.

Kun seuraavan kerran heräsin ja avasin silmäni, luola-asuja seisoi edessäni. Hänen muta-ihonsa oli muuttunut takiksi, joka oli edestä auki. Pelkät alushousut… Eikä hän likaiseltakaan näyttänyt. Eikä edes haissut pahalta.

- Tuliko kuuma vai? olin mielestäni vitsikäs. Hän ei vastannut. - Vaatteilleni on tapahtunut jotain.

- Niissä oli muovia, hän vastasi.

- Souuu?

- Toukka on kai nukkuessasi imeskellyt niistä muovit. Siivotaan rippeet myöhemmin.

- Vai niin. Nyt kun ajattelin, ihoni tuntui täkin sisällä jotenkin erilaiselta. Siinä oli joku jännä kerros. Ei varsinaisesti tahmea mutta…  - Olin lähdössä mutta toukka oli oven edessä.

- Ai mihin?

Yritin miettiä vastausta,  mutta en saanut synnytettyä minkäänlaista mielikuvaa vastaukseksi.

- Eikö kylästä kuulu lähteä.

- Kylä. Koti. Hmmm, hän sanoi ja katsoi sivuun.

- Tämä on kai sinun paikkasi, sanoin, haluatko tulla tähän? kysyin.

- No en. Sinähän olet siinä.

- Olenko minä sitten niin vastenmielinen?

- Et.

- Liian vanha sitten?

- Et sitäkään hän sanoi.

- No mikä sitten?

- En pidä pelleilystä vakavan edessä.

- Ah. Ai niin. 

- Voisit myöhemmin ulkoiluttaa tuota toukkaa. Sitä ei voi päästää yksin ulos. Minulla on vähän muuta. Tänään. 

- Mitäääh?

- Se liittyy sponsorikuvioon. Toukka putsaa muovia ympäristöstä.  Syömällä ja sulattamalla sitä. Kuten vaatteesi. Se on eräänlainen koe-eläin. Minulle myös kotieläin. Se on minun vastuullani. Tai meidän. Riippuu sinusta. Mutta etsitään ensin sinulle jotain päällepantavaa.
- Kiva. Muita sanoja ei tullut mieleen.