Elämää Harveyn kanssa 3: epäarkea ja läheisriippuvuutta

Ihan mistä vaan siis saattoi Harvey
palata. Välillä hän jäi tuijottamaan
maata allaan.

Harvey oli siis ruvennut viihtymään usein naapureissa. Kunnes.

Naapureista Harvey palasi kotiin aina eri taholta, joskus yllättävistäkin suunnista. Jonkun veneellä tai omallakin; metsän kautta - umpimetsästä tai polkuja tai heille johtavaa metsätietä pitkin; tai ilmasta: eräs naapureista (naapureilla tarkoitettiin heillä n. 15 km:n säteellä asuvia) oli rakentanut omatekoisen vesitason ja Harvey oli käynyt häntä siinä auttelemassa. Hän itse lenteli unissaan usein koneella, joka laskeutui kepeäntaitavasti kuin sudenkorento minne tahansa, mutta huomasi aina sitten lopuksi polttoaineen loppuneen – miten hän ylipäänsä oli pysynyt sillä ilmassa?! - ja tiesi Harveyn siitä hermostuvan.

Vedestäkin Harvey joskus saapui, kirpputorilta hankitussa märkäpuvussa kerran, pinnalla näkyi vain pitkän snorkkeliputken pää. Niin ja puusta. Hänen omat pitemmät retkensä mökiltä olivat vähentyneet minimiin, mutta kerran kun hän oli ajanut Helsinkiin näyttämään läheisille olevansa edelleen kokonaisena vaikka hieman nuhjaantuneena olemassa, ystävä hyppäsi hänen kyytiinsä vierailemaan heille;  pihassa autosta noustessaan he ihmettelivät suurimmasta pihakuusesta kuuluvalla äänellä kukkuvaa käkeä. Lähempää tarkasteltuaan he havaitsivat sen Harveyksi, joka siellä kukkui.

- Tuli ikävä, Harvey sanoi alas tullessaan. – Aika pitkiä nuo sinun reissusi.

Hän oli lähtenyt matkaan edellisenä päivänä.

Toiselta tällaiselta matkalta palatessaan (niille oli yhä vaikeampi irrottautua) pihaan oli ilmestynyt noin 90 neliöisen rakennuksen perustukset. Heidän mökkinsä sijaitsi laakealla soraharjanteella, ja maa sen ympärillä oli melko tasaista, joten sellaiset oli tavallaan helppo tehdä. Sen hän oli ymmärtävinään, mutta kysyi varmuuden vuoksi Harveylta:

- Mitä sä oikein oot tekemässä?

- Ai tulit jo, Harvey vastasi. – No sisävessaa. – Etkö sie sitä halunnut? Jos viihtyisit paremmin kotona.

- Jaa, hän sanoi. – Vieraan omistamalle maalle?

- Tuttua maata. Ei kai kellään voi olla mitään sitä vastaan että nostetaan vieraan maan arvoa lisäämällä vähän infraa.

- Onko sulla tuohon piirustukset?

- Eihän niitä voi olla ennen kuin näkee mitä tulee, Harvey sanoi.

- Eikö olisi voitu keskittyä mökin tiivistämiseen talveksi? Ja rakentaa sisävessaa sinne?

- Tarvitaan verstas että pystytään työskentelemään kotona, Harvey vastasi.

Hän jäi sanattomaksi. Ei hänellä ollut valtaa estää ihmistä toimimasta, toteuttamasta itseään, käyttämästä päätään ja käsiään. Pikku hetken hän ajatteli kääntyä takaisin kohti Helsinkiä. Hänen vatsanpohjassaan tuntui jotenkin outo notkahdus. Mutta hän kantoi tuliaiset mökkiin ja rupesi korjailemaan Harveyn jälkiä. Ei tätä juttua tähän voi jättää, hän ajatteli. Sitä paitsi miten hän selviäisi oltuaan epäaktiivinen uuden lain edellyttämällä tavalla? Hän oli hypännyt Harveyn kanssa ulos jostakin, mitä olisi kuulunut tehdä. 

Ja Harvey ainakin tarvitsi häntä. Ja vähitellen hän innostui tämän projektista, joka kesti muita pitempään ja teki Harveyn iloiseksi.

Harvey ei pitänyt kaupungissa- eikä kaupassakäynneistä, vaan tyrkkäsi hänelle viikottain joltain taholta hankkimaansa käteistä rahaa ja kehotti käymään asioilla. Ja nyt uuden projektin myötä asiat saivat ruokahankintojen ohessa uudenlaista sisältöä. Hän ajeli milloin mihinkin päin lähimaakuntien kierrätyspisteitä ja kirpputoreja hakemaan työvälineitä ja –laitteita, laattoja, puutavaraa, lavuaaria, wc-pönttöä, ikkunankarmeja ja sisä- ja ulko-ovia, huonekaluja, astioita, ruuveja ja muttereita. Se oli hänestä itse asiassa hauskaa: ne olivat irtiottoja arjesta, joka hänestä ei tuntunut arjelta. 

Yhdellä reissuistaan hän kohtasi ihmisen, jonka pihalla oli vielä enemmän tavaraa kuin heillä, ja jonka kanssa hän rupatteli maalla-asumisen mukavuuksista; tämä suostui lopuksi myymään hänelle halvalla vanhan

Valmet-traktorinsa, jonka avulla hän voisi palauttaa pahasti pusikoitunutta entistä peltomaata uudelleen kasvimaaksi. Harveykin pitäisi siitä varmasti, hän ajatteli. He sopivat että mies ajaisi heille hänen autonsa (poika seurasi tätä heidän autollaan jotta hän pääsi myös takaisin) ja hän ajaisi Valmetin; hän saisi siitä lisää epäarjen ulkopuolista aikaa itseään varten. Mies antoi hänelle pienen johdatuskurssin traktorinajoon: siihen ei tosiaankaan paljon vaadittu. Punaisella korittomalla Valmetilla oli hauska ajella kyläteitä pitkin, välillä hän tosin joutui poikkeamaan valtatiellekin, missä aiheutti ruuhkaa. Siitäkin hän nautti - kuvitellessaan entistä itseään, joka olisi autossa rattiraivon vallassa kiroillut tälle nykyiselle itselleen.

Hän tuli kotiin illan suussa ja ihmetteli missä Harvey oli.

Hän löysi tämän viimein nukkumasta saunan lauteilta.

- Mitä sä täällä teet?

- Luulin että siut oli kaapattu.

- Miten se liittyy saunassa nukkumiseen?

- No en mie meidän petissä yksin osaa olla.

- Okei. Mä vaan toin meille traktorin.

- No hyvä, Harvey sanoi. – Tuu siekin saunaan.

- Tää on ihan jäähtynyt.

- No laita tulta pesään. 

- Laita itse.

Hän meni purkamaan tavaransa ja vaihtoi kylpytakin päälleen. Ja mietti saunaan mennessään, että hänen kaikkivoipainen Harveynsako oli läheisriippuvainen? Mutta Harveylle sitä sanaa ei ikinä pitäisi suustaan päästää.