Elämää Harveyn kanssa 4: Päivejä ja logistiikkaa

Poistuivathan he Harveyn kanssa Saarenmaan reissun jälkeen joskus toistekin mökistään.

Harveyn nopealiikkeisyys, ketterä päätöksenteko-  ja heikko viivyttelyn- tai harkinnansietokyky oli verrattavissa maan nykyisen pääministerin vastaavaan. Kun tämän mielestä oli oikea hetki lähteä reissuun, tämä oli jo lähdössä. Hänellä meni aikansa ymmärtää, ettei hänen kannattanut yrittääkään ehtiä samaan kyytiin.

- Odota nyt vähän, mun tarvii… hän sanoi, siis ensimmäisellä kerralla, mutta Harvey oli jo autossa ja huusi ikkunasta että tuu sie junalla perässä. – Käydään moikkaamassa paria sukulaista.

Hän todella piti junassamatkustamisesta ja kaikesta siinä. Junan
äänestä, vieraiden asemien nimistä. Hän kaipasi myös entisten
junien vihellyksiä.

Miksi hän suostui sellaiseen? Ajamaan pyörällä rinkka selässä 7 kilometriä linja-autolle ja siitä junalle, kun Harvey ajoi yksin autolla? Se oli hänelle jälleen pieni irtiotto heidän antiarjestaan. Rentoutumisjakso. Hän nautti junamatkoista, junan tunnelmasta ja omasta rauhasta; toisaalta hänestäkin oli mukava päästä pohjoiseen. Ja hän oli utelias näkemään Harveyn sukulaisia. Olisi hän silti voinut jäädä kotiinkin. Vai olisiko? 

Mutta hän siis hyppäsi junasta Rovaniemen asemasillalle ja mietti, mitä tehdä. Hän lähti rinkkoineen kävelemään ja poikkesi syömään ravintolaan nimeltä Roka. Hänellä ei ollut aavistusta, missä Harvey oli. Tässä vaiheessa häntä kiukutti. Ja itkettikin. Hän yritti kasata itsensä selaamalla syödessään paikallislehteä. Vaikka silmät välillä sumenivat.

Sampokeskuksessa näytti olevan elokuvateatteri, jossa oli menossa uusintana jo vanhempi elokuva Käki. Hän päätti mennä katsomaan sen. Toistamiseen. Hän muisti, että siinä venäläinen ja suomalainen sotilas päätyvät saamelaisnaisen hoiviin eikä kukaan puhunut toisensa kieltä. Elokuvan pyöriessä hän sulki välillä silmänsä ja mietti Harveyn ja hänen keskinäistä kommunikaatiota. Hän piti hitaudesta. Harvey nopeudesta. Harvey Keitel ei Piano-elokuvassa vaikuttanut niin äkkiliikkeiseltä. 

Tultuaan ulos hän avasi kännykkänsä ja huomasi Harveyn yrittäneen soittaa. Hän soitti tälle takaisin.

- No missä ihmeessä sie olet ollut.

- Ihan vaan elokuvissa.

- Jo piti kauas tulla elokuviin. Joko sopisi tulla tänne. Ollaan ooteltu.

- Niinhän minäkin, hän sanoi hiljaa.

- Miten niin? No mutta tule nyt äkkiä sieltä tänne Saarenkylään. Ota taksi. Ollaan vähän nautiskeltu. 

Riksa. Kuva Museovirasto.

Hän lähti hakemaan kyytiä ja löysi Pohjolankadun taksiasemalta valinnanvaraa.
Hevosen ja traktorin perässä olevat lavakärryt,  sivuvaunullisen moottoripyörän, mönkijän, kuorma-auton, polkupyörätaksin, riksan, pyörillä kulkevan potkukelkankin, jolla 60-vuotias nainen lupasi hänet työnnellä:
- Kyllä non nämä ulkohommat hauskempia ko puhelinmyynti. Sitä jouthaa taas talvella.

Tarjolla olevista erilaisista kulkuneuvoista oli ruuhkaa. Asiakkaista ei. Ja oli siellä joukossa joku perinteisempi autokin. Hän istahti taksiaseman vierellä olevalle penkille erään ihmisen viereen ihmettelemään kyytien kirjavuutta. Oliko tämä joku mielenosoitus?

– Ekkö sole kuullu mithään tuosta uuesta taksihommasta? vieruskumppani kysyi.
– On menneet meidän mökissä etelämpänä uutiset nyt ohi. 

Kun matkaa oli kuitenkin viitisen kilometriä yli Jätkänkynttilän, hän valitsi moottoriajoneuvon ja asettui mönkijän perässä olevaan kuomukärryyn, johon hänen rinkkansakin sopi mukavasti. 

Perillä hänelle avasi oven nuori nainen, joka toivotti hänet hymyillen tervetulleeksi: - Pääsithän sie perille! Olohuoneeseen astuessaan Harvey kysyi ensimmäiseksi, että toithan sie miun makuupussin?

- Eikö se ollut sulla autossa.

- En kerinnyt siun jäljiltä etsimään, se sanoi.

- Mun jäljiltä?

- No kenen sitten?

Hän tunsi hermojensa kuumenevan seisoessaan siinä tuijotuksen kohteena mutta näki samalla tutut kasvot, jotka olivat purskahtamaisillaan nauruun. He pärskähtivät yhtaikaa.

- Mikäs näille tuli? Harvey sanoi. – No mutta tämä tässä on siis miun aarteeni, Harvey sanoi, nousi ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Ja hän kiersi kättelemässä kaikki. Muutama heistä oli aiemmin kyläillyt heillä.

Paikalla oli uusioperheen sukukokous: Serkkuja. Lapsia. Lapsenlapsia. Harveyn lapsia kolmesta eri liitosta, mikäli hän oikein ymmärsi. Heillä tuntui olevan jonkunlaiset välit kohdallaan. Varsinaisista lapsista hän ei heti saanut selvää, kenen kukakin oli.

Isolla pöydällä notkui syötävää ja varsinkin juotavaa.

Harveyn serkun vaimo oli hänen laillaan kirjallisuudenharrastaja, ja heillä oli yhteisiä lempikirjoja. Sillä aikaa kun hän yritti vastailla itse serkun esittämiin kysymyksiin, vaimo ojenteli hänen nähtäväkseen pöydälle valokuvia, joissa Harvey näytti olleen isänsä kanssa aivan yhdennäköinen. – Harvey? hän sanoi osoittaen henkilöä kuvassa. – Ei kun isänsä. – Harveyn isä? – Ei kun Harvey. - Katsotaanko vanhoja videoita? Ei auttanut niiden katsominenkaan. Hänestä rupesi tuntumaan ettei enää tiennyt, kumman kanssa oli naiskennellut. Ja oudolta tuntui sekin, että serkun vaimo nimesi Päiviksi (mikä oli hänenkin nimensä) Harveyn näköisen miehen kainalossa olevan naisen. Ja sitten vielä toistamiseen Päiviksi toisen naisen, joka myös oli kuvan 'Harveyn' rinnalla. Sen hän ymmärsi, että yksi Harveyn kolmesta tai neljästä tyttärestä oli Päivi. Mutta se ei ollut kumpikaan kuvan Päiveistä.

Seuraavana päivänä he ajoivat hänelle tuntemattomasta syystä erääseen elektroniikkaliikkeeseen. Osoittautui, että se oli joskus sähköliikkeenä kuulunut Harveyn vanhemmille. Nykyinen omistaja oli ollut Harveyn ensimmäisen lapsen äiti, ja tämän nykyisen aviomiehen ex-vaimo Harveyn toisen tai kolmannen lapsen äiti. Ensimmäinen lapsi oli myös liikkeessä ja suhtautui heihin viileänkohteliaasti kuin asiakkaisiin. Hän ei ollut varma oliko tämä yksi kolmesta vai neljästä tyttärestä eikä kehdannut sitä kysyäkään. Seinällä oli Harveyn kuva. Ei vaan tämän isä, hän tajusi. 

Myöhemmin päivällä he tapasivat Harveyn kolme tytärtä kahvilla ja nämä ehdottivat (hän ei edelleenkään ollut varma oliko heitä kaikkiaan kolme vai neljä) hänen viemistään Sukulanrakkaan. Hän luuli, että kyseessä oli joku rakas sukutalo.

Sukulanrakan hiidenkirnuja on 14,
jotkut niistä Suomen suurimpia.
Kuva Pictaram.

Mutta ei. He ajoivat tyttärien kanssa parikymmentä kilometriä lounaaseen, Kemijoen itäpuolta, ja saapuivat komeille hiidenkirnuille. Hän pohdiskeli matkalla ääneen Harveyn jälkeläisten määrää (joista tämä ei ollut puhunut).

- No mutta nyt sie olet nähnyt nää. Ei nää puhumalla ilmiannu, Harvey sanoi.

- Bensaa näyttää olevan aika vähän. Hän vaihtoi puheenaihetta, koska häntä nolotti takapenkillä istuvien tyttärien kuulevan, ettei hän tiennyt heistä.

- Kyllä me isä tiijetään, tyttäret sanoivat arvaten hänen ajatuksensa.

- Riittää, sanoi Harvey. Hän ei ollut varma tarkoittiko Harvey bensaa vai tyttärien kommentointia.

Bensa loppui tulomatkalla erään vaaran laella ja he laskettelivat sen alas moottori sammuksissa. Alapuolella oli bensa-asema.

– Onko tää jotain sun logistiikkaasi? hän kysyi ja mietti omaa epävarmuudensietokykyään.

- Ihan tyypillistä isältä, nauroivat tyttäret takapenkillä. - Ei jouduttu edes kanisterin kanssa kävelemään.

- Mitä? Harvey kysyi ja hyppäsi ulos tankkaamaan. - Hyvinhän tämä meni.