Elämää Harveytta: Syntymäpäivä ja goottilainen ydin

Robustin ensimmäinen vieras oli barcelonalainen katalaani. Tulijoita piti olla kaksi, mutta tuli vain yksi. Miehen äidin juuret olivat Suomessa. Tai entisessä Suomessa, Kaukolassa. Kumppani oli viime hetkellä perunut tulonsa. Oli tullut työeste. Mies tuntui jollakin tavalla raskasmieliseltä ja suomalaiselta. Kun hän tarjosi tälle nokkosmuhennosta, uusia perunoita ja kalaa, tämä sanoi hiljaisella, alakuloisella äänellä: Minulla on tänään syntymäpäivä. Meidän piti viettää niitä täällä. Yhdessä.

- Voi! Hän mietti, oliko ystävä soittanut mutta ei kysynyt sitä. Sen sijaan hän kysyi:

- Mitä haluaisit tehdä?

Mies kohautti olkiaan niin kuin kysymys olisi ollut painonnostosta. - En kai mitään. Kiitos tarjoiluista. Maistui hyvältä.

Häntä asia jäi vaivaamaan eikä se antanut rauhaa. Hän meni miehen perässä ja koputti Robustin ovea.

Mies makasi vatsallaan kyynärpäihinsä nojaten valtavalla petillä ja näytti pieneltä vaikka olikin aika pitkä ja muutenkin isokokoinen.  Käsivarsien välissä hänellä oli tabletti jolla hän pelasi pasianssia.

- Huvittaisiko sinua lähteä piknikille? Veneellä?

- Sí, yes! voin minä lähteäkin, mies vastasi.

- Toisella puolella järveä on kota. Tipi-like-thing. Jos soudettaisiin sinne? Minä yritän keksiä jotain evästä? Onko itselläsi mitään?

- Haluatko soutaa? hän kysyi mieheltä kun he olivat veneessä. Tämä oli ottanut mukaan kaksi olutta ja suomalaisen makkarapaketin.

- En osaa, mies sanoi.

- Haluatko kokeilla?

- No en minä oikein. Minulla on tämä kamera.

Hänen mielessään kävi, että mies oli ainakin yli 40-vuotias. Aikuinen.

Hän siis souti. Katalaani kuvasi hänen soutamistaan ja järveä. Päivä oli umpiharmaa. Jossain kohtaa selkää rupesi satamaan hienon hienoa tihkua. Niin hienoa että se tuntui osalta sumua.

Kodalla hän haki katoksesta puita ja laittoi tulet. Kattoi kodan edessä olevalle jykevälle hirsipöydälle leipää, keksejä, juustoa, marjoja, viinipullon ja miehen tuomat oluet. Katalaani kulki perässä ja otti kuvia.

Kun hän meni kotaan, mies oli käynyt penkille pitkälleen.  Hyvä ajatus. Hänkin kävi. Niin että heidän päälakensa hipoivat toisiaan.

- Vaihdettaisiinko ajatuksia, hän sanoi katalaanille.

- Vaihdetaan vain.

He vaihtoivat. 

Hän sai tietoonsa miehen äidin reilu vuosi sitten tapahtuneesta kuolemasta. Katalaanin asunnossa oli huone äitiä varten, El Ravalissa, Sant Pau del Campin luostarin lähellä. Äiti ei ollut erityisen uskovainen mutta oli rakastanut luostarin sisäpihaa helteillä. Oli käynyt siellä istuskelemassa ja lueskelemassa. Ja nyt Inézkin oli jättänyt miehen. Ei ollut kestänyt tämän pitkittynyttä surua.

Hän tunsi miten mies tunsi itsensä pieneksi ja turhaksi. Ja ymmärsi myös Inézin turhautumisen tämän hiljaiseen suruun.

Katalaani sai tietoonsa hänen kiukkunsa. Harvey oli vaikutusvoimallaan lennättänyt hänet tänne kaupungista niin ettei hän ollut edes tajunnut mitä teki. Ja nyt se itse touhusi kaupungissa eikä hän voinut lähteä täältä, koska hänen hoitoonsa oli jäänyt talo ja eläimiä. Hän koki olonsa yksinäiseksi, sivuutetuksi, stressaantuneeksi ja ennen kaikkea vihaiseksi. Katalaani tunsi miten hän halusi ravistaa vihan irti itsestään; se tuntui välillä käärmeeltä joka kiemursi hänen sisässään ja söi hänen voimiaan.

- Huhhuh, hän sanoi.

- Phew! katalaani sanoi.

- Parempi vain hengittää, hän sanoi.

- Jep, syvään, katalaani sanoi.

He nukahtivat.

Unissa hän etsiskeli Barcelonan goottilaista ydintä mutta ei löytänyt sitä. Hän ei saanut apua vaikka pyysi. Hän eksyi levottomalle satama-alueelle. Merenkäynti oli melkoista ja hän näki miten Harvey tanssi aalloilla. Hyppeli ylimielisesti  aallolta toiselle. Mutta sitten aallot muodostivatkin goottilaisen linnan pimeitä ja kiemurtelevia rakenteita ja portaikkoja ja Harvey katosi johonkin niiden pimentoon.

Hän avasi silmänsä. Kodan kattoaukosta näkyi goottikuusten latvuksia pimenevässä illassa. Nyt on jo elokuun puoliväli, hän kertoi itselleen.

Katalaani makasi penkillä silmät auki.

- Sinähän voisit tulla siihen äidin huoneeseen, tämä sanoi.

- Mitä?

- Äidin huoneeseen. Tulla. Hän toisti. – Se on tyhjä. Voisit viihtyä siinä.

Hän mietti, oliko katalaanilla kaikki kapulat rattaissa. Kai tällä oli.

- Kiitos ajatuksesta. Mennään ulos syömään eväitä. Tai juomaan.

Ulkona oli hämärtynyt. Keksit olivat lionneet sateessa ja levinneet kiinni pöytään. Leivät olivat onneksi rasiassa säilyneet. Ja olihan heillä juotavaa. He kilistivät katalaanin syntymäpäivälle. Hän oli ottanut mukaan kunnon viinilasit päivän kunniaksi.

- Tuomasi oluet, niin ja makkarat, säästetään kotiin, hän sanoi. - Saunan päälle.

- Hyvä ajatus, katalaani vastasi.

Eivät ne säästyneet.

He olivat vähän humalassa päättäessään etsiä pimeästä metsästä saalista… marjoja tai sieniä, kanttarellien luulisi hohtavan! He huhuilivat toisilleen matalilla äänillä kuin pöllöt ja kompastelivat, hihittelivät ja viimein lähinnä konttasivat. Ei niinkään päihtymyksen vuoksi kuin estääkseen etukäteen itseään kaatumasta. He eivät löytäneet mitään mutta veneessä hän huomasi farkuissaan polveen liiskautuneen kanttarellin ja etanan, joka oli hengissä. Katalaanin lahkeet olivat mustikassa.

Palatessa nousi niin kova tuuli että vene heittelehti hänen soutaessaan sitä järven selän yli. Katalaani luotti häneen täysin. Tämä melkein hymyili kameransa takana. Se ilahdutti häntä. Soutaminen tuntui pimeässä kevyeltä - kuin olisi liitänyt aallonharjalta toiselle.