Ukkini oli veturinkuljettaja. Hän oli hirmu hyväkuntoinen. Hän eli aikana, jolloin kaikki junat olivat paikallisjunia ja pysähtelivät yhtenään. Niinpä hän eräänä krapula-aamuna myöhästyessään töistä kiinnitti sukset monoihinsa ja hiihti junansa kiinni. Siitä huolimatta hän sai potkut, mutta hänet armahdettiin sittemmin sodan aikana ja otettiin takaisin töihin. Vähän ennen kuolemaansakin hän oli aina liikkeellelähdössä. Käveli paljon ja kauas ja palautettiin kotiin erilaisilla kyydeillä milloin miltäkin suunnalta. Mutta se ei lainkaan liity tähän.
Eli takaisin lounastuttavaan. Hänen äskettäisellä matkallaan vaunu oli ollut täynnä puheliasta porukkaa. Suomalaisia, venäläisiä, kurdeja, ym. Hänen viereensä oli istahtanut pitkä ja solakka henkilö, jolla oli ollut pitkät mustat hiukset, mustat lasit, mustat vaatteet, korkokengät ja kirkkaanpunaiset huulet. Asetuttuaan tämä oli välittömästi avannut läppärinsä, laittanut kuulokkeet korvilleen ja ruvennut hytkymään ja vispaamaan käsiään.
Tuttuni, joka oli tottunut monenlaisiin junavieraisiin, sulki kirjansa ja rupesi seuraamaan vaunun elämää ja välillä silmäilemään ohikiitäviä ja ennennähtyjä mutta aina uusissa valaistuksissa ja tiloissa kylpeviä maisemia. Käytävän toisella puolella istui kaksi nuorta poikaa, jotka toisiinsa nojaten juttelivat vilkkaasti skypen kautta joidenkin kaukana olevien kanssa. Edessä istui suomea puhuva nainen, joka kovalla äänellä kävi neuvottelua illan menopaikasta. Junan päädyssä kiljui lapsi.
Mustissa oleva henkilö oli jossakin vaiheessa kaivanut mustasta kassistaan makeispussin ja tarjosi siitä ystävälleni: - Haluutsä?
Tuttuni päätteli äänen perusteella, että hänen naiseksi olettamansa henkilö olikin ehkä mies.
- Kun minä en syö lainkaan karkkia, hän oli vastannut
- Ai et? Mut hei! Tääl pohjalla on suklaata. Vierustoveri ravisteli pussia ja tarjosi uudestaan ystävälleni joka ei nyt kehdannut kieltäytyä, ettei transoletettu luulisi hänen tuntevan tätä kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän tunsi vain makeisia kohtaan. Kaikkia eläviä kohtaan hän tunsi vain ihmetystä ja uteliaisuutta.
Makeisten kautta he päätyivät juttelemaan.
- Tiedätsä mikä on selfie, vierustoveri oli kysäissyt tutultani.
- No toki sentään, äskettäin eläkkeelle jäänyt tuttu vastasi.
Mustapukeinen oli pyytänyt anteeksi hölmöä kysymystään ja muistanut samassa että hänellähän oli Kajaanissa hyvä viisvitonen naisfrendi, joka aina otti hänestä kuvia ja hän taas opetti sitä kuvaamaan kun hän oli melkein ammattilainen. Mutta selfieitä ja omiakuvia oli pakko pistää someen kun muuten ei saanut seuraajia. Niillä niinku ostettiin katsojat muille kuville, jotka kumminkin olivat se vakavampi pääjuttu.
- Ai jaa, niinkö se menee, ystäväni oli sanonut. - Ilmankos kuvilla, joita minä olen laittanut töistäni on niin vähän seuraajia.
- Kokeile selfieillä. Niihin kantsis sit kyl vähän panostaa. Haluutsä nähdä millasii mulla on?
- Ne olivat kyllä hienoja, tuttuni totesi lounaalla. - Niitä oli vaan niin hirveesti.
Seuraavan aamun lenkilläni mieleeni lumpsahti kaskummaa taas vanhenemiseen ja pitkään yksinelämiseen liittyvät murheet tai assosiaatiot. En pysty estämään niiden kumpuamista vaikka yritän. Tai en nyt ole varma yritänkö edes. Ainakaan kovasti. Mutta en niitä suoranaisesti haekaan, mielikuva-selfieitä itselle.
Mutta siis... Illalla olin lukenut Rachel Cuskin Ääriviivat-romaanin ja jossain kohdassa kirjaa oli ollut naturalistinen kuvaus vanhemman kreikkalaisnaisen kasvoissa olevista karvoista. Siitäkö vai mistä tuli mieleen, että jos henkilö vanhetessaan on kauan ollut yksin, niin muuttuukohan hän väkisinkin jollain lailla 'kaksineuvoiseksi'.
Kysyinkin tässä kerran gynekologilta, että olenkohan kasvamassa umpeen; kerroin sanoneeni ajatuksen ääneen eräälle ikäiselleni ystävättärelle, joka oli vastannut innostuneen spontaanisti että
- Joo! Ihan samaa minä olen välillä miettinyt! Että voiko sitä muuttua uusneitsyeksi!
Ja hän on sentään naimisissa! Eli ehkä kysymys ei olekaan yksinäisen kaksineuvoistumisesta sen vastapoolin puuttuessa tai puutteessa.
Itsellä ei sattumalta kasva toistaiseksi partaa kovinkaan runsaasti ja sukupuoli-identiteettikin on ollut vielä vähän yksipuolinen, mutta kiinnostuksesta googletin 'vanhan naisen parrankasvun' ja vastaus tuli itse Kiminkiseltä, joka Apu-lehdessä eräälle kysyjälle on muutama vuosi sitten vastannut näin:
"Soitin Jyväskylään ystävälleni dosentti Juha Saltevolle, sillä halusin tältä mainiolta endokrinologilta ja diabeteslääkäriltä parempaa tietoa. 'Vanhemmiten naisista tulee miehiä ja miehistä naisia', sanoi hän. Tästä näkee, ettei sillä sukupuolella ole suunnittelijankaan näkökulmasta niin suurta väliä."
Ihan mahdottoman hienosti vastattu. Minusta. Ja tuon suunnittelija-sanan kirjoittaisin isolla alkukirjaimella.
Eli jatketaan matkaa silmät korvat ja mieli avoimina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti