sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Gondwanasta Banksyyn

Muisti ja muistaminen ovat tärkeä osa joulua. Se panee ihmiset käyttäytymään tietyllä tavalla. Kulkemaan jonkunlaisen tapa- ja traditioketjun läpi. Onko se hyvä vai huono juttu, riippuu kunkin kokemuksesta. Ja tavoista.

Yle Areenasta löytyy hyviä podcasteja. Mm. muistamiseen liittyviä. Tämä linkin takana kysytään, olemmeko muistojemme vankeja. Minusta on aika jännä peilata joulua tuota kysymystä vasten. Ohjelmassa puhuu viisaita psykoterapeutti Marja Saarenheimo.

Kävin eilen kirjastossa. Siellä oli hiljaista. Minulle tärkeimmät joulunajan asiat ovat (lapsuudesta asti olleet: silloin joulun värisyttävin hetki oli se, kun varsinaisen aattojuhlan jälkeen vetäydyin oman peiton alle lahjakirjan kanssa) kirjansivujen riittävyys. Niin ja sillikaviaari hyvien pottujen ja omaversioisen rosollin ja salaatin kanssa. Muutkin kalaherkut kelpaavat. Ja kalasta huolimatta punaviini. Joku leffa ehkä. Ja ulkoilu. Näillä menisin, mutta läsnä on myös aikuinen poika, ja kumppaninsakin ehkä jossain vaiheessa käy. Ja eräs yksinelävä kaverikin lupasi tulla. Mukavaa. Se tarkoittaa pientä laajennusta menyyseen; ja osaan tulevia muistoja. Aina minusta on tuntunut kivalta se, kun porukan koostumus ei ole lukittu. Silloinkin kun perusporukka on ollut vähän isompi.

Ulkona on ihan paras joulukeli nyt, kun höyhenenkevyttä lunta varisee ja pöllyää pipolle, kasvoille, olkapäille ja koiran turkille. Paitsi että koiralenkillä sormet olivat jäätyä. Uudet lämpimämmät hanskat voisivat olla hyvä hankinta. En älynnyt antaa pojalle niistä joululahjavinkkiä.

Onkohan oheisessa viherkuvassa kangas- vai isokortetta? Sitä on näillä seuduilla monissa paikoissa. Kortemetsikössä on ihan oma tunnelmansa. Jotenkin ikiaikainen kuten joissakin saniaisissa. Tai araukarioissa. Wikipedian mukaan "[Araukarioiden] suvun ei uskota koskaan ylittäneen valtameriä, vaan levittäytyneen nykyisen Etelä-Amerikan, Australian ja Uuden-Kaledonian alueiden välillä ennen kuin maa-alueet erkanivat toisistaan aikaisemman Gondwanan mantereen hajotessa liitukaudella yli 100 miljoonaa vuotta sitten."

Tänä vuonna kymmenisen vuotta sitten itselle hankittu araukaria, tai huonekuusi, saa esittää myös joulukuusen virkaa. Muistoilleni se ei ehkä kelpaisi, mutta ei niihin tarvitse takertua.

Mun araukariassa on samanlainen'
joulutähti kuin kirjaston kirjoista
kootussa joulukuusessa
Toissailtana  katsoin Netflixistä hienon Alfonso Cuarónin Roma-elokuvan. Siinä esiintyi ohimennen - päähenkilön raskaaksi saattaneeseen jonkin sortin itämaista taistelulajia treenaavaan ronttiin liittyen - outo henkilö nimeltä Zovek, joka minun piti googlettaa. Ja joo, kuten epäilinkin - oheisen linkin jutun mukaan tämä bisarri tapaus on tosiaan elänyt ja ollut hetken kuuluisa; samanlaisen hetken kuin nykyiset youtube-tähdet, paitsi että hänestä on hyvin vähän digitaalisia jälkiä. Ellei Roma-elokuva rupea nyt jälkijättöisesti niitä tuottamaan ja toistamaan. Kyseinen Zovek on ollut 'ephemera' tai efemeerinen ilmiö: [biologiassa] 'laji, jota esiintyy tietyllä alueella vain lyhyen aikaa'.

Samalla tämä Zovek on ehkä jonkinlainen metafora koko leffalle, joka kuvaa ohikiitäviä hetkiä tietyllä historiallisella hetkellä, ja niitäkin vielä ainoastaan yhden ihmisen muistikuvien pohjalta. Lukemattomat asiat elävät vain jonkun tai joidenkin yksittäisten ihmisten muistikuvien varassa.

Vaikuttava tämä Banksyn jättämä jälki ihmisen luomaan
tuotokseen. Tai hieno joululahja tuonne, paikallisille.
Kuva tämän päivän Hesarista.
Eilisestä Hesarista luin huumeenkaltaisesta keräilypakosta. Ja saman jo menneen päivän aamutöllöstä kuuntelin pakkokeräämisestä toisaalla: myrkyllisen metalliromun, Afrikassa, joka sairastuttaa lapset. Penkovat siellä parhaimmillaankin löytääkseen jotakin, jolla arvoa hengissäsäilymisen kannalta. Sellainen tämä ihmisten maailma on. Vaikka ei meistä ainakaan hamstraamalla mitään jälkiä jää. Ei vaan toisinpäin: jää kyllä, mutta rumia jälkiä. Tälle planeetta Maalle. Ja ne jäljet tunkeutuvat myös muistiin. Myös geneettiseen muistiin. Yhä useammin uutiset jälkiteollisesta ja kehittyvästä maailmasta käyvät hurjaa dialogia keskenään.

Perinne on efemeran vastakohta. Se esiintyy tietyllä alueella (ihmisen mitoissa) suhteellisen pitkän aikaa. Vaikka itse olen myöhäisemmässä aikuisuudessa ollut suhteellisen nihkeästi perinteitä kunnioittava, niin en voi väittää, etteikö joulunaika minuunkin vaikuttaisi. Monellakin tavalla. Se korostaa yksinäisyyttä ja nostaa hetkittäin nostalgisia paloja kurkkuun. Ostoksilla käyntiä vältän vuosi vuodelta enemmän. Mikä ei tarkoita sitä, etten hankkisi lahjoja, jos itsellä olisi alaikäisiä lapsia tai lapsenlapsia. Myös lahjoja, jotka eivät tule pelkkään välttämättömään tarpeeseen. Toivoisin että jokainen lapsi saisi silloin tällöin lahjan, joka tuottaisi aitoa iloa.

Tuon kirjastosta haetun kirjakasan päällimmäinen vetää minua nyt puoleensa. Ehkä erään tietämäni suomalaiskirjailijan nimen vuoksi hämäännyin sen nimeä lukemaan väärin: Pakkasen kirjoittamaksi Thomas Bernhard -nimiseksi kirjaksi vaikka tuosta Thomas Bernhardistakin olin tietoinen.

Edessäni palaa kaksi kynttilää. Väärä määrä. Rikon adventtitraditiota. Mutta olen käyttänyt 2-3 tuntia pilkkomiseen. Sillikaviaarin ainesten ja rosollin, joka monelle nykyään kuulemma inhokki. Omaan joulutraditioon se vielä kuuluu. Tosin joka vuosi vähän muunneltuna. Eihän rosollilla ole edes nimisuojaa.

Mutta minkälaiset lahjat olisivat parhaita tälle meidän Maalle? Haluaisin antaa sille lahjan. Ja toivoisin, että tämän kunnan johtajat myös antaisivat sellaisen. Kääntämällä vähän vanhoilla raiteilla laskettelevaa kelkkaansa.
Poika yllätti. Toi minulle äsken jostain ehjät hanskat. Joulumieltä!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sielunkumppani vai ruumiinkumppani

Se siitä kevääntulosta ja hyvistä jääkeleistä. Meni jo. Juuri tällaisena päivänä kun tuntee hukkuvansa - paitsi ulkona koiran kanssa talsi...