Pakokalenteri 5-6/24

Itsenäisiä juhlan aiheita

Nyt meinaa skippautua muutaman päivän pakoluukutus. Eilen itsenäisyyspäivän aattoiltana oli jännää kun ensimmäistä kertaa julkisesti osin vieraalle yleisölle luin omaa (fiktiivistä) tekstiäni. Päätä meinas ruveta pakottamaan kun niin jänskätti. Miksi? Ja se, että jännittää, se nolottaa ja se taas jännittää lisää. Ei tässä iässä pitäis tollasia enää pingottaa vaan ihan vain jotain isoja vakavia juttuja. Mutta uusi ikkunanavaus kuitenkin.

Toinen uus avaus multa oli se että huikeankauniin aamulenkin jälkeen, jonka varresta poimin muutaman tyhjän oluttölkin, menin ensimmäisen kerran elämässäni katsomaan valtakunnallista itsenäisyyspäivän paraatia, jossa marssijat marssivat aurinkoa päin. Jaloin marssivia kohtasi todella aggressiivinen auringonpaiste suoraan kadun vastakkaisesta päästä. 

Mutta siellä olin 15 000:n muun kaupunkini asukkaan tai vierailijan kanssa, ja seurasin koko ohimarssin kaikkineen, otin jopa selvää mikä se isoin vimpain oli (siltavaunu eli panssarivaunu missä levitettävä silta päällä), ja vaikka ajattelin että kai se kuuluu asiaan että kalustoa välillä tavallisille kansalaisille esitellään, ja että se on myös vakava asia, ja paljon rahaa vievä, tuo sotakalusto, ja siihen liittyvät valinnat, mitä näin pienen maan on järkevä hankkia ja mitä ei, niin sitten…

ajatus kulki kuitenkin enemmän itsenäisyyspäivän ideaan, ja mitä se nyt sitten merkitsee itse kullekin.

Valmistautumassa julkiseen tekstin lukuun? No ei sentään
vaikka vois. Meidän maailman parhaasta lukupiiristä tää.
Kuva Eija Vatanen

Kaikkea muuta kuin sovinnaisimpienkin tuttujen olen pannut merkille juhlistavan tätä päivää sellaisella muistetaan ja kunnioitetaan vanhempia ja isovanhempia tai esivanhempia ja heidän uhrauksiaan -idealla.

Aika usein, ihan arkipäivisin, mietin sillä lailla ohimennen tai vaivihkaa vanhempiani ja heidän vanhempiaan ja sitä miten heidän elämänsä kulki, miten sattuma heitä heitteli, ja mitä kaikkea vaikka äitini elämään mahtui. 

Uhri, uhraukset ovat arkaaishistoriallinen ilmaisu. Ihmiset ovat eläneet elämänsä, jossa ovat tehneet valintoja tai sitten muut tai itse elämä ja sattuma ovat tehneet valintoja heidän puolestaan. Haluan tehdä valintoja, joskus uhmakkaitakin, mutta en uhrautua enkä tuottaa kenellekään syyllisyyttä, jota uhriajatus mielestäni väistämättä herättää, myös siihen kietoutuvan marttyyriuden vuoksi. Uhriutumista tapahtuu tässäkin ajassa, mutta en usko siitä seuraavan kovin paljon hyvää. 

Tai... Hmm. Aihe voisi olla ainakin keskustelemisen arvoinen. Jos joku 'uhraa' nykyään itsensä esim. pelastaakseen mereneläviä tai sademetsää tietäen voivansa itse tilanteessa tulla tapetuksi, vahingoitetuksi, myrkyttyä, niin en voi sanoa etten sitä arvostaisi. 

Mutta minua jotenkin kiemurteluttaa ajatella, että erityisesti tällaisena itsenäisyyspäivänä pitäisi ihan hirveästi keskittyä nimenomaan esivanhempien tekojen muistelemiseen. Ennemmin haluaisin itse juhlia – jos nyt ylipäänsä juhlia – sellaista itsenäisyyttä, joka tuntuu juuri nyt tärkeältä ja elämää edistävältä. Juhlistaisin niitä, ja niiden pienempiä ja suurempia sankaritekoja, jotka ovat tehneet jotakin ympäristömme varjelemiseksi ja pelastamiseksi, ja oikeudenmukaisen hyvinvoinnin toteuttamiseksi. Juhlistaisin niitä hyviä toteutuneita asioita, kuten vaikka kirjastolaitostamme, koululaitostamme, terveydenhoitopalvelujamme, kansalaisopistojen verkostoa ymym, juhlisin niitä niin isosti ja rajusti, että sen juhlimisen ansiosta niille ymmärrettäisiin palauttaa ja vahvistaa niille kuuluvaa arvoa. Muillekin kuin 'näyteikkunakirjasto' Oodille. Juhlisin myös itsenäistä ajattelua, silloinkin kun paine ajaa muiden myötäilyyn. 

Paria kynttilää meinaan kyllä tässä polttaa ja niistä tulee väkisinkin mieleeni myös lapsuuden perheeni, jonka kaikki jäsenet ovat itseäni lukuunottamatta kuolleet. Ja töllökin on tuossa takanani päällä.