Liian aikainen lähtöahdistus: kaksi päivää ristissä

Oho. Oli jäänyt kesäreissublogi julkaisematta. Juhannuksen alla Frankfurt an der Oderissa ja Slubicessa kirjoittelemassa. Tukikohtana Särön residenssi. 

Laitoin tänään seuraavalle yhden yön majoittajalleni viestin: Muistathan että olen huomenna tulossa. Rupesin varmistamaan, että olin itse varannut oikean päivän. Ja pelästyin. Väärä oli. Ei ollutkaan huominen. Olin lähdössä liian ajoissa. Junalipunkin olin hakenut liian aikaiselle päivälle (saisikohan sen vaihdettua?). Ja kämpänkin siivosin liian aikaisin. Pitää loppuaika tepsutella siististi ja ulkoilla. Onhan täällä puistoja, metsiä, kuppiloita.

Kävin 'hyvästelemässä'

Slubicen kaupungin. Tarkoitus oli

pyöräillä suoraan ruokakauppaan. Piotr i Pawel on hyvä. Suosittelen jos käytte täällä. On kyllä vähän outoa, että Puolassa toimii täysin yleisesti kahden valuutan markkinat. Kortilla tai käteisellä - saat joka kerran valita valuutan. Zloteilla maksaminen tulee hiukan halvemmaksi.

Markkinoilta ja hallista (jotka ovat täällä auki myöhempään kuin kaupat!) kävin sitten myöhemmin hakemassa vielä kurkkuja ja parsanipun ja marjoja ja pari kananmunaa. Apteekista yritin hakea kotimaassa reseptivapaata lääkettä (halvemmalla), mutta täällä sitä oli vain reseptillä ja lääkäriin kehotettiin menemään. En mennyt. Yhden hulppean plastiikkakirurgiaklinikan ohi pyöräilin. 

Lisää kuvateksti

Suorimman reitin valinta ei minulta onnistu - sivuille lähtevät polut ja tiet vievät mukanaan. Havaitsin taas ajelevani pitkin Puolan puoleista rantaa kulkevaa tulvavallia, jonka päällä pyörätietä jatkui ainakin muutama kilometri. Toisella puolella vallia kulki vilkkaasti liikennöity tie ja sen takana kiinnostavan rehevää metsää. Ja pääsin tien yli sinne.

Ei ollut ihan virallinen ulkoilupolku kyseessä. Nokkoset läiskivät ja pistelivät sääriä ajaessa. Ja lievästi kummalliselta tuntui, että sillalla yritetään tehdä sillasta nuotiota. Jatkoin siltojen yli aika pitkälle, kun mielestäni polku siellä sitten kaartoi mukavasti takaisin Slubicen keskustan suuntaan. Joutsenet olivat kuitenkin asettuneet kodiksi tasan keskelle polkua ja oli kyllä pyörän kanssa turhan  hankalasti kierrettävä kohta siinä.

Samaa tietä palasin ja ajoin keskustaan, vähän uudesta kulmasta. Osuin Frankfurtin aukiolle (kaksoiskaupunkiteemajuttuja) ja törmäsin Wikipediapatsaaseen.

Penkillä istui opiskelijaikäinen poika kännykkä kädessä hakemassa  juuri varmaan jotakin wikipediasta. Hän hymyili vinosti, kun ihmettelin monumenttia. Tuli jännä tunne. Vähän kuin että joku suorittaisi työn aktiivihakua Sipilälle ja Sipilän patsas tuijottaisi häntä siinä vieressä.

Ffankfurtin kirjastossa on lukuparveke.
Vastapäätä Raatihuone ja taidemuseo.

Wikipediapuiston jälkeen eteeni ilmestyi entinen leffateatteri. Jäin pohtimaan sen No Past. Vai oliko se viimeisen näytetyn elokuvan nimi? Mietin omaa hukassa olevaa menneisyyttä ja muistissa olevaa mennyttä ja sitä mikä ei mene.

Eilisen jälkeen elin ihan uutta päivää kun ei tarvinnutkaan vielä lähteä. Sain kuin sainkin lipun vaihdettua vaikka Frankfurtin majoittajani muuta epäili. Kiittelin kovasti lipunmyyjää, vaikkei vaihto ehkä hänen ansiotaan ollut, mutta oli hän kiitoksista mielissään. Kysyi vain, että onko lähtö varmasti huomenna. Lupasin etten seuraavina päivinä enää tule lippua vaihtamaan.

Ehdin käydä vielä tänään mm. lempikirjastossani Frankfurt Oderin keskustassa. Se vasta on ihana paikka. Olen sen varmasti monest jo todennut. Ostin sieltä toisen ja kolmannen 50 centin kirjan jatkaakseni vähän saksan mieleenpalauttamista kotona. Kolmas kirja oli Frank Goosenin Sommerfest, joka takakannen mukaan käsittelee lähtemisen ja jäämisen teemaa. Minulla on nyt sekä lähtevä että jäävä olo. Vähän kuin tuolla joen vallilla pyöräillessä on yhtaikaa myötä- ja vastatuuli. Myötävastainen ja vastamyötäinen. Liittyy varmaan jotenkin joen päävirran ja akanvirtojen ja pyörteiden aiheuttamiin ilmavirtauksiin.

Kirjastosta kun irtosin niin tulin muistaneeksi, että minulla oli Instassa joku seuraaja Slubicesta, jonka kuvissa oli galleria. Onneksi kirjastossa kännykkä toimi kun olin saanut wifi-koodin. Galleria olikin ihan tuossa sillan toisella puolella. Eli Puolaan taas. Rajanylitys ei maksa mitään.

Frankfurtin ja Lubicen välisen sillan yli ajaessani pysähdyin taas katsomaan jokea ja hiekkasärkkiä. Kunpa pitäisivät niistä parempaa huolta. Kotona vein pyörän lopullisesti kellariin. Tuntui haikealta.

Juusto, metsä ja tunnemuistot

Tunnekokemuksista toiset pinna pinnalla, toiset pinnan alla. 

Käväisin illalla lähikaupassa joka sattuu olemaan ei-suomalaisen ketjun osa. Heikkouteni on vilkuilla juustohyllyjä - josko löytyisi tyrkkyhintaan jotain herkkua. Olikin ranskalaista raakamaidosta valmistettua Morbier-juustoa, joka on kotoisin Jura-vuoristosta. Eli kyseisellä juustolla on ihan oikeat juuret jossakin.

Kotona maistoin siitä pikkusiivun, jätin sen matalalle pöydälle ja menin keittämään teetä.

Telkkarista sattui tulemaan näyttelijä Eeva Litmasen haastattelu, juuriinsa liittyvä. Se toi mieleen viimeisen työpaikkani Karjala-tietokannan palveluksessa - omatkin juuret sillä suunnalla.

Tullessani keittiöstä koira oli matolla louskuttamassa jotakin - luulin ensin palloksi, mutta se olikin se juureva Morbier-juustokimpale, jota se ei saanut kerralla nielaistuksi. Sain napattua sen siltä, kuoletettua tunteeni ja vietyä kompostiin meneviin. Laitoin leivälleni nöyrästi tomaattia ja mustaapippuria.
Juureton rakki perkele. Teoreettiset juuret Unkarissa.

Tänä aamuna kaveri, jolle olen joskus tehnyt pienesti töitäkin, laittoi viestin että Toivo Mönkkösen Hirvensalmen historia I:n mukaan sukunimeni suomentuu metsästäjäksi. Kun toisen vanhempani juuret ovat Viipurin kautta Antrean Oravala-nimisessä kylässä nykyisen Venäjän puolella, ei siis ihme, että metsä vetää puoleensa. Se on minulle magneetti.

Parhaillaan on somessa menossa kysely, jossa ihmisiä pyydetään vastaamaan, monestiko he menevät metsään.
Minä: käytännössä joka päivä 1-3 kertaa. Voiko niin vastata? Ja mitä on meneminen?

Tänään kun kävelen puiston läpi kohti metsää, vastaan pyöräilee siitä viimeisestä työpaikasta tuttu henkilö. Ei-vielä-ihan-eläkeikäinen, humanistitaustainen, rakennushommiin lähetetty päälle viisikymppinen. Sanoo olevansa hirvittävän väsynyt mutta helpottunut siitä että kyseiset työt loppuvat muutaman kuukauden päästä. Kertoo, mikä pakollista palkkatyötä enemmän häntä kiinnostaa: sukututkimus.
 - Isoisänisänisän vaimon sisarusten joukosta oli löytynyt kirjailija Nikolai Leskov.

- Aaa, mä tiedän Leskovin! sanon. - Ja eikö Leskov tarkoita jotakin metsään liittyvää? kun 'les' on metsä?

Kuvittelen miellyttäväni häntä kommentillani, mutta ei se tee häneen mitään vaikutusta. Hänestä on itsestäänselvää että kaikki tuntevat Leskovin.

Katseeni etsiytyy hänen villapaitaansa. Se on hieno. Sama villapaita oli hänellä noin seitsemän vuotta sitten. Jollei joku ole tehnyt toista tilalle. Se ei näytä lainkaan kuluneelta. Hän ei taida muutenkaan kuluttaa paljoa. Hän sopisi loistavasti elokuvaan ortodoksimunkiksi, jolla on valtiovallan - tai muiden valtaapitävien - kannalta liian vahvat omat mielipiteet. Sellainen olemus hänellä on.

Kauan sitten kävin pitkän Venäjän- ja neuvostokirjallisuuden kurssin yliopistolla ja siihen kuului mukava kasa pakollista luettavaa. Ihmeen paljon suomeksi käännettyä venäläistä kirjallisuutta löytyikin. Venäjää en ikävä kyllä osannut enkä osaa kuin ihan alkeita.

Shostakovitshin oopperaksi muokkaama Leskovin pienoisromaani Mtsenskin piirikunnan lady Macbeth teilattiin alun innostuneen vastaanoton jälkeen Neuvostoliitossa, jonka vuoksi säveltäjä muokkasi sen paljon myöhemmin Katerina Ismailovaksi, joka on esitetty myös Savonlinnan oopperajuhlilla. Mtsenskin piirikunnan lady Macbeth sen sijaan on ainakin Andrzej Wajdan elokuvana edelleen olemassa (Sibirska ledi Magbet). Sen haluaisin nähdä. Olen niin vanha, että koen Andrzej Wajdan elokuvat lähes osaksi 'juuriani'. Kanal - kirottujen tie, Lotna, Tuhkaa ja timanttia, Koivikko...

En elokuvista tosiasiassa paljon muista, enempää kuin lapsuudestakaan, paitsi tunnelmia.

Minusta tunnekokemukset ja tunnelmamuistot saattavatkin olla tärkeimpiä muistoja, omaa identiteettiä eniten muokkaavia asioita. Totta kai itseä oleellisemmin muokanneita tekijöitä ovat ihmiset ja ympäristöt, joiden kanssa on ollut välittömästi tekemisissä lapsuutensa ja nuoruutensa, mutta aika lähelle voivat tulla myös esim. kirjat ja elokuvat, joita on katsonut haltioituneena tietyssä iässä tai elämänvaiheessa.

Kirjailija Petri Tamminen kehotti vetämällään viime viikonlopun kirjoittajakurssilla etsimään omaa identiteettiä eniten määrittäviä tunnekokemuksia, joihin luottaa ja nojata.

Minusta siinä neuvossa oli jotain hyvin oleellista. Hän vinkkasi mm. Defoen Robinson Crusoeen autiolla saarella. Sen uskottavuuden mahdollisti Defoen viettämät kuusi vankilavuotta. Eli oma tunnekokemus yksinäisyydestä.

Omana vahvimpana tunnekokemuksenaan Tamminen taisi mainita 'häpeän'. Myös Knausgårdin kohdalla on pääteemaksi välillä nostettu (miehen) häpeä. Kaksi äärimmäisen erilaista (mies)kirjailijaa. Häpeä peruskokemuksena on noussut viime vuosina esiin monella taholla.

Pysyväksi tunnekokemukseksi en usko tärkeänkään
kurssin enää tässä iässä muodostuvan.
Mutta jotakin arvokasta parhailta kursseilta joskus voi saada.