Kesä, ikä ja naku

Yksi kaverini kehotti minua ottamaan ikätiedon pois täältä blogista 'turhaan' näkymästä. Kun ei muillakaan, kuulemma. Oispa kiva tietää, kuinka moni potentiaalinen lukija jättää blogin väliin, kun näkee heti että kysymys on mummoikäisestä. Miten on?

Tänä ihmeellisenä helteisenä toukokuuna tuo ikä-asia tuli mieleen myös nakuilun kautta.

Saako sinusta mummoikäinen nakuilla vai onko siinä jotain kertakaikkisen epäsopivaa tai pervoa? Alastomaan apinaan liittyvä asenneilmasto on pornosivustojen alaikäisten luettavaksi aukeamisen kultakadella uskomaton. Kun googletin 'alaston mummo': sain ensimmäiseksi tulokseksi että mummoa ei saa esitellä julkisesti alastomana. Kun googletin 'alaston isoäiti', sain ensimmäiseksi tulokseksi otsikon: "Tässä on maailman kuumin isoäiti, 50-vuotias Quin Ling nukkuu alasti", mikä tapahtuu kerran viikossa, herran pieksut! Samalla haulla tuli myös minkä ikäisen tahansa katsottavaksi mummopornosivuja.

Ollaanko tässä pellejä vai nakupellejä?

Ei ole tässä kuvassa alastonta mummoa,
mutta laitoin sen, koska tämä edesmenneen
virolaiskuvaaja Kalju Suuren kuva Murtud
meel on kesäkotini seinällä, ja koska olen
aina kokenut sen äärimmäisen kodikkaaksi:
kuvittelen istuvani tuolla rungolla itse.

Minä en oikein pidä tavallisen alastoman ihmisen nimittämisestä nakupelleksi. Nakupelle määritellään wikisanakirjassa  alastomana kekkuloivaksi ihmiseksi ja urbaanissa sanakirjassa  alastomaksi lapseksi. En koe itseäni alastomanakaan 'kekkuloivaksi' enkä pidä alastomana puuhaavaa tai leikkivää tai riemuitsevaa lasta pellenä.

Onko nakupelle joku keisari,  joka uskoo olemattomiin vaatteisiinsa vai kansa, joka uskoo keisaria joka uskoo vaatteisiinsa. - Enemmänkin jotain tämän suuntaista.

Kauan kauan sitten seisoin ensimmäisen kerroksen ikkunassa, Pohjois-Haagan aravatalossa, nakuna, pöydän päällä tuijottamassa tien yli jotakin, en muista mitä (siellä oli mm. suuri Viipurista jääkauden aikana kulkeutunut hiidenkivi. On yhä.). Yhtäkkiä tuli outo olo. Eteeni, siihen välissä olevalle tielle, oli pysähtynyt kuorma-auto, jonka korissa istui kaksi aikuista miestä, molempien katseet minussa. He nauroivat. Se oli varmaan ensimmäinen kokemukseni siitä, että nakuna olo voidaan tulkita pellenä oloksi. Totta kai kokemuksessa oli myös jotain sellaista epämukavaa, jonka syytä en oikein tajunnut. En kuvitellut, kuten johtajamme, että minulla olisi ollut vaatteet. Olin paljaana vieraille katseille ja se oli nolo kokemus.

Osasin sen jälkeen verhoutua. Mutta myöhemmin opin taas pudottamaan verhot pois kun sopivalta tai hyvältä tuntuu.

Voisin kuvitella ihmisen, joka ’kantaa itsensä’ tai liikkuu niin luontevasti, itsestään selvästi, että kukaan ei kiinnittäisi huomiota hänen alastomuuteensa. Olisi hän sitten 5-, 15, 55- tai 85-vuotias.

Kalju Suuren foto tämäkin, seinälläni.
On vain mahdottoman kodikas. Ostin
noin vuonna 1980 itseltään, Martin
markkinoilta Hgistä. 

Asia pyörii mielessä, koska tänä vuonna kesä tuli varhain. Ja edellisen sateisen kolean kesän lopussa jäin eläkkeelle, joten nyt olen päässyt arkenakin nakuilemaan. Jos aamu on lämmin, saatan kesäkodissani hilpaista rantaan ilkosillani heräämään veteen ja aurinkoon. 

Kasvoin aikana, jolloin tutuissa porukoissa harrastettiin paljon sekasaunomisia. Muistan kuitenkin, miten yksi poikaystäväni muinoin loukkaantui, kun en halunnut mennä saunaan yhtaikaa hänen ja hänen vanhempiensa kanssa. Koin ajatuksen jotenkin perverssiksi ja se etäännytti meitä.

Mutta siis: Pitäisikö minun ikäni vuoksi alkaa jotenkin miettiä tuota alastomuutta? Jos menetän lopunkin muistini ja alan dementikoksi, niin varmaan ensimmäiseksi olen riisumassa vaatteitani ja saatan taas seistä nakuna ikkunassa, josta näkyy suoraan kadulle. Tai kadulta suoraan sisälle. Ja ehkä alastomuuteni voisi olla jollekin hoitajalle kiusallista tai vastenmielistä. Vaikka kohtahan hoitajat ovat robotteja tai automaatteja ja eivät ne kai kiusaannu?

Toisaalta... Lapseni eli suuren osan ensimmäistä kesäänsä paljaspyllyisenä, ei saanut vaippaihottumia, sai rauhassa tutkia itseään eikä tarvinnut vaippoja vaihdella. Pesulla ruiskuttaa vain puutarhaletkusta, jossa oleva vesi oli auringon lämmittämää. Tai uittaa ammeessa tai järvessä. Ehkä tässä olisi ratkaisu vanhusten vaippapulaan?

Enemmän saatu kuin annettu?

Huomaatko sinä, miten usein saat jotakin?  Joskus sitä vain haluaa niin kovasti yhtä asiaa, jota ei ole saanut, että kaikki muut saamiset ovat melkein jääneet huomaamatta. Tässä on tavallaan lista parin päivän saamisista tarkoituksella yhteen pötköön kirjattuna!

Minulla oli treffit fb-kaverin kanssa. Sain tavata hänet livenä ja sain häneltä lahjan. Hän oli juuri käynyt paikallisessa kierrätyskeskuksessa ja ostanut sieltä posliinisen serviettitelineen kymmenellä sentillä. Se istuu nyt täydellisenä kesäkuistillani. Toinen ystävä pyysi minut (minulla on auto) seuraavana päivänä katsomaan kolmannen ystävän puutarhaa 'ennen kuin kaikki kukat ehtivät nuupahtaa' (toukokuussa huom! - Olen onnistunut saamaan kavereiksi himopuutarhureita). Perillä koirani ryntäsi autosta kuumissaan suoraan pihalla olevaan mutaiseen koristelammikkoon. Turkki täynnä sammakonkutua menin sen kanssa rantaan ja heitin sille palloa järveen, jota se sai noutaa moneen kertaan, jotta kudut ja nuijapäät irtosivat pääosin sen turkista ja saatoimme antaa niille mahdollisuuden jatkoelämään. Minä sain samalla käydä rauhassa uimassa. Rannasta tultuamme saimme jäätelöä. Saimme myös ystävän puutarhamatkan tuliaisina tummaa suklaata ja valita itsellemme siemenpusseja. Pyrin antamaan niille kesäfarmillani mahdollisuuden. Viedessäni kyydittävän ystävän kotiinsa sain kyytipalkaksi ison multapussin. Kotimatkalla menin S-marketiin. Hyllyjen välissä kuuntelin kassaneidin puhetta. Siirrellessäni ostoksia hihnalle kerroin tunnistaneeni hänen kaunissointuisen äänensä. Olimme tavanneet aiemmin erään kurssin merkeissä. Hän sanoi, ettei tuollaista palautetta ole ennen saanutkaan.  Hän ei kiittänyt mutta hänen äänensä kuulosti edelleen niin sulosointuiselta, että sain siitä mielihyvää. Kaupasta palasin pihalle.

Autoni toisesta takarenkaasta oli ilma kadonnut. Katsoin ympärilleni ja mietin, kuka voisi tehdä sille jotakin. Liikkeellä oli vain kiireisen näköisiä ja hinteliä ihmisiä ja auto oli niin kapeassa välissä, etten itse osannut ruveta hommiin. Sain puhelimen päähän rengasliikkeen pitäjän, joka antoi toisen numeron, johon pitäisi soittaa ja hinauttaa auto heille - hinaus kuului kaskoon, jos minulla oli kasko. Oli minulla. Hinurimies, jolle soitin, kysyi, oliko minulla vararengas. – Juu. -  Silloin korvausta ei vakuutus anna, hän sanoi. Soitin vakuutusyhtiöön, jossa palveleva nainen kysyi, että pystytkö itse vaihtamaan renkaan, ja lisäsi heti, että hän itse ei ainakaan pystyisi, ja sain koodinumeron, joka minun pitäisi antaa heidän sopimuskumppanihinaajalleen, niin saisin korvauksen. Soitin tälle. Mies tuli ja totesi että helpompi vaihtaa rengas kuin ottaa auto hankalasta paikasta hinaukseen, hoiti homman, ja kun yritti siitä autovälistä nousta ylös, sanoi että ai perkele eikä saanut selkäänsä suoraksi. Kaivoin auton sisältä käsilaukustani Tallinnasta tuodun pippurilaastarin ja lätkäisin sen hänen selkäänsä. Ai saatana, kun polttaa, mies sanoi. Minä voin hinata sinut pois – minne haluat, ensiapuunko? kysyin. Hinurimies hirnahti ja könysi tiehensä. Ilmoitti laskuttavansa renkaanvaihdosta vakuutusyhtiötä. – Ja vammasta, huusin perään. Sain häneltä vielä neuvon, ettei pitkästi kannata ajella vararenkaalla. Sain ajettua auton rengasliikkeeseen, jossa rengas tai kumi vaihdettiin. Vaihtaja oli entisen asuntoni ostaja joka kertoi että asunnossa makuuhuoneen ikkunoiden väliin oli kehittynyt talvella jäätä.  - Hyvää kesää kuitenkin! sain häneltä toivotuksen. Kotona sain koiralta iloisen vastaanoton. Sen kanssa ajelin sitten kesäfarmille, jossa ensimmäiseksi sain kuulla ihan oman rannan tuntumasta kuikan huutoa ja kauempaa toisen vastauksia, ja sisällä sain kissan viereeni puskemaan olkavarttani. Rannassa sain monta hyttysenpistosta ja kuistilta sain pelastaa jälleen kaksi kimalaista ulos. Huomenna saan ystävältä kyydin puutarhalle toiseen maisemaan. En aio ostaa mitään vaan mennä vain mukaan retkelle. Kotona googletin  ’Päivi+saa’ ja sain tulokseksi Päivi saa vauvan. ’Vauva’ voi merkitä montaa asiaa. Tuli ihan saanut olo.

Kaksikko, triangeli vai kahdeksikko?

Aamutöllöä kuuntelin, osin katselinkin, vaihteeksi. Välillä olen ollut kesäfarmilla ja joku antennipiuha ei siellä suostunut yhdistämään minua vanhanaikaisesti maailmaan. Kännykkä toimi ja toimii, mutta sieltä asioita tulee seurattua vähän eri tavalla. Tai ainakin se tuntuu eriltä. Ja jos sekään ei toimi, niin se on kevyempi pihalleheitettävä kuin telkkari.

Päällimmäiseksi tältä aamulta jäi se, että meitä uhkaa ja uhkaillaan ihan joka taholta joku.  Vähän kuin joku huono vanhempi tai kumppani: Jos sä et nyt tee sitä, niin maasta pois tai kotiarestiin.
Iran-sopimuksesta irrottautuessaan jenkit uhkaavat samalla Eurooppaa: Nyt valkkaatte minut tai ton. Ja Eurooppa valkkaa Trumpin, jolla on dollarivalta, niinkuin lapsi vanhemman, jolla on... niin. Valta.

Omassa elämässäni yksi onnistuneimmista matkoista tapahtui kolmisin, kahden ystävän kanssa. Hämmästyttävän hyvin toimi. Triangeli on hieno soitin ja kaunis kuvio!

Kaksi on tavallaan aina vastakkain. Kolmella on se tila siinä kolmiossa. Ja jos pisteitä on enemmän, luulisi että siihen keskelle syntyisi tilaa vieläkin enemmän. Vai olenko ihan pihalla? Meidän kahdeksisen vuotta sitten perustettuun lukupiiriin tuli vahingossa kutsuttua kahdeksan ihmistä. Ja se toimii edelleen mahtavasti. Joku sosiaalipsykologi sitten jossain jutussa sanoikin, että kahdeksan porukka on tutkitusti jotenkin erityisen toimiva. Sitä paitsi kahdeksikkokin on kuviona jännä ja kaunis! Sen voi avata myös ympyräksi. Piiriksi. 

Uhkaukset syöpyvät toistuessaan mieleen.

Toistaiseksi suojeltua tämä metsä. Muutama hehtaari.

Olin kylässä, jossa pariskunnan toinen osapuoli omistaa metsää. Kysyin että ovatko hänen mielestään päätehakkuut avohakkuiden muodossa välttämättömyys, koska pidän häntä fiksuna miehenä. Ennen kuin kysymyksen kohde ehti vastaamaan, kumppani-ystäväni ehti edelle: No eihän päätehakkuu välttämättä tarkoita avohakkuuta! Mutta metsänomistajapuoliso korjasi: Kyllä se tarkoittaa, johon toinen: - Ai, en mä tiennyt! Johon toinen jatkoi, että eivät ne nykyään ole ’pahoja’. Hän oli äskettäin liikkunut yhdelläkin avohakkuulla, joka oli ollut täynnä linnunpesiä. Eikä maastoa enää avohakkuun jälkeen ’aurata’ kuten aiemmin, koska se auraaminen tuottaa ’vääränlaista kasvustoa’. Mutta entä valumat?

Tiedän, että kyseinen metsänomistaja hoitaa metsäänsä hyvin. Harventaa kauniisti. Mutta sitten tulee joskus se talousmetsälle ’välttämätön vaihe’, joka itselle ulkopuolisena on osin mysteeri. Miksi niin pitää olla? Kasvattaa metsä yhdenikäisenä? Toivon saavani lisää asiallisia vastauksia tai jaksavani hakea itse asiasta informaatiota. En halua olla mukana riitelemässä pelkästä sanasta. 

Mietin, että kahdenvälisessä kaupassa tai suhteessa on tapana välttää monia puheenaiheita. Vähän kuin lapsenkin kanssa. Lapselle ei kannata mennä sanomaan, että valitsit väärän uran tai kumppanin, koska se riitauttaa ja etäännyttää ja joskus traumatisoi.

Olen huomannut, että yhdessäpysyvät kumppanit pitävät leipäläpensä usein kiinni monissa toisen elämää ja toimintaa koskevissa asioissa.

Mutta entä jos toisen toiminta tai näkemys sotii rajusti omia periaatteita vastaan? Jos ei kykene nielemään ulospyrkiviä sanoja? Johtaako se tilanteeseen että 'minä tai avohakkuu!'?

Useimpien mielestä kysymys on varmaan tosi lapsellinen. Totta kai parisuhteessa pitää tehdä kompromisseja, myötäillä, ottaa huomioon… Jos suhteen haluaa kestävän?

Olisinko ollut 4-5-vuotias, kun kinusin koiraa. Olen edelleen sitä mieltä, että viisainta, mitä kaikessa oikeassaolevat vanhempani olisivat voineet tehdä, olisi ollut myöntyä. Perhetriangeli ei toiminut koska kaksi isoa oli aina yhtä pientä vastaan. Halusin koiraa turvakseni.

Lisää kuPetteri on tietysti yhä tallessa ja
voi suht hyvin.vateksti

Intuitiivisesti. No. Isä osoitti isoisän tekemää pyörillä kulkevaa punaista puista Petteri-koiraa ja sanoi, että jos ulkoilutat tuota kolme kertaa päivässä viikon (vai oliko se kuukauden), niin laitetaan harkintaan. Minusta ei ollut siihen. Olin liian ujo. Itsetunto ei olisi kestänyt. Vaikka Petteri ei olisi lainkaan kakkinut vääriin paikkoihin tai ärhennellyt muille. Myötäillyt vain. En kehdannut.

Oli minulla paljon isompana, lukiovaiheen alussa tuttu koulukaveri, poika, joka oli rohkeasti oma itsensä. Hän oli ulkoiluttavinaan koiraa pantomiimina ihan yksinkin kadulla liikkuessaan, ja kerran 'joutuessaan vetämään' sitä perässään törmäsi pää edellä katuvalotolppaan niin että paukahti. Ihailen silloista häntä vieläkin.

Tarvitsisinko minä nyt sitten robotin kumppaniksi tai harjoittelukumppaniksi, kun olen unohtanut, minkälaista kaksinolo on? Mutta ei liian myötäilevää robottia, särmää pitää olla. Eikä läheisriippuvaista takertujaa. Eikä aina valmiinakaan olevaa. Pitäisi sillä vai hänellä olla ihan omia juttujaankin. Helteellä sen lämpötilan voisi varmaan säätää mukavan viilentäväksi. Mutta jos johonkin retkelle mentäisiin yhdessä niin ei tarvitsisi sitten koko ajan vierekkäin kulkea, saisi mennä välillä omia polkujaan. Eikä se varmaan mua uimaan seuraisikaan. Sitä paitsi kehtaisko sitä... enempää kuin puukoira Petterinkään kanssa? Ja ehkä niitä kuitenkin olisi hyvä olla kaksi. Se triangeli.

Voi äidit ja allit!

Välillä lähiluonnossa kannattaa heittäytyä
sammaleeseen tai
ruohikkoon ja heittää jalat taivaalle.

Luontoa luontoa ihan helvetikseen luontoa. Tai joidenkin mielestä ei  kyllä oikeaa, mutta siis
lähiluontoa kumminkin. Ja ollaanhan me itsekin.

(Eli kesäfarmilla itsekseni.)

Ainoa poika tyttökaverinsa kanssa ei meinannut ensin käydä ollenkaan, ja siitä innostuneena ehdin jo vihjailla viettäväni sinkkuäitienpäivää; kuvittelin oikeasti, että se voisi tuottaa jotakin uutta ja jännää!

Vaan katinpaskat.

No sitten ne kaksi kuitenkin tulivatkin, vähän yllättäen aamusta; sanoivat kyllä heti, ettei ole kovin paljon aikaa. Kostoksi laitoin ne nostelemaan venettä ja kalusteita ja laiturinkorvikelavaa ja haravoimaan enkä tarjonnut niille mitään.

Lähtivät pihasta äkkiä vesille, niin nopeasti että airot unohtuivat. Poika gondolieerina meloi heidät niemen taakse. Kun tulivat takaisin, ei melojaa enää näkynyt. Poika veti venettä uimalla perässään. Huvinsa kullakin. Olisi sillä ollut voimia hoitaa vielä muutama homma.

Mutta lähtivät saman tien muita äitejä juhlimaan. Hyvä niin.

Minä heitin vaatteet päältäni jonnekin ja päälleni niiden sijasta pelkän paljaan hellemekon. Kuumaa oli, mutta sellaisessa asussa ihmisellä on ilmavan vapautunut olo.

Jostain ilmaantui pikkutirppusia jahtaava haukka joka sai äidilliset tunteet heräämään; tsirp tsirp, juttelin tirppusille, - minä kyllä haukat hoitelen! Heilautin mekkoani näyttävästi.

Kimalaisiin sitten jouduin keskittymään ja se vahvisti tietoisuuttani äidillisyydestäni. Pikkukuisti muuttuu tällaisena aurinkopäivänä pätsiksi joka saunottaa koko mökin. Mutta kun kuistin oven jättää auki, siitä lentää sisään kimalaiskantaäiti joka viides tai kymmenes minuutti. Ne kuvittelevat lasikuistia jonkunlaiseksi tarhaksi, johon kuuluu pöristä sisään, mutta ulos sieltä ne eivät omin neuvoin osaa ja ovat kuivua ja pyörtyä ja kuolla sinne. Vähän kuin ihmiset, jotka pöristävät sisään erilaisiin liittoihin, mutta kun alkavat kuivua niin ulos on joskus kummallisen vaikea päästä.

Koiraakin kiinnosti allien jutut.

Järvellä oli matkailijoita - alleja - ja niiden seuraan yritin kun kuulostivat niin rupattelevaisilta, mutta nokka pystyssä jonossa ne purjehtivat etäämmäksi sitä mukaan kun minä soudin lähemmäksi.

Illalla viileni ja saatoin sulkea kuistin oven kimalaisilta ja lähteä kaupunkiin, veroilmoituksen tekoon. Vaatteet jäivät mökille. Auton takakontista ampaisi ulos haukka.

Läpitunkeva tunne vai vesiperä

FB-sivuni tivaa minulta aamutuimaan mm. sitä, mikä saa minut iloiseksi.

Nyt kun Suomi on julistettu maailman onnellisimmaksi maaksi, luulisi ilo-kysymyksenkin olevan relevantti ja laajemminkin kiinnostava.  Vaikka ilo ei ole samaa kuin onnellisuus.

YK:n raportin mukaan tutkimus perustui elinajanodotteeseen, sosiaaliseen tukeen ja korruptioon, mutta kuitenkin niin, että tutkimuksen tulokset perustuivat yksilöiden omiin arvioihin omakohtaisesta hyvinvoinnista. - Menikö ajatus solmuun? Minulla vähän meni. Eli kumpaan tutkimus perustui? Ja onko kysymys lähinnä hyvinvoinnista - tyytyväisyydestä?

Onko sinulla läpitunkeva tunne elämän hyvyydestä? Onko sellainen kysymys asetettu tutkittaville? Onnellisuus on vanha filosofinen käsite, jota on tutkittu muutama vuosituhat. Meidän Wikipediamme
sanoo että "Onnellisuus on psykologi David Myersin mukaan läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää".

Minä näen tuon määritelmän perusteella silmissäni mietiskelijöitä, meditoijia, joogaajia ja buddha-patsaita mutta aika harvoja tietämiäni tai tuntemiani työssäkäyviä, työttömiä tai eläkkeellä olevia aikuisia ihmisiä. Lasten toivon oikeasti voivan ollakin onnellisia - mutta ovatko he olleet mukana tutkimuksessa?

Voiko tämän ajan kriittisellä, luonnon tuhoa ja hyvinvointiyhteiskuntamme rappeutumista
seuraavalla ihmisellä olla läpitunkeva tunne elämän hyvyydestä? Vai onko onnellisuus vain yksittäisen ihmisen kyky nauttia yksilönä, omakohtaisesti siitä, että on elossa?

Onko ilo onnellisuuden pieni uloke, joka huijaa sinut välillä luulemaan olevasi onnellinen? Ilo on nasta ja hengissäpitävä juttu monelle, joka elää taloudellisesti, sosiaalisesti, terveytensä tms. seikkojen kanssa muuten lujilla. Eli kaukana onnellisuudesta. Mutta ilon tuottaminen toiselle tuottaa iloa ja tyydytystä itselle. Sen tietää lähes jokainen.

Itselläni on toistaiseksi kaikki helskutin hyvin. Jos ei yksinäisyyden tunteita oteta lukuun. Joskus siinä kohtaakohtaahyvä vaikka Hectorin muistutus!

Ilon aiheita! Västäräkki loikkimassa edessäsi; outo otsikko tai kuva lehdessä tai vaikka instassa; ystävän sattumakohtaaminen kadulla; poliittinen ratkaisu, jolla suojeltaisiin luontoa; veroilmoituksen saaminen pois käsistä; jörön miehen hymy; koiran hännän heilahdukset; se, ettet vielä ole kyborgi; se että vatsasi toimii niin moitteettomasti; se että tunnet olosi vireäksi ja keksit jonkun uuden ilmaisun; joku kummallinen yhteensattuma... 

Kerran kauan sitten asuin piiiiiiiiitkässä talossa, jossa oli rappuja yyhyn asti. Olin palaamassa yömyöhällä kotiin, kiipesin rapussa toiseen kerrokseen ja yritin avata vasemmalla olevaa oveani. Se ei suostunut avautumaan. Mikä helvetti sua vaivaa, prkleen avain! kiukku kerkisi nousta iholle kun satuin vilkaisemaan postiluukussa olevaa nimeä. Väärä. Huh. Toivottavasti eivät heränneet. Kipitin ulos, äkkiä, samalla lailla kuin vielä pitemmän aikaa sitten lapsena, kun naapureiden kiusaksi soiteltiin ovikelloja ja juostiin karkuun. Ja kyllä – olin väärässä rapussa. Kävellyt omani ohi. Peruutin siis sinne ja nousin oman rappuni toiseen kerrokseen. Sieltä iso mies oli hilkulla rynnätä syliini:

– Ai helvetti, sorry! Oon väärässä rapussa, hän puoliksi huusi, puoliksi kuiskasi ja rymysi ohitseni ulos.

– No heh. Olitko tulossa meille? - ei hän edes kuullut kommenttiani.

Nauratti kamalasti eli sai minut iloiseksi. Siitä huolimatta, että juttu ei saanut romanttista jatkoa. Nyyh sille, etten minä - tai hän - osannut ottaa tilanteesta iloa irti. Voi antionnellistuttavaa kömpelyyttä!!!

Iloitsen siitä, että mielen - tai joskus fyysinenkin - kurimus voi hetkessä vaihtua hattaraksi. 

Iloitsen myös tuttavuuksista, jotka kokevat asioita toisin kuin itse. Eilinen kahvilaseura kuvasi levottomuuttaan (vaikka hän ilmeisesti viettää pinnalta katsoen ihan normaalia parisuhdeperhe-elämää) niin jännittävällä tavalla, että se virkisti minua siitä eteenpäin useaksi tunniksi. Virkisti ja rauhoitti.

Ajatus, että jonkun elämänsä joka päivänä tiettyyn aikaan valtaa niin suuri levottomuus, että on päästävä, lähdettävä liikkeelle...

Itse lähden nyt liikkeelle. Hetki on hyvä. Kirjasto ensin, ja kesä ja hiirenkorvat ja vesi perään (ei vesiperää).

Kyborgimutsi

Kesäkausi pläjähti käyntiin. 

Monen kohdalla se tarkoittaa myös työleirikauden alkamista kesäkodeissa, missä jokainen nurkka huutaa korjausta, kohentamista, koheltamista - ja stressin lisääntymistä. 

Kesään liittyvä keveys ja eroottissävyiset fiilikset etääntyvät horisontin taakse ja kaikki muuttuu

robottimaiseksi raatamiseksi (robotti-sana tulee tsekin kielestä jossa se tarkoittaa työläistä, orjaa). Ei hyvä! Sitäpaitsi itse olen liian laiskakin sellaiseen.

Parina päivänä omalla kesäapajallani rupesin osin matkoilla, osin paikan päällä kuuntelemaan linnunlaulun ja koiranhaukunnan ohessa radiota. Tai podcasteja, jos kuulostaa paremmalta. Kuulokkeiden kautta, jos kuulostaa vielä paremmalta. Sillä oli seurauksensa: 

Kohta olemme kaikki kyborgeja, ihan pian, yhdessä ohjelmassa todettiin. Ihmisiä, joilla ei ole älylisäosia, pidetään pian hidasälyisinä ja kömpelöinä. 

Eli minulla olisi nyt ensimmäistä kertaa esittää selkeä äitienpäivälahjatoivomus lapselle (aikuiselle): sellainen älylisäosa mammaan, joka allokoi tulevan kyborgimutsin kohdentamaan energiaansa järkevästi eri juttuihin siellä kesäfarmilla ja muussakin elämässä, ja myös ohjaa tämän riippukeinuun oikeilla hetkillä. (Vaikka Jyrki Kataisen äänellä; tämä tietää allokoinnista kaiken.)

Ei-vielä-kyborgimutsilla on ollut myös tarpeensa. Hän on kaipaillut luomukumppania ja perinneseksiä. Hän ei ole vielä oivaltanut, että sellainen on outofdate hei! - Muillekin tiedoksi! Samalla lailla kuin vinyylilevyt – ajatuksena ’kiva’ mutta käytännössä niiiiiin vaivalloista. 

Nettideittailussa meistä kukaan ei kohta enää voi tietää, ollaanko tekemisissä luomuihmisen vai robotin kanssa. Fyysisen robotin voi toistaiseksi erottaa robotiksi (niin kauan kun äiti ei ole vielä pahasti dementoitunut) mutta tulevan kyborgimutsin tarpeet se pystyy takuulla tyydyttämään luomuhenkilöä paremmin.

Robotit ovat joka tapauksessa tulossa vanhenevien äitien hoitajiksi. Miksei heidän totuttamistaan voisi aloittaa jo vähän etuajassa? Kannattaisikin. Kunhan robot eivät karkaile palveluksesta. Mutta ei kai, jos heidän kanssaan oikeasti lähentyy ja kohtelee heitä tasavertaisesti. Muutamat maailmalla ovat kyllä jo lähteneet karkuteille turhauduttuaan isäntänsä/emäntänsä palveluksessa. Ja jos niitä on kaksi, ne ovat saattaneet alkaa puhua keskenään ihan omaa kieltään ja tehdä suunnitelmia ties vaikka äitien upottamiseksi järveen. 

Viikonloppuna on äitienpäivä. Miettikääpä (aikuiset) lapset, mitä äidille kannattaa suunnitella lahjaksi! Jos haluatte olla ajassa kiinni.

Tai ei sittenkään. Käykää seukkaamassa ja auttelemassa ihan arkisissa jutuissa. Tai hommatkaa tälle radio. Radio is sexy. 

Tuplaäiti-kokemus ja pitkäjärkisen hämmennys

Eläkeläisen aamut venyvät SOSIAALISESSA mediassa. Eikö olekin hyvä? Siis aamujen venyminen? Että jotakin vuorokaudenaikaa on pitkästi? Saisi tietysti kaikkia olla. Myös koiran virtsarakko venyy mukavasti. Korostan, etten rääkkää sitä, jos se vähänkin pyytää, lähden heti. Yleensä se ei ehdi pyytää.

Lähdin jo. Myös aamulenkki venyy eläkeläisellä. Ensin ollaan kiertämässä lahti. Mutta sitten poiketaankin jyrkkää polkua harjulle. Siellä ylhäällä on frisbeekiekkojen viskelijöitä joten kierretään heitä ja toivotaan että kiekot kiertävät meitä. Sitten osutaan muutaman kymmenen askelman

portaikkoon ja ravataan sitä ylösalas. Sitten joudutaan tielle joka johtaa Puumalan suuntaan mutta sitten siinä sivussa näkyy hauskanmuotoinen hiidenkivi kallion päällä lahden yllä ja poiketaan sinne, kiivetään päälle. Ja takaisin vuoroin asfalttia, polkua, hiekkatietä…

Somessa voi myös vastaavasti valita reittinsä. Ja kannattaakin, tarkemmin kuin maastossa. Minulla on pari perussellaista. On sivut, joille on postattu ja joilla keskustellaan hallituksen vittumaisista uusista tempauksista, rahan ja vallan ja alueiden uusjaoista ja ympäristön pilaamisesta, joiden tutkailun jälkeen jäät kiihtyneenä teroittamaan kynsiäsi ettet pureskelisi niitä.

Ja sitten, jos haluat välttää kiihtymistä, on sivut, joilla jaaritellaan kielellisistä ilmaisuista; mitkä halutaan kieltoon, mitkä jatkoon. 

Tänään silmäilin noin 300 kommentin pituista mutustelua, joka lähti siitä, tarvitaanko maalaisjärki-sanaa. Kaikki olivat asiasta tietenkin ihan eri mieltä. Varsin iloisesti. - Senhän sanoo järkikin, ja tilannetaju, elämänkokemus, heinäntekojärki tai taajamaäly.

Jossain kohdassa viistettiin hidasjärkisyyttä ja hitaasti nousi mieleen, että olen kuullut joskus myös ilmaisun lyhytjärkinen. Netistä löytyi tieto, että Oriveden vaivaishoitohallitus oli käyttänyt käsitteitä hourumielinen ja lyhytjärkinen. Ja lainaus Émile Zolan romaanista Ihmispeto, josta löytyi ilmaisu 'hellämielinen ja lyhytjärkinen'. 

Tasapainon vuoksi kaipasin pitkäjärkisyyttä, mutta sitä ei lainkaan löytynyt. Joku ehdotti että se edustanee hämäläisyyttä (eikä ole ehtinyt käsitteistöön), josta menin ihan sekaisin. Hidas vai pitkä?

Jostain pitää hakea sädekehää.
Aamulenkin tunneli.

Onko sinulla muuten kokemusta tuplaäidistä? Se on sellainen henkilö, joka on äitisi ja hänen sisarensa tai muuten läheisen ystävänsä yhdistelmä. Tuplamutsi. Se 'toinen' toimii äitisi kaikuna. Äitisi on se Kieku. No. Minun lapsuudessani äitini ja hänen siskonsa (kummini) moittivat minua usein kuorossa. Ja kun he myös harrastivat kaksiäänistä laulantaa, he osasivat tehdä sen tarkalla taimingilla. Moittimisen päälle he usein lauloivat, tai sanoivat, että ota mallia serkustasi! Hänellä on mainiot hoksottimet! Mielessäni hoksottimet kuulostivat hohtimilta ja kuvittelin miten tuplaäiti yrittää hohtimilla korjata jotakin minussa epäkunnossa olevaa. Niiden raudan tuoksu tulee nenään ilman että tarvitsee hakea...

Tottahan se oli: Serkku oli nopea reagoimaan erilaisissa tilanteissa - avun tarpeisiin, sanaleikkeihin, arvoituksiin… Itse jäin aina toiseksi. (Ja se piti jotenkin kostaa, mutten mene siihen tässä.)

Mutta kysymyshän onkin kohdallani ollut pitkäjärkisyydestä! Jonka hienoutta tuplaäiti ei millään tietenkään pystynyt käsittämään kun koko termiä ei ole ollut olemassa! 

Joskus niille serkun hoksottimille olisi ehkä käyttöä. 

Esimerkki: Olet saanut kaipauksesi kohteen vihdoin houkuteltua luoksesi, ja hän varta vasten riisuutuu edessäsi – siis ottaa pois takin ja sen jälkeen ihan rauhallisesti kaikki muutkin vaatteensa siinä niin,  ja ilkosillaan ensin seisoo, sitten istahtaa, niin mitä sinä? Sinä pitkäjärkinen vain puuhaat tarjottavaa tai kyselet kuulumisia hänen lapsistaan (on hän eronnut) ja olet etsivinäsi jotakin, kysyt, tarvitseeko hän filttiä, ja reagoit vasta kun hän on pukenut vaatteet takaisin päälleen ja ehtinyt takaisin kotiinsa... Ja SIINÄ VAIHEESSA vasta hoksaatkin... 

Kehittääkö sellainen kärsivällisyyttä? En sanoisi niinkään. 

Minullako geenit Karjalasta? Hahhah. 

Kuusvitosen vappuliikettä

Olen aina ollut kallellani portaisiin. Ala-yläasteikäisenä rakastin portaissa alastuloja kaiteita pitkin tai loikkimalla kaiteesta vähän tukien seitsemän askelman yli kerrallaan,  tai juoksemalla ylös kuutoskerroksen ohi vintille. Tikkaiden yläpuolella olevasta vintin kattoikkunasta näkyi kauas. Myöhemmin uuteen kaupunkiin tullessani etsin aina korkealle johtavat portaat. Kööpenhaminan Frelsers Kirke on suosikki. Huipulle tornin ulkopuolella johtavia portaita pääsee sitä ylemmäksi, mitä ohuempi on. Minä en mahdu ihan ylös. Tuulella torni huojuu kuin puu! Kaupunki ja salmet levittäytyvät alapuolella! Suosittelen korkeista paikoista pitäville! 

Viime syksyn muuttoni yhteydessä ravasin kolmannesta kerroksesta tavaroita muuttomiesten kanssa. Ja kas: askel petti ja paiskauduin komeasti naapurin ovea päin. Muutaman portaan yli alas. Pää kesti nousta mutta jalka ei. Yhdellä jalalla hyppien kipusin kaiteesta tukien ylös tyhjenevään kotiini. Nolotti ja itketti. Siis muutto meneillään, maksetut muuttomiehet ja kivat portaat ja kaikki. En meinannut millään kehdata tunnustaa kompuroineeni pahasti.

Katsoin arkkua, jonka olin tyhjentänyt. Että olisi kevyempi. Asetin mielessäni itseni sinne. Pöydälle jätin lapun että tuli asiaa muualle, olen uudella asunnolla ottamassa vastaan. Siellä miehet sitten seisoskelemassa tyhmän näköisinä auton edessä - odottamassa että joku tulee avaamaan oven. Minä kömpimässä ulos arkusta. Toiselta tupakka irtoamassa huulilta. Hitto. Vähän hämärän peitossa, miten pääsin. En ainakaan kultatuolilla jollaisilla lapsina toisiamme kannettiin, kevyesti.

Muuttomiesten lähdettyä ajoin sairaalan ensiapuun. Vietin siellä seitsemisen tuntia, mikä ihan normaalia. Jalkapöydässä pieni murtuma, ei mitään vakavaa, hyväpohjaiset kengät käyttöön ja särkylääkettä, ei paketointia. Jossain vaiheessa sinne ilmestyi tyttärensä kuskaamana minuakin vanhempi, nyt siis entinen naapurini. Häntä oli päivällä ruvennut huimaamaan. Sen jälkeen kun joku oli kovaa tömähtänyt päin hänen oveaan ja pelästyttänyt hänet perusteellisesti. Hän oli päätellyt että läpi oli tulossa joku väkivaltainen psykopaatti.

- Se olin minä vain, sanoin.

- Sinäkö? No eihän tässä sitten mitään, hän sanoi ja oli lähdössä saman tien kotiin, mutta tytär kiskoi hänet kuitenkin luukulle. Mitenkähän ex-naapurini jaksaa nykyään? 

Erilaisten portaiden määrätietoisesta haltuunottajasta kuvittelisi, että tämä olisi ottanut haltuun myös muutamat uraportaat. Mutta ei. Niitä olen kiertänyt visusti. Tai ihan vain typeryyttäni. Tai laiskuuttani. Mahdollisuudet eivät kaikille hamotu portaiksi.

Mutta vappuliikuntana eilisten vetisten touhujen jälkeen lähdin tänään lähiharjulle, joka on samalla paikallinen frisbeegolfpuisto. Siellä ei ollut ihmisiä koiran ja minun lisäkseni. Lajin harrastajat taitavat olla bilettäjäikäisiä eivätkä olleet vielä heränneet. Ei tarvinnut väistellä ilmassa lenteleviä kiekkoja.
Edellistä edellisen asuinpaikkani koiralenkin varrella oli harjoitusrata golfaajille ja siellä golfpalloja viuhui eräitä kertoja pään ohi, onneksi. Minulle kerääntyi niitä vähitellen iso pussillinen, jonka palautin kiltisti, vaikka ajattelin, että ne olisivat hyviä pöytäliinanpainoja mökille, ulkopöydille. Edellinen koirani oppi noukkimaan niitä puskista.

Kyseisellä harjulla on monia portaikkoja. Kolmissa niistä kiipesin reippaasti viisi kertaa eestaas ja portaiden välillä rentouduin kapeilla penkeillä sateen ropsiessa kasvoille. Jalat toimivat. Ja vappuviihdyin mainiosti itsekseni. En edes haaveillut kumppanista. Ohimenevästäkään seksistä.:-o 

Nyt koira istuu lattialla pallo suussa. Minä otan kohta jääkaapista esille parsanipun ja savukalaa.

Sitten lähden ehkä vielä ystävän työhuoneelle. Hän on luvannut tarjota siellä lasillisen kuplivaa. Sadepisarat kuplivat ikkunoissa.

l