Harveyn kanssa sunnuntaina

Merja Metsäsen työ 'Kommunikaatio' löytyy Haihatuksen tiloista.

Hän katsoi sunnuntaiaamuna sohvalla läppärin ruudulta tv-sarjaa: Handmaid’s Talea. Hänestä se oli yksinkertaisesti upea dystopia, joka pohjautui täysin todellisuuteen - osin menneeseen, osin nykyiseen. Hän piti siitä siitäkin huolimatta, että sama Jane Campion, joka oli sarjan käsikirjoittanut, oli tavallaan syypää hänen tilanteeseensa. Tähän tässä, nyt, hän ajatteli hetkittäin. Tosiaankin!

Harvey tuli seisomaan hänen taakseen. Oli jäänyt herättyään sänkyyn lukemaan.

- Etkö sie oo keittänyt kahvia? Mitä sie katsot? No voi hornankuksat! Miten sie jaksat aina noita draamoja, missä kaikki menee perseelleen. 

- Aina. Mä vihaan aina-sanaa. Se ei ole koskaan totta. 

- Miksei noitten ohjaajat tee sellaisia elokuvia tai sarjoja missä kaikki menis ensin hyvin ja sit viel paremmin?

- Voisitko sä olla hiljaa ja keittää kahvia ja antaa mun katsoa tän rauhassa?

- Mutta eikö tota samaa tai pahempaa paskaa ole ihan tarpeeks tässä reaalitodellisuudessa? Pahempaakin!

- Mä en hei jaksa tätä enää, hän sanoi.

- No en miekään jaksais!

- Tarkoitan meitä! Tätä näin!

- Ai mitä tätä?

- Tätä silppuelämää.

- Miulle pitää puhua selkokieltä.

- Sä järjestät jatkuvasti niin paljon ohjelmaa, johon pitää ottaa kantaa tai osallistua, että mun elämälle ei jää tilaa. Sä imet huomiota enemmän kuin facebook ja muut somet yhteensä! Ja keskeytät kaikki mun tekemiset. Sä oot ihan ku mun äiti! Kun yritin lukea hetken, se huus heti tiskaamaan tai hakemaan jotain kaupasta.

- No mitä sie sit haluaisit?

- Rauhaa 'mutsilta'!

- Siehän käyt jossain maindfullissa. Et sie sieltä saa sitä?

- Rauhaa täällä. Kotona. Tilaa itselle.

- Eikö täällä muka ole tilaa?

- No on mutta koko ajan jotain ihmehäslinkiä menossa. Sulla.

- Lähetään järvelle! Siellä on tyyntä ja lämmintä nyt.

- Ai sillä sun soutupurjeella?

- Tai ilmapatjalla!

- Lähde sä niin mulle jää tänne se rauha.

- Ai ton kattomiseen? Raivorauha.

- Älä viitsi. En mä pysty enää keskittymään siihenkään. En mihinkään.

- Mennään nyt sillä ilmapatjalla. Makoilemaan tonne aurinkoon. Tuijottelemaan taivasta tai pilviä.

- Et sä osaa tuijotella pilviä.

- Katotaan. Toiset laulaa nuoteista mut mie lauleskelen päästäni.

Harvey haki saunamökistä kahdenmaattavan ilmapatjan, joka oli ollut siellä varavuoteena ja vei sen rantaan. 

- Oot sie jo valmis? Tuu jo! se huusi ovelta. - Bikinit päälle! Ala tulla!

Hän lähti. Vähän ihmeissään, tai vihaisena itselleen ja sille, että lähti.

Hän otti patjalle mukaan vesipullon ja huivin, Harveylla oli veneen perämela. Hän kävi pötkölleen ja yritti rentoutua, makasi paahtavassa auringossa kun Harvey meloi patjaa keskemmälle järveä. Hän tuli kysyneeksi vahingossa, silmät kiinni:

- Ootko viime aikoina tai koskaan ajatellut että miten meillä oikeestaan menee?

- Hyvin, Harvey vastasi. - Puhelinmyyjä on kuulemma Suomen vähiten arvostettu ammatti. Jos et satu tietämään, kun ajankohtasten juttujen sijasta katsot draamoja. Onneks ei ole tarvinnut sellaseen hommaan ryhtyä.

- Oothan sä melkein.

- Eiku mie oon paimen. Oon pannut sen ammatiksi joka paikkaan missä kysytään.

- Mitä sä muka paimennat.

- No sinua ja sie noita kissoja ja lampaita ja hanhia. Mie oon pääpaimen.

- Just tota mä tarkoitan. Ne on kaikki sun tuomia noi eläimet. Multa kysymättä. Sun niitä kuuluis paimentaa. Mut en mä just nyt sitä tarkoittanut.

- Tarkoitat mutta et tarkoita. No mitä sie tarkoitat?

- Että onko meillä mitään yhteistä?

- Ai omaisuutta? No nyt on tää patja tässä alla.

- Eiku elämänsisältöä… 

- No tää yhdessä oleminen tässä näin. Harvey tarttui häntä nilkasta samalla kun istuessaan meloi heitä johonkin suuntaan. Hän näki vain taivaan, siellä joitakuita hattarapilviä.

- Ei sun kanssa voi puhua, hän sanoi.

- No ei sellasesta mistä ei voi puhua.

Hän kiepsahti järveen. He olivat keskellä selkää. Vesi oli suloisen lämmintä. Hän kellui ja toivoi olevansa yhtä tyhjä kuin ilmapatja.  

- Älä pudota mua, Harvey sanoi kun hän kömpi patjalle takaisin. Se oli käynyt pötkölleen. Hän asettautui patjalle toisinpäin niin että heidän päänsä olivat vastakkaisissa suunnissa.

- Hui ku sie oot kylmä, Harvey sanoi.

- Ootko sie muuten katellut sitä yhtä varista siellä sen XXXL-marketin pihassa? Hyvä kun jaksaa lentää. Ootko sie huomannut? Sillä on bulimia. Oksentaa varmaan että pystyy taas syömään lisää. Pitäis varmaan perustaa sellasille linnuille syömishäiriövastaanotto, Harvey jatkoi ja hieroi hänen jalkapohjaansa.