Harveyn kanssa sunnuntaina

Merja Metsäsen työ 'Kommunikaatio' löytyy Haihatuksen tiloista.

Hän katsoi sunnuntaiaamuna sohvalla läppärin ruudulta tv-sarjaa: Handmaid’s Talea. Hänestä se oli yksinkertaisesti upea dystopia, joka pohjautui täysin todellisuuteen - osin menneeseen, osin nykyiseen. Hän piti siitä siitäkin huolimatta, että sama Jane Campion, joka oli sarjan käsikirjoittanut, oli tavallaan syypää hänen tilanteeseensa. Tähän tässä, nyt, hän ajatteli hetkittäin. Tosiaankin!

Harvey tuli seisomaan hänen taakseen. Oli jäänyt herättyään sänkyyn lukemaan.

- Etkö sie oo keittänyt kahvia? Mitä sie katsot? No voi hornankuksat! Miten sie jaksat aina noita draamoja, missä kaikki menee perseelleen. 

- Aina. Mä vihaan aina-sanaa. Se ei ole koskaan totta. 

- Miksei noitten ohjaajat tee sellaisia elokuvia tai sarjoja missä kaikki menis ensin hyvin ja sit viel paremmin?

- Voisitko sä olla hiljaa ja keittää kahvia ja antaa mun katsoa tän rauhassa?

- Mutta eikö tota samaa tai pahempaa paskaa ole ihan tarpeeks tässä reaalitodellisuudessa? Pahempaakin!

- Mä en hei jaksa tätä enää, hän sanoi.

- No en miekään jaksais!

- Tarkoitan meitä! Tätä näin!

- Ai mitä tätä?

- Tätä silppuelämää.

- Miulle pitää puhua selkokieltä.

- Sä järjestät jatkuvasti niin paljon ohjelmaa, johon pitää ottaa kantaa tai osallistua, että mun elämälle ei jää tilaa. Sä imet huomiota enemmän kuin facebook ja muut somet yhteensä! Ja keskeytät kaikki mun tekemiset. Sä oot ihan ku mun äiti! Kun yritin lukea hetken, se huus heti tiskaamaan tai hakemaan jotain kaupasta.

- No mitä sie sit haluaisit?

- Rauhaa 'mutsilta'!

- Siehän käyt jossain maindfullissa. Et sie sieltä saa sitä?

- Rauhaa täällä. Kotona. Tilaa itselle.

- Eikö täällä muka ole tilaa?

- No on mutta koko ajan jotain ihmehäslinkiä menossa. Sulla.

- Lähetään järvelle! Siellä on tyyntä ja lämmintä nyt.

- Ai sillä sun soutupurjeella?

- Tai ilmapatjalla!

- Lähde sä niin mulle jää tänne se rauha.

- Ai ton kattomiseen? Raivorauha.

- Älä viitsi. En mä pysty enää keskittymään siihenkään. En mihinkään.

- Mennään nyt sillä ilmapatjalla. Makoilemaan tonne aurinkoon. Tuijottelemaan taivasta tai pilviä.

- Et sä osaa tuijotella pilviä.

- Katotaan. Toiset laulaa nuoteista mut mie lauleskelen päästäni.

Harvey haki saunamökistä kahdenmaattavan ilmapatjan, joka oli ollut siellä varavuoteena ja vei sen rantaan. 

- Oot sie jo valmis? Tuu jo! se huusi ovelta. - Bikinit päälle! Ala tulla!

Hän lähti. Vähän ihmeissään, tai vihaisena itselleen ja sille, että lähti.

Hän otti patjalle mukaan vesipullon ja huivin, Harveylla oli veneen perämela. Hän kävi pötkölleen ja yritti rentoutua, makasi paahtavassa auringossa kun Harvey meloi patjaa keskemmälle järveä. Hän tuli kysyneeksi vahingossa, silmät kiinni:

- Ootko viime aikoina tai koskaan ajatellut että miten meillä oikeestaan menee?

- Hyvin, Harvey vastasi. - Puhelinmyyjä on kuulemma Suomen vähiten arvostettu ammatti. Jos et satu tietämään, kun ajankohtasten juttujen sijasta katsot draamoja. Onneks ei ole tarvinnut sellaseen hommaan ryhtyä.

- Oothan sä melkein.

- Eiku mie oon paimen. Oon pannut sen ammatiksi joka paikkaan missä kysytään.

- Mitä sä muka paimennat.

- No sinua ja sie noita kissoja ja lampaita ja hanhia. Mie oon pääpaimen.

- Just tota mä tarkoitan. Ne on kaikki sun tuomia noi eläimet. Multa kysymättä. Sun niitä kuuluis paimentaa. Mut en mä just nyt sitä tarkoittanut.

- Tarkoitat mutta et tarkoita. No mitä sie tarkoitat?

- Että onko meillä mitään yhteistä?

- Ai omaisuutta? No nyt on tää patja tässä alla.

- Eiku elämänsisältöä… 

- No tää yhdessä oleminen tässä näin. Harvey tarttui häntä nilkasta samalla kun istuessaan meloi heitä johonkin suuntaan. Hän näki vain taivaan, siellä joitakuita hattarapilviä.

- Ei sun kanssa voi puhua, hän sanoi.

- No ei sellasesta mistä ei voi puhua.

Hän kiepsahti järveen. He olivat keskellä selkää. Vesi oli suloisen lämmintä. Hän kellui ja toivoi olevansa yhtä tyhjä kuin ilmapatja.  

- Älä pudota mua, Harvey sanoi kun hän kömpi patjalle takaisin. Se oli käynyt pötkölleen. Hän asettautui patjalle toisinpäin niin että heidän päänsä olivat vastakkaisissa suunnissa.

- Hui ku sie oot kylmä, Harvey sanoi.

- Ootko sie muuten katellut sitä yhtä varista siellä sen XXXL-marketin pihassa? Hyvä kun jaksaa lentää. Ootko sie huomannut? Sillä on bulimia. Oksentaa varmaan että pystyy taas syömään lisää. Pitäis varmaan perustaa sellasille linnuille syömishäiriövastaanotto, Harvey jatkoi ja hieroi hänen jalkapohjaansa. 

Boikotti, hilpeys ja sienisaalis

Luin äsken uutisista että Putin on ruvennut pitämään itsestään kertovaa tositeeveetä. Minäpä teen itsestäni kertovan tosiblogin, vaikka se evvk ketään. Yhdeltä päivältä. Plus eilisillalta,

jolloin hyvä tuttu haukkui minut pataluhaksi siitä etten tiennyt mikä on Bilderberg-ryhmä.
'Kaikkien se nyt pitäisi tietää', hän sanoi. Ajelin vielä myöhemmin samana iltana kesäkoti Hupinniemestä kaupunkiin, vaikka oli ihan tuskallista irrota sieltä, kun kurjet huusivat vastarannalla pysymään aloilla. Kaupungissa katsoin myöhemmin vielä keskustelua ruotsidemokraateista; mainittu tuttava oli luennoinut ainakin tunnin Ruotsin vaaleista ja pohtinut ja spekuloinut tulevia hallituskoalitiomahdollisuuksia ja tehnyt veikkauksensa ehkä toivoen, että olisin ehdottanut vetoa. En osannut.

Ennen nukahtamista luin (toistamiseen) A. M. Homesin Things You Should Know -kirjasta novellin, jossa oli tällainen vuoropuhelu. Mies aloittaa sen kysymällä vaimoltaan:

- Do you ever wonder what I'm thinking?
- I know what you're thinking, you confess every thought.
- Not every thought.
- Ninety-nine percent, she says.

Tuo sanailu sai oloni hilpeäksi. Tuli mieleen joku mennyt juttu, jossa minä olen tainnut puhua kaikki ajatukseni ja toinen on toteuttanut kaikki ideansa. Joku epätasapaino siinä taisi silloin olla, joka saattaa selittää koko sinkkuuteni. Tai boikotissa olemiseni. Nukahdin hyvässä vireessä.

Aamulla yritin koiralenkin jälkeen saada lukupiiriläisistä fb-ryhmämme kautta lounasseuraa. Kaikki vastasivat että ei käy. Totesin huvikseni olevani boikotissa, mutta muiden mielestä taisin olla ärsyttävä marttyyri kun joku vastasi että ei kaikilla ole joka päivä varaa käydä ulkona syömässä.

Olen kyllä syönyt ulkona pihassa pitkin kesää sieniä ja milloin mitäkin heiniä.

Jostakin syystä oloni senkun koheni. Boikotissaolokin, ajatusleikkinä, kuin olisi riisuttu kaikesta turhasta ja olisi jossain oudossa autonomisessa ja tyhjässä tilassa.

Pesulassa olikin ihan tyhjää kun pyykkivuoren kanssa sinne menin. Siistiä oli saada kerralla niin iso kasa puhdasta! Tuntuikohan menneisyyteni henkilöstä samalta, kun pyysin häntä ostamaan muutaman punajuuren tai sipulin, ja hän toi niitä aina 20 kiloa säilytystiloista riippumatta. Myöhemmin en uskaltanut pyytää häntä ylipäänsä enää tekemään ruokaostoksia.

Itsepalvelupesulan koneet ovat tehokkaita ja nopeita. Koneen määrätietoiset kierrokset taisi käynnistää omat kierrokseni koska äkkiä olin jo matkalla postiin.

Muutama päivä sitten olin tehnyt jokavuotisen Huihatsaaren-retkeni, johon kuuluu romahtaneiden rakennusten ihmettely ja lähiseutuni pyhimpien puiden ihailu ja taputtelu. Souturetken jälkeen olin tilannut nettidivarista Sprengtportenin Savon kartastot -kirjan. Siinä näkyvät niin kyseinen saari kuin sekä kesä- että nykyisen talvikotinikin ympäristön paikannimet ja maastonmuodot ja kulkureitit 1700-luvulla (verrattuna nykyiseen), mikä on kiehtovaa.

Onkohan kirja muuten ensimmäinen itse koskaan hankkimani karttakirja!? Taitaa tosiaan olla.

Kone pyöri edelleen ja riensin postista kirjastoon palauttamaan luettuja ja turhia ja tein siellä toisen löydön. Taiteilija Viggo Wallenskiöldin esikoisteos Stroganoff käsittelee hienovaraisen säädyttömästi mm. sieniaiheita, mikä sopii sellaisellekin, jolle niiden merkitys on hieman ylikorostunut. Myös kuvin. Hän on vaikuttava taiteilija.

Pyykkikonetta tyhjentäessäni jo aiemmin mainitulta tutulta tuli viesti että Suomen poliittista järjestelmää on Ruotsin vanavedessä ruvettu nimittämään negatiiviseksi

parlamentarismiksi vaikka totuuden nimissä se on passiivista parlamentarismia. - Ai. Palaan myöhemmin, vastasin.

Teki mieli boikotista huolimatta tavata joku. Kävin ostamassa lounaan mukaani ja marssin sen kanssa ystävän työhuoneelle. Hänellä oli siellä rauhoittavan piristävä sotku kuten taiteilijan työhuoneella kuuluu ollakin. Se selkiytti omia ajatuksiani. Siinäkin suhteessa ihmisten välillä on eroja. Toisen pää vaatii järjestäytynyttä huushollia. Äitini pään pani sekaisin yksi ylimääräinen paperilappu tai kynänteroitin. Hän kiikutti sitä ympäriinsä kysellen kaikilta että kenen tämä on kenen tämä on? Itseltäni sellaiset paperilaput hautautuvat toisten alle kunnes vaativat etsimistä. Etsiminen vie joskus raivostuttavan paljon aikaa.

Mutta kaupunkiin en voi edes päiväksi mennä menemättä sielläkin metsään. Työhuonevisiitin jälkeen hain koirani kotoa: se ei pannut lainkaan hanttiin kun sanoin, että nyt mennään Kalevankankaalle hakemaan kehnäsieniä. Muutama ateria tuli taas korvaamaan ulompana kuin ulkona syötyä lounasta. Ja matkakustannuksia.

Sienisaaliin ja koiran kanssa ajoin takaisin Hupinniemeen. Ripustin pyykit keräämään syyskesän tuoksua. Eiköhän huomenna aurinko paista ja kuivata ne. Kurjet huutavat vielä. Yle kysyy yleisöltään Suomen merkittävimpiä ajattelijoita. Jospa viestinnän professori Anu Kantola kokoaisi toisenlaisen 'bilderberg-ryhmän'. Avoimen.

Sitä paitsi: tasa-arvolla on väliä.

Mikkelin kaupunginkirjaston edessä on lukutuoleja. Aika kovia alustoina.
Taustalla oleva rakennus ei ole kirjasto vaan vanha kaupungintalo.