Kuusvitosen vappukaste

Aamulla paistoi aurinko. Poika oli käymässä – ei  äitinsä vuoksi vaan omilla asioillaan. Äiti menee siinä sivussa. Äidille sivurooli on hyvä rooli suhteessa nuoreen aikuiseen poikaan.

Olin lähdössä käymään kesäfarmillemme. En yrittänyt herättää poikaa, hän oli tullut tuohon sohvalle kolmen jälkeen yöllä. Hän tulisi herättyään hakemaan mökiltä autoonsa kesärenkaat ja hoitamaan yhden äidin määräämän kesämökkiasian.

Kun saavuin järven rantaan, makeaa vettä tursusi rännien kautta taivaalta; sitä paljastui jään alta ja se muodosti lätäköitä sinne tänne, se täytti tynnyreitä, ämpäreitä ja kymmenen litran kattilan. Se kasteli tukasta varpaisiin, mutta kaikesta siitä huolimatta vaadin poikaa tämän tultua laittamaan pumpun kuntoon, joka sähköllä nostaa makeaa kaivovettä sisätilaan. Vaikka sitä voisi kerätä taivaan täydeltä! Kuistin kattoonkin on  ilmestynyt rako, jonka kohdalle lattialle voisi laittaa tiskivesivadin, voilà!

Joskus ennen alkuperäiskansat, kaiken maailman inkkarit ja saamelaiset saivat nauttia luonnon antimista ilman että olivat mitenkään sijoittaneet niihin rahaa, velkarahaa. Jotakin sotimisiahan se välillä vaati, mutta kuitenkin. Olemmeko me pian viimeisiä inkkareita suhteessa vesivaroihin?

Ylenpalttisesta vesimäärästä huolimatta lähden ajamaan takaisin kaupunkiin. Bilettämään vappua? Hähhei! – Oon 65, en jaksa! Uimahalliin! Halusin lutrata lämpimässä vedessä. Uida, polkea, kellua, lojua poreissa, käydä kylmävesialtaassa, jonka päälle kuumaan saunaan jonka päälle  jääkylmään suihkuun. Vappuni koostuu vedestä. Ei ihan. 

Uimahallissa oli ystävä. Suostuimme keskenämme poikkeamaan kaupunkimme keskustan

Saunasta kauppakeskukseen kuoharille.

kauppakeskukseen, jonka kahvilasta saa poreilevan lasillisen 2,5 eurolla. Se oli niin halpa, että otin lisäksi tippaleivän. En erityisesti pidä tippaleivästä, mutta sen lonkeroita on hauska murennella. Lähellä istui muutama muu yhtä vanha. Eräs mies haaveili anisviinasta, nainen sanoi että anis on hyvä mauste porkkanalaatikkoon. Repliikit kuulostivat rooliodotusten mukaisilta. 

Joka toisella ohikulkevalla tytöllä oli verkkosukkahousut. Minulla oli tiedossa yhdet tulevat juhlat. Olisivatko verkko- vai tatuiointikuvioidut sukkikset paremmat? Puhe kääntyi jostain syystä miesten pyjamiin. Eräskin oli tullut aamiaiselle löysissä shortsipituisissa pyjamanhousuissa, sukka yhdessä jalassa (joku oli hävittänyt toisen) ja vaimon villatakki harteilla. Kun toinen oli nauranut asulle, mies oli keikuttanut lanteitaan ja kysynyt, näyttääkö hän minihameiselta?

- Kuulostaa somalta, sanoin. – Olisipa minulla kotona odottamassa kilttiin pukeutunut mies. 

Ja muistin, miten yhtenä lähipäivänä mökiltä kaupunkiin tultuani löysin rintsikoistani pisteleviä havunneulasia. Silloin kuvittelin kotiini miehen, jolle olisin sanonut sen ääneen, että mun rintsikoissa on kuusen neulasia, ja hän reagoi siihen: Anna mä otan ne pois.

Jatkoa. Minulla on jotain muuta tänään.

Tämän ikäiset ihmiset humpsahtavat joskus huomaamattaan uneen. Viimeinen kuulemani lause [edellinen blogiteksti] oli koskenut ruokaa, ja muistan ajatelleeni että minulla on kova nälkä. Ja pelänneeni samalla lentäviä paakkuja.  Sitten olin nukahtanut syömättä.

Jotkut sanovat matkan jälkeen, että on ihana palata kotiin. Kotiinpaluu voi olla myös silkkaa ahdistusta. Elämä on voinut olla pitkä sota itseä vastaan, jonka taustalla on kummitellut toivo. 

Herätessäni tunsin itseni lämpimäksi ja kuivaksi ja olevani jossain korkealla. Luolan katto oli aika lähellä. Katselin sen rosoista paikoin kiiltelevää pintaa. Makasin  pehmeän kerroksen päällä. Vain takapuoleni kohdalla tuntui jossain alapuolella oleva joku pieni ja kova. Prinsessaperse.

Jalkojen päällä oli jotakin peitteen painoa raskaampaa ja kohottauduin. Luola-asuja? Ei kun tämä vaikutti kummallisen paljaalta. Valtava toukka!

- Moi hei! sanoin. Se kohotti päätään josta ojentautui sarvi - sen näköisenä että anna mun nukkua.

Annoin. Noustessani vaatteet varisivat yltäni kummallisina riekaleina. Ehkä niin käy vanhoille.
Kierähdin maahan. Olin nukkunut tosiaan korkealla peittokasan päällä. Paikalla ei näyttänyt toukan lisäksi olevan muita. Lähellä roikkui suuresta täkistä tehty riippumatto. Tyhjänä. Vedin yhden peitteistä ympärilleni.

Keskellä luolan lattiatilaa oli  lipasto ja sen päällä suuri kantikas pata. Nostin sen kantta. Ruokaa! Valmiiksi paloiteltuja puhtaita porkkananpalasia, kananmunia, leipää, öljyä, kalaa, lampaanjuustoa… Lipaston ylimmästä laatikosta löytyi ruokailuvälineitä. Kävin käsiksi ja koin syödessäni täyttäväni tyhjää tilaa.

Syötyäni olin valmis häipymään. Nyt  kun ’se’ ei ollut paikalla. Mutta ilman vaatteita pelkän täkin sisässä - niinkö?

Mitä itse olisit sijassani tehnyt? 

Tässä viaton mikälietoukka. Mutta
ulosmenotien vahtina oleva vähän
toista sorttia.

Menin ovelle, mutta toukka oli huomaamattani siirtynyt sen eteen.  Se oli suurin piirtein rotweilerin kokoinen. Sen iho oli täynnä nyppyjä – vähän kuin se olisi ollut kananlihalla. Siinä se möllötti. Töykkäsin sitä jalallani. Ainoastaan sen terävä sarvi singahti ylös.

- Leikitkö sä jotain kerberosta? Yksipäistä? Vetäydyin takaisin ja istahdin riippukeinuun, joka otti vastaan kuin syli.

Kun seuraavan kerran heräsin ja avasin silmäni, luola-asuja seisoi edessäni. Hänen muta-ihonsa oli muuttunut takiksi, joka oli edestä auki. Pelkät alushousut… Eikä hän likaiseltakaan näyttänyt. Eikä edes haissut pahalta.

- Tuliko kuuma vai? olin mielestäni vitsikäs. Hän ei vastannut. - Vaatteilleni on tapahtunut jotain.

- Niissä oli muovia, hän vastasi.

- Souuu?

- Toukka on kai nukkuessasi imeskellyt niistä muovit. Siivotaan rippeet myöhemmin.

- Vai niin. Nyt kun ajattelin, ihoni tuntui täkin sisällä jotenkin erilaiselta. Siinä oli joku jännä kerros. Ei varsinaisesti tahmea mutta…  - Olin lähdössä mutta toukka oli oven edessä.

- Ai mihin?

Yritin miettiä vastausta,  mutta en saanut synnytettyä minkäänlaista mielikuvaa vastaukseksi.

- Eikö kylästä kuulu lähteä.

- Kylä. Koti. Hmmm, hän sanoi ja katsoi sivuun.

- Tämä on kai sinun paikkasi, sanoin, haluatko tulla tähän? kysyin.

- No en. Sinähän olet siinä.

- Olenko minä sitten niin vastenmielinen?

- Et.

- Liian vanha sitten?

- Et sitäkään hän sanoi.

- No mikä sitten?

- En pidä pelleilystä vakavan edessä.

- Ah. Ai niin. 

- Voisit myöhemmin ulkoiluttaa tuota toukkaa. Sitä ei voi päästää yksin ulos. Minulla on vähän muuta. Tänään. 

- Mitäääh?

- Se liittyy sponsorikuvioon. Toukka putsaa muovia ympäristöstä.  Syömällä ja sulattamalla sitä. Kuten vaatteesi. Se on eräänlainen koe-eläin. Minulle myös kotieläin. Se on minun vastuullani. Tai meidän. Riippuu sinusta. Mutta etsitään ensin sinulle jotain päällepantavaa.
- Kiva. Muita sanoja ei tullut mieleen.

Jatkoa edelliseen: Luola-asujan unelmahäät ja sote

Epäilevin mielin astuin luola-asujan perässä sisään. Ottaessani ratkaisevan askeleen tuntui siltä että vaihdoin vyöhykettä. Sektoria. Piiriä. En tiedä mikä ilmaisu olisi oikea.

- Sullahan on täällä toimiva töllö, sanoin ovelta. Vähän hämmentyneenä: iso kuvaruutu oli ainoa valonlähde, joka himmeästi valaisi koko luolan.

- Läppärin näyttö. Mulla on pari salaatoisintoimijasponsoria. Yhteydet ulkomaailmaan pelaavat.

- Okei. Tekeydyin hölmistymättömäksi ja hain katseellani paikkaa mihin istuutua. Luolan perällä oli vuodesohva. Istahdin sen kulmalle. Sen päälle oli lajiteltu erivärisiä täkkejä. Huomasin hengittäneeni suun kautta – pelkäsin hajujen rynnäkköä, joka olisi aiheuttanut epäkorrektia kakomista.

- Täytyyhän mun tietää missä mennään, hän jatkoi vaikken ollut kysynyt mitään. – Päätteletkö sä ihmisen habituksesta seuraako se maailmantapahtumia?

- No en, sanoin. Vaikka olin tainnut. Olin yllättynyt että luolassa ei haissut törky tai mikään pilaantunut. Lähinnä vain ’maa’.

- Luulen että jäisit toiseksi… Eilen katsoin netistä Unelmahäitä, luola-asuja sanoi. - Ja huomasin, jumala todistakoon, etten kuulu perusihmisten sekaan.  Niille on aivan kaikki yhdentekevää, vsjo ravno!

Olin lievästi yllättynyt. Multa- tai mutakerrosten peittämä hahmo ei itsessään ollut vaikuttanut turhantarkalta. - Siis oletko jonkunsorttinen perfektionisti?

- Niin pefektionisti etten esimerkiksi kestä soromnoo-väännöstä sanoista vsjo ravno! Enkä varsinkaan enää pysty olemaan tuolla (hän keikautti päätään ympäri) kaiken vähän-sinne-päin-tehdyn keskellä. Täällä ei muuten ole hometta, huomaatko?

- Mutta unelmahäät??? Hyppäsin hänen kysymyksensä yli taaksepäin.

- Aiaiaiai! Rupeaa puistattamaan. Luola-asuja ravisteli itseään ja hänestä irtosi paakkuja. - En tiedä kykenenkö palaamaan niihin. Mutta. Aatteles nyt itse! Häissä ollaan vakavan asian äärellä. Eikö? Eikö!? hän toisti kysymyksen mylvähtäen enkä uskaltanut kuin nyökätä. Pelkäsin lentäviä möykkyjä.

- Kysymyshän on siirtymäriitistä. Jos häät on valmisteltu hyvin, hyvässä sovussa, jos siellä ovat läsnä todelliset läheiset, jos paikka on sellainen, mikä vastaa tulevien puolisoiden persoonaa, jos ihmiset viihtyvät niissä, jos kaikki toimii, niin hyvä! Se avaa tietä siihen uuteen vaiheeseen. Hän puhui kiihkeästi. - Mutta jos valmisteluissa riidellään kaikesta, siitä keitä kutsutaan ja paikoista joissa häät pidetään ja siitä mihin lähdetään häämatkalle ja tarjoiluista ja… Ja sitten ruuat ovat mitä ovat, sitä sun tätä ja sinnepäin, ja samoin hääasut, ja sitten edellisiltana huomataan että hääkakku on unohtunut kokonaan! hänen äänensä volyymi oli noussut ja minä peräännyin vaivihkaa sohvalla. - Niin eihän siitä eikä myöhemmästäkään yhdessäelämisestä tule yhtään mitään. Vai mitä? Että oli kauhea ohjelma! Luola-asujan pää rojahti riippumaan haarojen väliin.

- Mut jos kaikki ei vain ota tollasia juhlia niin vakavasti? sanoin ihan hiljaa.

- Älä sinä nyt siinä. Ole edes vähän vieraskoree! hän ähisi ja nosti päätään vähän.

- Ei vieraan kuulu olla vieraskoree vaan isännän.

- Äläkä nussi pilkkuja helvetti, kun ollaan vakavan asian äärellä! Hän ryhdistäytyi ja hänen äänensä muuttui ankaraksi ja minä tunsin itseni vähän nöyräksi sen äärellä. - Vakavat asiat täytyy ottaa vakavasti, sen päälle sitten saa nauraa kun ensin kaikki on kunnossa! Kuvittele nyt: Viime hetkellä ollaan kampaajalla ja sieltä soitetaan tulevalle puolisolle että heihei kultsu, en ehtinyt koristella sitä hääkakkua! Ja puoliso sitten paniikissa ’koristelee’ kakun parin kaverin kanssa, lätkivät kermaa päälle ja kakku näyttää pälvikaljulta…

Minua rupesi vilunväreiden sijasta hytkytyttämään.

- Siinä on peitteitä, vedä päälles, onneksi hän tulkitsi hytkymiseni palelemiseksi.

- Katsoin sitä ihan kauhuissani, hän jatkoi, ja hänen silmänvalkuaisensa muljahtivat. – Ei ihme että tällä maalla on hallitus ja pääministeri jotka ensin lätkivät sotekakun ja kun havaitsevat sen söhröksi, sanovat että antaa mennä, korjataan jälkikäteen. Kuvittele nyt itse! Häissä puolisot maistamassa täysin hutiloitua kakkua, irvistämässä, syyttelemässä toisiaan ja onnettomat vieraat ehdottamassa että korjataanpas sitä vähän.

Mutta sitten hänen sävynsä muuttui taas: - Joko löysit mieleistä peitettä? Mulla on tuolla luukun alla ruokaa. Hyvä kuoppakellari! 

Lätäkkö, toivo ja sen heittäminen

Sivuutan aamulla koirani kanssa pikkupojan ja naisen – ilmeisesti pojan äidin. Nainen näyttää hirveän vakavalta ja stressaantuneelta kaivaessaan repusta rukkasia pojalle, joka paljain käsin pomppii vesilätäkössä, josta lähtee tiessä olevan uran myötäinen puro seuraavaan lätäkköön. Veden pinnalla on vielä vähän jääriitettä ja se tekee lätäkössä hyppimisestä hauskempaa. Loiskis ja ritsräts. 

Hymyilen ja sanon: Hienoja lätäköitä! Koirani haukahtaa pojalle. Äiti ynähtää väsyneesti, hymähtää että näitä riittää.

Äiti on varjo, poika on aurinko. Miksi mieli - oma mielesi - takertuu niin mielellään ajatuksiin ja ’toivoihin’, jotka ovat jossain etäällä. Etäämpänä. Ehkä tavoittamattomissa. Lätäkköön keskittymisen sijasta? Niin tekemällä sivuuttaa itsensä.

Lätäkkö tai lähde. Lapselle se on sama. Jos aikuinen sallii. Enkä tarkoita peilauslähdettä omalle narsismille. Vaan ilon, energian, nautinnon lähdettä. Mikä piru sellainen muka on? mieli kommentoi.

Edes kiirettä ei tarvita siihen että oma lätäkkö jää huomaamatta. Vain se, että mieli on aina toisaalla. Sellainen helvetti ihmiselle on mieli. Sitten kun olet kunnolla sairas, niin sairas että olet teljetty sairaalaan, saat joskus hetken pidettyä mielesi ’tässä’.  Ehkä. Ehkä se vaatii fyysistä sitomista. Vai mitä? 

Mut hei! Viimeksi päädyin muistaakseni harmaaseen mereen kellumaan. Siellä kuitenkin sitten havahduin, selälläni kelluessani, siihen, että molemmilla puolillani tuhisi ja töykki joku... eläin.

- Hei, tää on koirien tää uimaranta! joku huusi rannalta. Ja tosiaan - kaksi isoa koiraa otti hampaillaan kiinni käsivarsistani, aika taitavasti, ei tullut ihoon reikiä, painaumia vain, ja veti minut rantaan. 

- Onhan tuolla hanhiakin, osoitin, ja sanoin vilusta vapisevalla linnunäänellä ryömiessäni hiekalle.

- Ne ovat luonnon eläimiä. Oletko sinäkin sellainen?

- En tiedä, olen muualta, sanoin. Vaikken oikeasti vielä tiennyt olinko muualta vai läheltä.

Koirien ulkoiluttajat mulkoilivat märkää olemustani.

- Sekopääuimari. Vähän tärisevänä ja horjuvana nousin vesirajasta kamaralle ja tähyilin ympäriltäni paikkaa, missä voisin kuivatella itseäni. Ilma oli sen verran viileä ja tuulinen, että fiksuinta oli pysytellä liikkeellä. Lähdin kävelemään rantaraittia jolta käännyin Hietaniemenkujalle - nimen näin tiekyltissä; se oli pientaloaluetta. Poikkesin talojen välitse polulle, aurinko oli ruvennut paistamaan. Hapuileva ajatus oli löytää sen verran suojaisa paikka että voisin ripustaa vaatteeni hetkeksi kuivumaan. Edessä oli kallioinen puistoalue. Siellä oli jonkinlainen juoksu- tai vallihauta, jonka vartta seuratessani päädyin luola-aukolle.

Aukosta kurkisti hirmuisen ränsistynyt otus. En saanut selvää oliko hänellä tai sillä päällään vaatteita vai ainoastaan maakerrostumia. – Tännekö meinasit? hän ärähti vihaisen koiran äänellä. Seisoin hytisten hänen edessään: - En nyt varsinaisesti itsekään tiedä. Kadotin toivoni enkä tiedä mihin tästä.

Italian Bomarzon hirviöpuistossa oleva 'helvetin suu'.
Kuva Herbert List vuodelta 1952

- No sitten taidat olla oikeassa paikassa. Tämän linnoituksen raunioista  ei toivoa kannata hakea. Ympäröivä kunta on vauras, mutta siitä ei täällä tiedetä. Tämä on entinen ammusluola. Roskiksista keräiltyjä peitteitä löytyy lämmikkeeksi. Joskus on hyvä irrottautua toivosta. Siinä roikkuminen se vasta helvetti onkin. No! Käy sisään!  Vai pitääkö sinun ensin voida jotenkin hyväksyä minut?

Kysymys hämmensi minua ja tiirailin otuksen kasvoja. Pinnistelin erottaakseni niissä jotakin tuttua. Vaikka mitä väliä sillä. Ihmiset ovat mitä ovat.  - Ei pidä, sanoin.

Mukamatkalla. Eikä siinä kaikki.

Yhdellä kaikkien tietämällä sinkkubloggarilla on hirveän paljon mielikuvituspoikaystäviä. Minullakin on vähän, mutta hän onkin minua puolta nuorempi. Lisäksi hänen mielikuvituspoikaystävänsä toimivat niin kuin hän tahtoo, minun taas tahdostani ihan irrallaan. Eli on ihan sama mitä minä tahdon.

Minun fantasiakaverini ilmoitti lähtevänsä matkalle. Naisia neuvotaan aina ilmaisemaan omat toivomuksensa toivekumppaneille suoraan,  ja niin tein: Kysyin tuosta vain, että voinko tulla mukaan? Fantasiakaveri vastasi, ettei ota riitariskiä. Ja lähti yksin. Jopa fantasiakumppani voi haluta päästä eroon kaikenlaisista sidonnaisuuksista ja kiinniroikkujista omaan rauhaan. Ei siinä passaa kuin hyväksyä asia. 

Mutta sitten erinäisten ajatuskiemuroiden kautta ilmeni, että fantasiakaveri olikin vain mukamatkalla. Kuvittele nyt, sinä siis, fantasialukijani: Ensiksikin: kumppani on olemassa vain kuvitelmissasi. Mutta sitten ilmeneekin, että mielikuvituskumppani ei olekaan oletetulla kaukomatkalla vaan pelkällä mukamatkalla. Tai matkalla joo, mutta lähellä. Eikä mielikuvitus kerro, miten lähellä, ja se vasta aika kuumottava asiaintila onkin.

Itse olisin toivonut, että mielikuvitukseni olisi laittanut hänet tuolle mukamatkalle minun mökilleni, jossa itse en nyt varsinaisesti oleskele, mutta olisin voinut puolivahingossa käydä häntä siellä, matkallaan, moikkaamassa. Mutta ei. Fantasiani pitää häntä nyt piilossa. 

Mielikuvitusta ei saa alistaa, muistuttaa mielikuvitukseni minua.

Eli tänne nyt sitten puran turhautumistani. 

Mutta ei tässä kaikki. Todellakaan.

Koska sitten – shit, shhhhh – pitkän ajatuksissa ja kuvitelmissa elämisensä jälkeen hän osoittautui trolliksi! Aika hurjaa! Siis minulle!  

Trolli on sanana minusta aina ollut ihan söpö. Siitä tulee mieleen elämäni eka ruotsin tunti: Tre små troll, de lekte med en boll, bollen var av guld, de hette Trip, Trap och Trull!

Mutta kun sellaisen trollin tehtäväkenttä ei lainkaan ole söpö. Se on SAANUT KOULUTUSTA – KÄYNYT TROLLIKOULUA! Ja se on niin tehokas oppilaitos se trollikoulu, että sieltä ulostullut toimii tietynlaisella skeemalla. Skeema on sellainen sisäistetty malli ulkomaailmasta, johon se trolli on oppinut sopeuttamaan havaintomateriaalinsa; sitä se pystyy ottamaan vastaan suunnattoman määrän juuri sen skeeman ansiosta, koska se skeema toimii sellaisena muistikarttana.

Ja nyt sen trollin – joka on siis tämä minun fantasiakumppanini - tehtävänä on tiedonjako sellaisessa iskevässä, uskottavassa ja hauskassa muodossa, johon ei-trollit menevät retkuun ja lähtevät seuraamaan sitä kuin Hamelnin pillipiiparia vaikka sinne jokeen asti. Pitkin jokea uiskennellessaan sitä sitten vielä haaveilee pääsevänsä sen trollin kumppanina johonkin vapauteen – johonkin ihkauuteen avaruuteen. Mutta se fantasiatrollikumppani pitää sen välimatkan hamaan loppuun asti niin, että pian huomaat päätyneesi joen suiston kautta harmaaseen mereen, jossa kellut ihan yksinäsi mielikuvituksesi kanssa, joka sekin alkaa siinä sitten harmaantua.

Sen pituinen se.

Mistä on kyse? Roskat ja epäroskat

Hyvinkääläinen pariskunta on kerännyt 207 lusikkaa yhdestä ja samasta liikenteenjakajasta reilussa kolmessa vuodessa. He ihmettelevät, mistä on kyse. Poliisin mukaan kyse on roskaamisesta.

Mielenkiintoinen kysymys minusta on se, että verbiä roskaaminen voidaan käyttää sellaisten esineiden heittelystä ympäristöön, jotka eivät ole roskia. Tekeekö esineen kohtelu siitä roskan? Jos heitän pianotuolin ikkunasta kadulle, muuttuuko se roskaksi?

Ovatko tyhjät tölkit roskia? Tässä mennään vakavaan suuntaan. Tyhjien tölkkien heittäminen tienvarsilaitumille voi aiheuttaa eläimille hengenmenon. Rehuntekovaiheessa kasvuston katveeseen jääneet tölkit silpoutuvat teräviksi paloiksi, jotka kulkeutuvat esim. nautaeläinten elimistöön ja suolistoon ja aiheuttavat verenvuotoa ja vatsakalvon tulehduksia ja kuolemia.

Ympäristön turmelemisesta on säädetty laissa, mutta roskien viskomiseen (tai paljon isompiinkaan ympäristön tuhoamisiin) sillä ei juuri ole vaikutusta. Jatkuva roskien heittelijä pitäisi voida laittaa heitteille. Kiva rangaistus olisi se, että hän joutuisi jonkin aikaa elättämään itsensä tölkkien ja muiden rahanarvoisten epäroskien keruulla. Kovennettuna rangaistuksena voisi olla muovisälän keruuvelvollisuus ja vielä siitä kovennettuna koiranpaskojen keruu.

Muistan yhden kohtaamisen kotilammella, jonka ympärikierto oli muutaman työvuoden ajan aamulenkkini. Vastaani oli tulossa toinen henkilö. Olimme molemmat iskeneet silmämme rantapenkille kauniisti asetettuun muovipussiin, joka ilmiselvästi oli täpötäysi kaljatölkkejä. Saavuimme sen ääreen eri suunnista yhtaikaa. Kumpaakin nauratti. Kumpi ottaisi rahanarvoisen kassin?

- Joku on ystävällisesti kerännyt tölkit valmiiksi vietäväksi. - Tai juonut, jompikumpi lisäsi. - Tuossa on varmaan ainakin kolmen tai neljän euron edestä, arvioimme.

Olimme molemmat harrastaneet tyhjien tölkkien satunnaispoimintaa. Hän minua aktiivisemmin. (Kaikkia tekemisiäni on helvetin moni harrastanut itseä aktiivisemmin.) Kommunikaatiomme jatkui poimimiskulttuuriin. Ja keruukulttuuriin. Ja -vimmaan. Mihin tahansa keräämiseen ja löytämiseen liittyvästä voi tulla himo. Yhdellä tädillä oli kolikkojen löytämisvimma maasta tai kaduilta ja sen vuoksi hän oli painunut turhan varhain kumaraan. Jollain toisella oli vaaratilanteiden tai seksikomusten keruuvimma. Mutta mikä tunne aarteen löytymisestä, kun edessä oli marjoja täynnä oleva mustikkamätäs! Siitä olimme ehdottoman yksimielisiä. Sitten päädyimme mukanani olevan koiran kautta lapsiin. Perhettäkin hän oli kerännyt itseäni enemmän.

Siinä vaiheessa kumpikaan ei ollut vielä koskenut kassiin. Hän oli menossa jo kotiin, minä jatkamassa vasta alussa olevaa lenkkiä. - Ota sinä se, sanoin ja tunsin oloni jaloksi ja vaatimattomaksi.

Tölkkien poiminta nousee edelleen aina välillä parin tutun kanssa puheenaiheeksi. Viimeksi ystävä kertoi toisesta ystävästään, ainaviimeisenpäällepukeutuvasta, johon kuulemma poimintavillitys oli nyt onnistuttu tartuttamaan, jopa niin, että tämä eräällä heidän yhteiselllä lenkillään oli pysähtynyt kadulla kesken kaiken ja kysynyt lähes moittivasti, että etkö sinä aikonut ottaa tuota? Minä raportoin asiasta mukavana juttuna edelleen toiselle omalle ystävälleni, jonka opettaja ko. pukeutujaihminen oli joskus ollut, ja jota tiesin hänen arvostavan.

- En usko, hän sanoi: Todista! - Ai miten? - No vaikka videolla! - Mitä jos todistan? - No sit mäkin voin harkita.

Trump, koira ja foliohattu

Toisia ihmisiä tarvitsee ja kaipaa moneen asiaan. Vahvistamaan tunnetta omasta olemassaolosta. Jakamaan arkea ja ajatuksia, fyysisiä kosketuksia. Moni joutuu tyytymään aika vähään.

Trumpin asemassa oleva saa käyttöönsä ihmisiä melkein mihin tarkoitukseen tahansa.

Toimittajat Laura ja Saska Saarikoski kertoivat (yhteisessä suorassa HS:n lähetyksessä, tänään) että Trumpilla on avustaja, joka tarjoaa hänelle joka aamu aamiaiseksi jonkun julkisuudesta poimitun häntä kehuvan lausunnon.

Saska Saarikoski pitää Trumpia foliohattutyyppinä; ’foliohattu’ suojaa häntä kuvitelluilta kamaluuksilta. Vaikka ihan Trumpin näkökulmasta ne hänen kannaltaan negatiiviset kamaluudet voivat olla tottakin.

Mietin tätä kun rupesin ajelemaan koirani karvoja. Jospa laittaisin sen päähän foliohatun, joka suojaisi sitä joltain sellaiselta, jota se kuvittelee minun tekevän sille kun olen sakset kädessä. (Se on kyllä jo kastroitu.)

Se näkee kädessäni ne sakset ja menee pöydän alle. – Tuuhan tänne nyt, sanon sille. Sen korvat heiluvat eestaas mutta ei se tule. - Tänne näin. Yritän sellaisella yksinkertaisella kehotusäänellä. Se katsoo: tartteeks? – Joo, tarttee. Tänne! Se tulee. Minä istun ensin jakkaralla ja yritän aloittaa leikkaamalla pitkin sen selkää ikään kuin jakauksen. – En mä jaksa tälleen. Vaihdetaan asentoa, se sanoo. Ja rötkähtää selälleen. Minä laskeudun polvilleni sen viereen. Silittelen ja leikkaan. Se kääntyy kyljelleen. Minä silitän ja leikkaan ja käännän sen toiselle kyljelle.  Se työntää takamuksensa syliini. Keskityn siihen. Ja häntään. Se kiepahtaa ympäri ja sylissäni onkin turpa. Rapsutan, silitän ja leikkaan. Korvienkin karvoitus lyhenee. Joka välissä se on töykkinyt jaloillaan ja käpälillään minua vatsaan ja reisille, töninyt kuonollaan, ottanut käteni tai sormeni suuhunsa, hypännyt kauemmas, palannut takaisin, kierähtänyt ympäri makuullaan ja pystyssä, läähättänyt, vikissyt, haukahtanut, löytänyt pallon suuhunsa… 

Valmis. Melkein. 

Kierähdän itse hetkeksi lattialle selälleni. Vatsani päälle ilmestyy heti pallo.

Häntä heiluttaa koiraa vai koira häntää?

Minkä varjolla Trump toimii niin kuin toimii? Miksi Venäjä-paljastuksia pitää niin kauheasti yrittää estää? Saska Saarikosken mukaan journalistit etsivät aina ’isoja’ rationaalisia syitä (esim. johtajien käyttäytymiseen, päätöksiin) vaikka kyse saattaa olla jostain ihan irrationaalisesta jutusta, mutta johtajalle sietämättömän nolosta. Kuten vaikka sellaisesta, että halusiko Trump katsoa venäläisten prostituoitujen pissaavan Obaman pariskunnan käyttämälle vuoteelle tai toistensa päälle tai Trumpin itsensä päälle - ihan sama, jos joku merkittävä taho - kuten FSB - pääsee sitten ko. johtajaa asialla kiristämään.

Tähän koneelle kun istun, on vuorossa vanha kissa. Pyytää ruokaa. Silityksiä. Rapsutuksia. Vettä. Se alkaa olla 21-vuotias. Olen iloinen, että se edelleen pyytää. 

Koira nukkuu.  Nyt se olisi hyvässä trimmausjamassa.

Mihinköhän itse tarvitsisin foliohattua? Ehkä omia tarpeitani vastaan? Ne voivat joskus tuottaa harhatoiveita, jos eivät harhaluuloja. Ystävää ikävä. Kuviteltua ystävää.

Asun ekassa kerroksessa. Parin metrin päästä ikkunastani tietyökoneet siivoavat pois hiekkoja ja kastelevat asfalttia. Se tuntuu aistilliselta. Semmoinen tärisevä ja raaputtava äänimaailma.

Kaksimielinen vai eri paria?

No heti ensimmäisen eli eilisen postauksen jälkeisenä aamuna eli tänään tuli vastaus siihen, miten tulla hehkuvaksi. Prisman Mitä me syömme –ohjelma neuvoi, että syömällä 6 viikkoa paprikan päivässä (saa olla erivärisiä), ja kohtalaisen määrän porkkanamehua, iho rupeaa hehkumaan/siihen tulee kultainen hohde johtuen karotenoideista. 

No juu. Oranssin sävyä saa kyllä ihan vaan porkkanoita läpi vuoden puputtamalla, ja varsinkin jos niiden päälle lätkii naamatauluunsa porkkanaöljyä. (Harrastan.)

Tämä tässä on oikeastaan suoraa jatkoa eiliseen ekaan blogiini. Kyllä sisäistä tyydytystä, tyytyväisyyttä saa muustakin kuin panosta tai ylipäänsä seksuaalisesta kanssakäymisestä. Tätä tänään kirjoittaessani rönötin jalat pöydällä kesäfarmin lasikuistilla. Itsekseni. Tai on minulla seurahakuinen koira. Kuuntelin ekojen kärpästen surinaa. Nokkosperhonen istahti tuolla ulkona hihalleni ja ensimmäinen suruvaippa kierteli mökkiä. Peipposet lavertelivat rantapuissa kun t-paitasillani tallustelin jäällä. Ja ihan pakko oli polttaa vähän haravoimiani kuivia lehtiä, heiniä, oksia hangella. Kaikki se kevätauringossa tehtynä tuotti syvää tyydytystä. Jopa saunamökin siivous.

Eiliseen tekstiini liittyen ystävä kysyi viestissä, että olenko tarkoittanut blogini otsikon kaksimieliseksi? Hmm. Enemmän mielessä oli vain jotakin sellaista, että toisaalta on juttuja, joita haluan hioa, ja toisaalta näitä sellaisia, joita olisi mukava karistella matkan varrelle ikään kuin kantamuksia tai mieltä keventämään. Ja ainakin puolisensuroimattomasti. Eli sitä tässä yritän.

Mutta ehkä puolivahingossa myös pieni kaksimielisyys. Toki joskus muistelen tai kuvittelen tai näen unessa, miltä tuntuu jonkun muun kuin omien sormieni leikki ihollani. Kumppanin. Lapsen. Silitys. Kiihotus. Tai miten vastavuoroisesti omat sormeni ovat olleet jonkun toisen kimpussa.

Sama ystävä muisteli viestissään Claes Anderssonin jossakin kirjoittaneen, että suurin osa yhdynnöistä on ikävystyttäviä. – Ja lisäsi, että panot voivat olla myös itsetuntoa latistavia kokemuksia. - Ihan tosi. Varsinkin, kun länsimaissa mm. monen nuoren huoli neitsyyden säilyttämisen sijaan on siitä eroonpääsy. Lähes hinnalla millä tahansa. Tuttu ilmiö jo 70-luvun alusta.

Toinen ystävä kommentoi fb-sivullani (jonne tietty jaoin linkin tänne), ettei ole tullut ajatelleeksikaan että seksi liittyisi itsetuntoon. Vai päinvastoin? Ja viittasi omnipotenssin tunteeseen, joka syntyi sen jälkeen kun uskalsi irtautua ensimmäisestä suhteesta ja heittäytyä omilleen. Pärjäämisen tunteeseen!

- Ihan totta, niinkin. Vaikka ihmisshde ja seksi ovat tavallaan vähän eri asioita, kommentoin itse. Ja kun kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen ja hellyys on pitkään ollut tavoittamattomissa niin…

Ystävä myönsi, että kokonaisvaltainen rakastettuna olo toki vahvistaa itsetuntoa.

– Mutta sielu ja kroppa voivat olla eri paria! hän vielä lisäsi.

Hauskasti sanottu. Samaa mieltä. Joskus on ollut rakastettu, jonka kanssa on kokenut suurta himoa, mutta ei halua jakaa arkea. Ja toisinpäin. En ole varma, tarkoittiko ystäväni tätä, mutta näin tulkitsin.

Kolmanneksi hoitoalalla työskennellyt ystävä kommentoi fb-sivullani seksistä ikään liittyen.

Hän esitti kysymyksen, onko aiemmassa elämässä ’uskallettu’ tai ovatko odotukset jääneet toteutumatta. Joillekin voi riittää että ’onhan kukittu kerta’ (Katri Vala). Runo on riipaiseva, mutta säe tuolla tavoin yksin yhteydestä irrotettuna riipaisee tavalla, jota Vala tuskin tarkoitti.

Omalla kohdallani monenlaisten odotusten toteutumatta jääminen on faktaa (muunkinlaisten kuin seksiin liittyvien). Uskallettu ehkä on, mutta lyöty päätä seinään. Eli sielut ja kropat eivät ole kohdanneet. Tai niitä on ollut pelissä ikään kuin neljä eri suuntaan vetävää osaa.

Haluan itse kuitenkin nyt ajatella niin, että seksuaalisuus kulkee mukana koko elämän ajan. Pitääkseni itseäni jotenkin elossa. Joskus se väistyy, jo nuorenakin, ja sitten taas palaa, vaikka ehkä vähän eri muodoissa.

Tulin itse kertoneeksi vastauksessani em. ystävälle omasta äidistäni, joka oli tämänhetkistä minua vuoden vanhempi kun isä kuoli. Lopun elämäänsä äiti eli yksi 95-vuotiaaksi, eli noin 30 vuotta. Hän oli yli 90-vuotiaaksi hyvässä kunnossa ja hänellä oli läpi elämänsä ollut omaani parempi itsetunto. Hän asui Helsingissä, minä olin muuttanut muualle. Eräällä reissullani hänen luokseen (hän oli silloin 93 tai 94) näin hänet hieromassa poskiinsa jotakin sellaista uutta kasvo- tai meikkivoidetta, jota en ollut hänellä kuunaan nähnyt. Hänen kasvovoiteensa oli siihen asti ollut Bellavitaa. (Heti kun mainitsen Bellavitan nimen, tunnen sen tuoksun nenässäni.) Ja hän näytti jotenkin... Hehkuvalta. Kysyin että mistäs nyt puhaltaa? Hän punastui. Joku hänen ex-oppilaansa oli ottanut yhteyttä, tullut käymään ja tunnustanut  hänelle vuosien läpi kestäneen rakkautensa.

Edellinen juttu tuli mieleen kun satuin kuuntelemaan Nina Honkasen Onnelliseksi-ohjelman Halun anatomia jakson. Sen alku on ihana. Kuunnelkaa pätkä vaikka ette ohjelmaa kokonaan kuuntelisikaan. 

Vanha normaali

Nyt kun on kevät ja olen vuosia elänyt sinkkuna, mikä voi tarkoittaa mutta minkä ei tarvitse tarkoittaa...

Toi itsetunto on sellainen jännä asia että se pomppii viikosta, päivästä jopa tunnista tai hetkestä toiseen ylösalas - riippuen jostain energiavirtauksista. Jos olet tekemässä jotain mikä tuntuu sujuvan ja tunnet osaamista tai tilanteen hallintaa, on kuin olisit hevosen selässä, yhtä hevosesi kanssa, olet hetken aallon harjalla. Ja kuvittelet sen olevan yhtä kuin hyvä itsetunto.

Ja sitten saatat saada syntyneestä tuloksesta kehuja ja kehu saakin sinut nolostumaan ja luiskahtamaan satulassa pahasti vinoon, koska se kuulostaa samalta kuin äitisi kehut muinoin koulun veistotunnilla väkertämästäsi leikkuulaudasta. Olit hätäpäissäsi antanut sen äitienpäivälahjaksi kun muutakaan et keksinyt ja kun äitisi arvosti itetehtyä. TIESIT sen olevan täysin viimeistelemätön ja nolo, ja yritit pyytää äitiä pistämään sen pois ja lopettamaan kehut, mutta kiellostasi äiti vain villiintyi ja ylisti sitä sukulaisille ja kaikelle kansalle: katsokaa, nähkää mitä lapseni on saanut aikaan, eikö oo  mahtava!?

Eli tuolla kai yritin sanoa että aikaansaannoksista ei itsetunto synny. Hetkeksi ehkä nostetta tuotantoprosessin aikana mutta tuloksesta – ei. (Tai enhän muista tiedä: ystävän hieno puutarha esimerkiksi? Ystävä kukoistaa kesäisin. Mutta ehkä se enemmän liittyy siihen puuhailuun. En tiedä.)

Mutta jatkaakseni kysymyksellä jota kiertelen, mikä liittyy tuohon sinkkuna elämiseen niin… Onko teidän tai sinun (jos tämän sattuu lukemaan vaikka tasan yks ihminen) mielestäsi hyvä pano tai rakastelu silloin tällöin sellainen juttu mikä pitää yllä itsetuntoa?

Jos nyt ajattelen vaikka erilaisista fiktioista peräisin olevia mielikuvia niin tulee mieleen tyyppejä, jotka panon jälkeen kävelevät kadulle ulko-ovesta leuka pystyssä myhäillen, tai kun ovat ’saaneet’ niin jotenkin hehkuvat. Voiko sellainen hehku mielestäsi syntyä muustakin kuin panosta? Ja onko siinä kysymys paitsi uusista tuntemuksista, myös itsetunnosta?

Niin että jos sellainen kanssakäyminen puuttuu kokonaan viisi tai kymmenen tai vaikka viiskyt vuotta niin vaikuttaako se jotenkin elämään vinouttavasti – sillä lailla että hyväksyntä itsetuntoa ylläpitävänä voimana pitää saada vielä oudommista jutuista kuin pano, joka on jotenkin se ’vanha normaali’.

Myös kieroutunutta vallanhimoista kyrpää - tai siis johtajaa - on satiirisesti kuvattu usein jotenkin seksuaalisesti kyvyttömäksi tai ei-saaneeksi. Eli se vallanhimoko on perversio?

Jos minä en ole saanut (tai pervosti ollut haluamatta) panoa vaikka nyt sit enkerromoneenkovuoteen niin olenko ollut vaarassa ajautua vallan- ja kostonhimoiseksi? Olenko väistämättä äksy vanhapiika? Vai vain näivettynyt vanha, jonka kukoistavammat osat ovat karisseet? Vai  ihan vaan oma kiukkuinen, moneen asiaan pettynyt itseni joka edelleen etsii sijaa jonkun sielussa (en tiedä kyllä mitä sielu tarkoittaa)?

Itsetyydytys ei korvaa kanssakäymistä ja läheisyyttä. Voiko hyvä itsetunto elää puutteessa ja surussa? Pitääkö sitä hakea jostain hyväksyvän läsnäolon meditaatioista? Vai metsästä?

Ja aina muistuttaa itselle, että maailmassa on niin paljon suurempia murheita?