Ikäfantasiat

Iän rähjäyttämä rakennus lähelläni.

Tulin juuri saunasta. Ystäväni jonka kanssa ystävyys on jatkunut vuosikymmeniä, istui kuistilla tutkimassa kännykästään lentoreittejä - siis koneitten, jotka lensivät juuri saunomiseni aikana kesäkotini Hupinniemen yli. Kuten Pariisista Tokioon ja Lontoosta Kiinaan (en muista paikan nimeä). Vilkas reitti kulkee tästä yli. Mutta niin korkealla ettei ääntä juuri edes kuulu. Koneiden määrä on tajuton. Kurjet lentävät matalammalla. Ne kokoontuvat parhaillaan järven toisella puolella olevan saaren edustalle jonne eilen tein retken.

Olemme ystäväni kanssa suunnilleen samanikäisiä. Meillä on yhteistä historiaa ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita kuten luonto, huoli tulevaisuudesta, ja kirjallisuus, ja ymmärrystä toistemme huumorille. Ja pitkälti samansuuntainen arvomaailma.

Eilen Hupinniemestä lähti sveitsiläinen (airbnb) miesvieras, joka vietti täällä kaksi yötä, vajaat kolme päivää. Kanssakäyminen hänen kanssaan oli miellyttävää ja mutkatonta. Meillä ei ollut yhteistä henkilökohtaista historiaa mutta kylläkin yhteistä yleistä historiaa suunnilleen yhtä pitkältä ajalta. Ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Kuten luonto ja kielet, itsehallinto- ja kulttuuriasioihin liittyviä juttuja. Ja ymmärrystä toistemme huumorille. Ja siltä tuntui: samansuuntainen arvomaailma.

Huomenna lähden päiväreissulle Jyväskylään hyvän ystävän kanssa. Meillä on yhteistä historiaa vajaalta kymmeneltä vuodelta. Yhteisiä harrastuksia, kuten kirjallisuus ja kulttuuri, luonto; ja ymmärrystä toistemme huumorille. Ja samansuuntainen arvomaailma. Olen vakuuttunut että reissusta tulee hauska.

Mitähän mielessäni olikaan? Jotakin ikään liittyvää. On minulla myös hyviä ystäviä, jotka ovat itseni kanssa huomattavasti eri ikäisiä, ja joiden kanssa siitä huolimatta on luontevaa jutella myös hyvin henkilökohtaisista asioista. Joiden kanssa olen ystävä, mutta en ihan bestis-tason ystävä. Koska läheisimpäni ovat useimmiten lähempänä omaa ikää. Onko se puhdasta sattumaa?

Kun olin pikkutyttö, olin hirveän rakastunut vuonna 1900 syntyneeseen Spencer Tracyyn. Joka oli siis vanha ukko. Vanhempi kuin vanhempani. Mutta – en sitä silloin olisi ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän – myös oman arvaamattoman isäni turvakorvike. Spencer Tracyn roolihahmot olivat vain niin johdonmukaisen ihanan kutkuttavia. Olisin halunnut hänen syliinsä. Kiusata häntä, hänen kiusattavakseen. Onneksi kohdalleni ei sattunut pedofiilia. 

Kun olin parikymppinen, rakastuin itseäni kahdeksisen vuotta vanhempaan mieheen, jonka kanssa muutin yhteen. Hän kuoli äkilliseen sepelvaltimontukokseen. Hänkin oli ihanan turvallinen. Fiksu. Elämää paljon kokeneempi kuin itse. Nykyisyydestä katsoen silloinen ikäeromme näyttää minusta aika isolta erotteelta. En ole varma, olisiko suhde kestänyt jos hän ei olisi kuollut. Ja nyt kahdeksisen vuotta itseäni vanhempi mies – anteeksi vain! – tuntuisi kumppanina vanhalta. Oman ikäiseni miehet ovat suureksi osaksi samanikäisiä naisia huonokuntoisempia ja usein asenteiltaan jäykempiä. 

Olen tavannut monia naisia, jotka ovat vuosia hoitaneet kumppaneitaan. Ja myös toisinpäin. Oma äitini oli isääni yhdeksän vuotta vanhempi, mutta kun isälläni oli vakava sydänvika sekin tarkoitti, että äitini toimi alun alkaen osittain isäni hoitajana.   

Toisaalta. Rakkaus ’tapahtuu’. Ja rakastuminen on hieno ja kaunis juttu. Enkä todellakaan halua väittää, etteikö 16-vuotias voisi aidosti rakastua 90-vuotiaaseen. Hienoimpia elokuvia asiasta teki aikanaan Fassbinder, aiheena vanhemman naisen ja nuoremman algerialaissiirtolaisen rakkaus. (Angst essen Seele auf). Kaikki on mahdollista. 

Eilisiltana tulin nähneeksi Ylen areenasta dokumentin Japanin lapsipornosta. Se oli sietämätöntä katsottavaa. Miten runsasväestöisessä mutta kehittyneessä ja vauraassa maassa, jossa ihmiset ovat hyvin koulutettuja, tyttöjen esineellistäminen voi olla niin yleistä ja lukemattomien miesten mielestä viatonta. 

Tokion JK-kahviloissa koululaiset, koulupukuiset tytöt tienaavat juttelemalla aikuisten miesten kanssa, jotka kertovat heille petipuuhistaan. Chakuero (merkitsee eroottisesti pukeutunutta) –kuvaajat kauppaavat ostajille neitsyysfantasiaa jota ilmentävät mahdollisimman nuoret tytöt. Parhaat tuotot tulevat nuorimmista kuvattavista, muutaman vuoden ikäisistä.  Kuvilla nettoava japanilaismies sanoo haastattelijalle, että jos hänen omaa tytärtään olisi käytetty sillä tavalla, hän olisi saattanut tehdä lapsensa kanssa kaksoisitsemurhan. Muiden lasten käyttäminen on hänelle pelkkää bisnestä.

Pikkutytöt kaipaavat ’isien’ huomiota. On kauheaa, että niin monien ’isien’ mielestä tytöt itse haluavat seksuaalista lähestymistä.

Se mikä Japanissa on yleistä, kertoo jotakin myös siitä mikä maailmassa on yleistä. Se mitä viime aikoina erityisesti katolisen kirkon piiristä on paljastunut, taitaa olla pelkkä jäävuoren huippu. Pystyykö kukaan koskaan tutkimaan, missä määrin länsimaiset turistit käyvät ostamassa alaikäisiä käyttöönsä muualla?

Ikäeroja erilaisissa kumppanuuskuvioissa riittää. Mutta pelkään, että edelleen suurin syy nimenomaan nuorempien naisten valitsemiseen kumppaneiksi on tyttöjen ja naisten esineellistämisessä. Pahimmissa tapauksissa 'lolitakompleksissa' tai tyttöjen pitämisessä fetisseinä.

Minua rauhoittaa ajatus, että omalla kulttuurialueellani asuu paljon miehiä ja naisia ja muunsukupuolisia, joiden kumppaneiksi ja seksikumppaneiksi on syystä tai toisesta sattunut suunnilleen samanikäinen ihminen. Arvostan sitä. Elämää ilman fetissejä.

Elämää Harveytta: Syntymäpäivä ja goottilainen ydin

Robustin ensimmäinen vieras oli barcelonalainen katalaani. Tulijoita piti olla kaksi, mutta tuli vain yksi. Miehen äidin juuret olivat Suomessa. Tai entisessä Suomessa, Kaukolassa. Kumppani oli viime hetkellä perunut tulonsa. Oli tullut työeste. Mies tuntui jollakin tavalla raskasmieliseltä ja suomalaiselta. Kun hän tarjosi tälle nokkosmuhennosta, uusia perunoita ja kalaa, tämä sanoi hiljaisella, alakuloisella äänellä: Minulla on tänään syntymäpäivä. Meidän piti viettää niitä täällä. Yhdessä.

- Voi! Hän mietti, oliko ystävä soittanut mutta ei kysynyt sitä. Sen sijaan hän kysyi:

- Mitä haluaisit tehdä?

Mies kohautti olkiaan niin kuin kysymys olisi ollut painonnostosta. - En kai mitään. Kiitos tarjoiluista. Maistui hyvältä.

Häntä asia jäi vaivaamaan eikä se antanut rauhaa. Hän meni miehen perässä ja koputti Robustin ovea.

Mies makasi vatsallaan kyynärpäihinsä nojaten valtavalla petillä ja näytti pieneltä vaikka olikin aika pitkä ja muutenkin isokokoinen.  Käsivarsien välissä hänellä oli tabletti jolla hän pelasi pasianssia.

- Huvittaisiko sinua lähteä piknikille? Veneellä?

- Sí, yes! voin minä lähteäkin, mies vastasi.

- Toisella puolella järveä on kota. Tipi-like-thing. Jos soudettaisiin sinne? Minä yritän keksiä jotain evästä? Onko itselläsi mitään?

- Haluatko soutaa? hän kysyi mieheltä kun he olivat veneessä. Tämä oli ottanut mukaan kaksi olutta ja suomalaisen makkarapaketin.

- En osaa, mies sanoi.

- Haluatko kokeilla?

- No en minä oikein. Minulla on tämä kamera.

Hänen mielessään kävi, että mies oli ainakin yli 40-vuotias. Aikuinen.

Hän siis souti. Katalaani kuvasi hänen soutamistaan ja järveä. Päivä oli umpiharmaa. Jossain kohtaa selkää rupesi satamaan hienon hienoa tihkua. Niin hienoa että se tuntui osalta sumua.

Kodalla hän haki katoksesta puita ja laittoi tulet. Kattoi kodan edessä olevalle jykevälle hirsipöydälle leipää, keksejä, juustoa, marjoja, viinipullon ja miehen tuomat oluet. Katalaani kulki perässä ja otti kuvia.

Kun hän meni kotaan, mies oli käynyt penkille pitkälleen.  Hyvä ajatus. Hänkin kävi. Niin että heidän päälakensa hipoivat toisiaan.

- Vaihdettaisiinko ajatuksia, hän sanoi katalaanille.

- Vaihdetaan vain.

He vaihtoivat. 

Hän sai tietoonsa miehen äidin reilu vuosi sitten tapahtuneesta kuolemasta. Katalaanin asunnossa oli huone äitiä varten, El Ravalissa, Sant Pau del Campin luostarin lähellä. Äiti ei ollut erityisen uskovainen mutta oli rakastanut luostarin sisäpihaa helteillä. Oli käynyt siellä istuskelemassa ja lueskelemassa. Ja nyt Inézkin oli jättänyt miehen. Ei ollut kestänyt tämän pitkittynyttä surua.

Hän tunsi miten mies tunsi itsensä pieneksi ja turhaksi. Ja ymmärsi myös Inézin turhautumisen tämän hiljaiseen suruun.

Katalaani sai tietoonsa hänen kiukkunsa. Harvey oli vaikutusvoimallaan lennättänyt hänet tänne kaupungista niin ettei hän ollut edes tajunnut mitä teki. Ja nyt se itse touhusi kaupungissa eikä hän voinut lähteä täältä, koska hänen hoitoonsa oli jäänyt talo ja eläimiä. Hän koki olonsa yksinäiseksi, sivuutetuksi, stressaantuneeksi ja ennen kaikkea vihaiseksi. Katalaani tunsi miten hän halusi ravistaa vihan irti itsestään; se tuntui välillä käärmeeltä joka kiemursi hänen sisässään ja söi hänen voimiaan.

- Huhhuh, hän sanoi.

- Phew! katalaani sanoi.

- Parempi vain hengittää, hän sanoi.

- Jep, syvään, katalaani sanoi.

He nukahtivat.

Unissa hän etsiskeli Barcelonan goottilaista ydintä mutta ei löytänyt sitä. Hän ei saanut apua vaikka pyysi. Hän eksyi levottomalle satama-alueelle. Merenkäynti oli melkoista ja hän näki miten Harvey tanssi aalloilla. Hyppeli ylimielisesti  aallolta toiselle. Mutta sitten aallot muodostivatkin goottilaisen linnan pimeitä ja kiemurtelevia rakenteita ja portaikkoja ja Harvey katosi johonkin niiden pimentoon.

Hän avasi silmänsä. Kodan kattoaukosta näkyi goottikuusten latvuksia pimenevässä illassa. Nyt on jo elokuun puoliväli, hän kertoi itselleen.

Katalaani makasi penkillä silmät auki.

- Sinähän voisit tulla siihen äidin huoneeseen, tämä sanoi.

- Mitä?

- Äidin huoneeseen. Tulla. Hän toisti. – Se on tyhjä. Voisit viihtyä siinä.

Hän mietti, oliko katalaanilla kaikki kapulat rattaissa. Kai tällä oli.

- Kiitos ajatuksesta. Mennään ulos syömään eväitä. Tai juomaan.

Ulkona oli hämärtynyt. Keksit olivat lionneet sateessa ja levinneet kiinni pöytään. Leivät olivat onneksi rasiassa säilyneet. Ja olihan heillä juotavaa. He kilistivät katalaanin syntymäpäivälle. Hän oli ottanut mukaan kunnon viinilasit päivän kunniaksi.

- Tuomasi oluet, niin ja makkarat, säästetään kotiin, hän sanoi. - Saunan päälle.

- Hyvä ajatus, katalaani vastasi.

Eivät ne säästyneet.

He olivat vähän humalassa päättäessään etsiä pimeästä metsästä saalista… marjoja tai sieniä, kanttarellien luulisi hohtavan! He huhuilivat toisilleen matalilla äänillä kuin pöllöt ja kompastelivat, hihittelivät ja viimein lähinnä konttasivat. Ei niinkään päihtymyksen vuoksi kuin estääkseen etukäteen itseään kaatumasta. He eivät löytäneet mitään mutta veneessä hän huomasi farkuissaan polveen liiskautuneen kanttarellin ja etanan, joka oli hengissä. Katalaanin lahkeet olivat mustikassa.

Palatessa nousi niin kova tuuli että vene heittelehti hänen soutaessaan sitä järven selän yli. Katalaani luotti häneen täysin. Tämä melkein hymyili kameransa takana. Se ilahdutti häntä. Soutaminen tuntui pimeässä kevyeltä - kuin olisi liitänyt aallonharjalta toiselle.

Elämää Harveytta? Suostuisitko pomottajaksi?

Eräs naapuri oli haahuillut pariinkin kertaan heidän tontillaan Harveyn poissa ollessa. Oli yrittänyt vihjaisuillaan tämän ’seikkailuista’ päästä lähemmäksi häntä, mutta hän oli torpedoinut tämän yritykset. Tarpeeksi iso vitutus hänellä oli  jo siitä, että hän yhtäkkiä kävi selviytymistaistelua yksin jossakin metsän keskellä, jonne hänet oli houkutellut Keiteliä muistuttava tyyppi, joka itse paistatteli nyt kaupungissa, joka alun perin oli hänen miljöönsä. Tosin ei juuri se sama kaupunki, mutta ihan sama!

Ärsyttävintä oli se, että kun hän oli haperon talon ja sinne tuotujen otusten orjana, Harvey näytti somettelevan toisella paikkakunnalla kaiken aikaa. Kävikö tämä enää arkisin edes kääntymässä kaverinsa tehtaalla tai verstaalla tai mikä lie se olikaan ollut. Vai kuvitteliko tämä nyt itsensä ammattimaiseksi uutistoimittajaksi, jonka mielipiteitä rypäs ihmisiä aktiivisesti seuraili ja kommentoi tämän heidän mielestään teräviä tai hauskoja avauksia somessa! Eikä voinut poistua koneelta, kun millä hetkellä tahansa joku saattaisi osallistua keskusteluun kommentilla, johon Harveylla mielestään oli 'vastuu' vastata ennen kuin keskustelu tämän sivulla hajaantuisi kokonaan vieraisiin käsiin. 

Silloin kun Harvey poistui koneelta, tämä kuulutti sen mahtipontisin suurin kirjaimin: POISTAN itseni täältä. Korpeen. Ainakin kahdeksi päiväksi. Eläkää sillä aikaa ihmisiksi! Pusipusi!

Harvey siis antoi kuvan poistuvansa korpeen yksin. Viettämään hetken erakkona. Eikä ilmaissut sanallakaan parisuhdetilannettaan. Joku tyypissä nyt mätti, hän ajatteli. 

Oliko Harvey menettämässä vetovoimansa häneen? Osoittautumalla pelkäksi pikkuhuijariksi? Vai myötähäpeäkö sen aiheutti? Tämän huomionkipeän suurieleisyyden vuoksi? Oliko myötähäpeä halun tappaja? Hävettiväthän ystävätkin toisiaan, useinkin. Mutta nämä eivät olleetkaan halun kohteita ja sellaisen häpeän yhteinen huumori riitti korjaamaan. 

Oliko Harveylla huumorintajua? 

- Sitä täytyy joskus miettiä tarkempaan, hän tuumi.

Yhtenä kevätpäivänä hän avasi oven Harveyn verstaaseen, jota oli visusti karttanut, tietäen että hänelle oli ollut siellä tarjolla vain siivoojan rooli. Siellä oli liikaa metalli- ja puupölyä, jotta hän itse olisi voinut tehdä siellä mitään. 

Alkuun hän oli Harveyn kanssa suunnitellut sinne itselleen yrtti- ja sienikuivaamoa. Hänen maaseudullaviihtymisensä perusedellytyksiä olivat luonto, vesi, metsä, kumppani, kirjoittamisen mahdollisuus ja keruutuotteet. Kumppani oli nyt muualla. Kirjoittaa ei kaaoksen keskellä pystynyt. Keruutuotteita ei verstaaseen nykyisellään voinut tuoda. Siellä oleskelu vaati hengityssuojainta. 

Hän oli käyttänyt siellä vain verstaan päädyssä olevaa vessaa – siihen liittyvä kylpyhuonetila oli jäänyt vaiheeseen. Yrittänyt pitää sitä puhtaana kaikkialle tunkevasta puu- ja metallilastusta, öljytahroista, rättimytyistä. Pesupaikkana toimi ympäri vuoden puulämmitteinen sauna. Ja leivinuunissa lämmitettävä vesi. Tupa.

Juuri nyt hänellä oli jostakin syystä lähes raivohärkäpäinen olo ja hän avasi oven.

Hän silmäili ympärilleen. Verstaassa oli metallisorvi, höyläpenkki, sirkkeli, sikin sokin pienempiä työvälineitä, ruuveja, nauloja, ehjiä ja ruosteisia, vääntyneitä, hiekkapapereita, potkukelkka, vanha puistonpenkki ja puhelinkoppi, ikkunanpokia, hyllyjä ja kokoamattomia hyllystöjä, kumimattoja, kanistereita, pyöriä, autonrenkaita, jätesäkkejä, sähköiset hiomakone ja sähköhöylä, teollisuuskuivuri, pölynimuri, katuharjoja mutta ennen kaikkea lattiantäydeltä sälää, metallilastua, puulastua, hiekkaa, roskia.

Hän otti kuvia ja lähetti ne maan suurimmassa kaupungissa asuvalle ystävälleen, jonka älyä ja organisointikykyjä ja –taitoja ja innostavaa persoonallisuutta hän ihaili ja arvosti.

- Huvittaisko sua tulla pomottamaan minua tän siivoukseen, hän kysyi. Ruoka- ja majoituspalkalla?

- Joo, ystävä vastasi heti ja saapui seuraavana päivänä.

Kolmessa vuorokaudessa he suorittivat hurjan operaation. Kävivät vuokraamassa peräkärryn – oman Harvey oli ottanut mukaansa – ja kuljettivat kaksi kärryllistä roinaa metallinkeräykseen ja kaatopaikalle. He imuroivat tilan katosta lattiaan ja pyyhkivät sen sen jälkeen mopeilla, kävivät metallikeräyksestä saamillaan rahoilla ostamassa maalia ja pitkävartisen telan, maalasivat katon ja seinät vaaleiksi, kokosivat kokoamattomat hyllyt ja järjestivät työkalut ja ruuvit ja mutterit paikoilleen. Varastosta he löysivät tukevia raakapuulankkuja, jotka Harvey oli huvikseen sahauttanut naapurissa myrskyn kaatamista puista. Purkutiiliä heillä oli pilvin pimein. Niistä rakentui peti, joka oli noin kahden normaalin kahdenmaattavan kokoinen.

- Mahtuu kieriskelemään isompikin pari tai koko perhe, he myhäilivät ja kehittelivät lisää jykeviä kalusteita. Penkin ja työpöydän ja toisenkin pitkän pöydän. Hyllytilaa vapautui ihmeesti kun tavarat organisoituivat paikoilleen ja turhat vietiin pois. He toivat tyhjille ja pyyhityille astioita.

- Mut patjoja tohon mulla ei oo. Kun ois rahaa, teettäis jättipatjan. 

Oli tyydyttävä useampaan tavalliseen. 

Joka tapauksessa ne oli ostettava. Hänellä ei ollut rahaa. Harveylla oli aina. Sen verran. Hän soitti tälle ja pyysi lähettämään tililleen. Sellaisissa asioissa Harvey oli reilu ja suurpiirteinen eikä kysellyt syitä. Jos tarvitsi niin tarvitsi. Utelias tämä oli kyllä siitä, mitä hän ylipäänsä oli puuhaamassa heidän puuhamaassaan ja hänen piti ystävän lähdettyä mennä muutamaksi päiväksi Harveyn luokse jottei tämä olisi tullut kotiin. Olikin tavallaan ihan mukava käynti vaikka häntä polttelikin päästä takaisin verstasta järjestelemään. Mutta teki hyvää katsoa verstastilannetta hetki matkan päästä.

Harveyn piti tietysti joka välissä somepäivitellä mutta se ei haitannut häntä, koska se soi hänelle aikaa omiin päivityksiin. Hän laati majoitussivustoa. Hän ei kysellyt eikä vilkuillut mitä Harveylla oli nyt facessa (ja mesessä) meneillään vaikka hänellä oli epäilyksensä, joihin hän ei kuitenkaan ehtinyt tarkemmin paneutua. 

Hän laati airbnb-sivustolle ilmoituksen. Kuvissa valtavan sängyn ympärillä oli kolhoja mutta kiillotettuja ja puhtaaksi jynssättyjä koneita ja työvälineitä, köysiä, liinoja, traktorin koukkuja, hihnoja, tikkaita…

Häneen oli iskenyt yhtäkkiä himo saada metsän keskelle seuraa: uusia ihmisiä ja lisäksi omaa rahaa ja vapautta, mikä tarkoitti mahdollisuuksia tehdä uusia ratkaisuja. Loft oli hänen päivän sanansa.

extremely rugged, robust but sexy place 

for sleeping, loving and working

have a best holiday of your life in here!

Hän oli tuskin julkaissut ilmoituksen kun Pariisista, Barcelonasta ja Soulista tuli ensimmäiset varaukset saman viikon lopulle ja seuraavalle kahdelle viikolle.

Hitto. Hän tarvitsi jättimäisiä lakanoita! Ystävät hoi!!! hän kuulutti omalla face-sivullaan. Tietäen että Harvey ei sinne ehdi vilkaista. Ei juolahtaisi tämän väliaivoonkaan. 

Harveyn uteliaisuus oli vaivihkaa kuitenkin kasvanut ja yhtäkkiä se soitti ja sanoi tulevansa tästä kohta kotiin.

- Sä et kuule voi nyt.

- Kuin niin. Kun miulle tuli ikävä!

- Ai ihan just nyt? Ikävöi kuule siellä nyt itseäsi! Tänne ei mahdu, ei sovi nyt.

- Mitä sulla on meneillään?

- Jakamistaloutta mietin. Vakavasti. Pitää saada keskittyä. Yritä nyt vain viihtyä sillä koneellasi. Mulla kiire nyt. Moikka!

Tunnin päästä Harvey soitti uudestaan.

- Hi! hän vastasi. Are you interested in our Robusti?

- Yes, Harvey sanoi. - I am. 

Ahvenet ja västäräkit eivät teeskentele

Tyynessä vivahteikkaassa harmaudessa aamu-uinnilla mieleni pintaan pulpahti uskovainen abortin vastustaja Timo Soini.

Vuosia sitten minulla oli työkavereina ihmisiä, jotka asuivat kymmenien kilometrien päässä lähimmistä kaupungeista. He tekivät organisaatiollemme etänä tallennustyötä ja minun tehtäväni oli käydä heidän luonaan perehdyttämässä ja auttamassa heitä vanhojen käsinkirjoitettujen tekstien tulkitsemisessa.

Eräs heistä kertoili minulle sivuja selaillessamme oman puolueen etsinnöistään ja siitä, miten hän - minun laillani 'isän tyttö' - oli vihdoin saanut kertoa isälleen löytäneensä poliittisen kodin. Aidon, vilpittömän ja rehellisen. Timo Soinista. Ei Perussuomalaisesta puolueesta vaan Timo Soinista, jossa puolue vielä tuolloin ruumiillistui. Jytky oli vasta tuloillaan.

- Ai, minä sanoin. - Mitä isäsi tykkäsi?
- No ei oikein.
- Voin kuvitella. Kodin, vaikka poliittisen.
- Kai se oli vähän mustasukkainen joo.

Uidessani mietin, että mitä hän mahtaa nyky-Soinista ajatella. Pettynyt? Hävettääkö häntä? Oma silloinen ihastuksensa, intonsa? Tai Timo Soini itse? Myötähäpeä? Onko hänen silloinen maailmankuvansa järkkynyt? Vai onko hän pysynyt uskollisena? Mukautunut käänteisiin?

Siinä lämpimässä harmaudessa kelluessani ja sukellellessani kiertyi ajatus Soinista ja entisestä työkaverista ihmiseen, jota aika pitkään olin pitänyt vilpittömänä ja suorana, lähes teeskentelemättömänä. Viimeksimainittu sana oli puhutellut häntä; hän oli viestannut, kauniisti, miten luonnon eläimet ja kasvit eivät teeskentele.

Jos ihastuksen kohteelle ilmaisee tunteensa suoraan ja vilpittömästi, onko se naiivia, naurettavaa ja esitykseksi tulkittavaa? Pitäisikö sitä jälkihävetä - myös sitä, että joillekin ystäville on ihastellut ja kehunut ihmistä, joka onkin vain omaksi huvikseen vedättänyt sinua? Syystä jota et voi ymmärtää.

Minusta ei. Tunne voi kyllä olla ikävä: kuin joku kovertaisi sinua sisältä muttet oikein tiedä mikä. Ja voimakas myötähäpeäkin (suuttumuksen ohessa) siitä saattaa tulla. Sen henkilön puolesta, joka pitkään tai jatkuvasti ja ehkä tietoisestikin on esittänyt sinulle muuta kuin on. Syystä jota et millään ymmärrä.

Huijatuksitulemisen ja pettymyksen tunne voi keikuttaa pahan kerran omia perustuksia. Jos sisäistä vastavoimaa ei löydy.

Kavereilta voi saada lohtua, mutta ainoa todellinen tuki on omissa psyykkisissä, sisäisissä voimavaroissa. Niitä kannattaa kaivaa esiin. Jokaisella niitä on.

Tuskin kukaan pystyy todella olemaan täysin teeskentelemätön. Ehkä 'hänkin' oli valheellinen vain sinua kohtaan. Yhdellä tavalla. Muita kohtaan muilla tavoilla?

Viime viikonvaihteessa kuulin pintaraapaisuna René Girardin mimeettisen halun teoriasta, jonka mukaan jäljittelemme yksilöitä, joiden kaltaisia haluaisimme olla ja tällöin päädymme haluamaan samoja asioita kuin he.

Mikä on se voimakas tunne, että toinen on satuttanut, ehkä halunnutkin satuttaa sinua ja siinä onnistunut? Että hetken - lyhyemmän tai pitemmän - olet musertunut ja hajalla. Onko se tosi? Ainakin se tuntuu toden teolla todelta. Tunteet ovat olemassa. Joka tapauksessa. Häpeäkin. Siellä jossain pohjalla, vaikket sitä tunnistaisikaan. Viha ja vihaisuus on helpompi tunnistaa. Ne ovat lähempänä pintaa. Mutta syövät voimia. Joten niille kannattaa tehdä jotakin.

Ilo ja nauru ovat tärkeitä ja tavoiteltavia asioita. Ne kannattelevat. Mutta vedessä nauramista en suosittele.

Elämää Harveyn kanssa Ekstra1. Pukeutuminen

Kirjoitusviikonloppu Joutsassa ja Taidelaitos Haihatuksen tiloissa
yöpyminen toivat mieleen rankiset ja rankiset toivat mieleen...

Hän vitkutteli sängyssä ja veti moskiittoverkkoa syrjään. Lapista kotoisin olevalla Harveylla oli ollut pakkomielle virittää katosta roikkumaan sellainen. Tämä kutsui sitä rankiseksi. Hänestä se oli kuumalla ilmalla tukahduttava mutta Harveylle itikat jotka olivat sille sääskiä, olivat olemassa silloinkin kun niitä ei ollut. Kesään kuuluvana uhkana aina väijymässä suojautumatonta.

Hänen katseensa seurasi ylösnousevaa melko itsensäkokoista alastonta apinaa.

- Ei tuolla pitkiä hihoja tarvita.

- Sie oot piilottanut muut, Harvey vastasi ja veti ei-ihan-valkoisen paidan päälleen ja viskasi hihat kiivaalla liikkeellä sivuille ikään kuin ne olisivat tiellä: eleellä näytti olevan sille joku funktio pukeutumisen edistämisessä. Toisessa kyynärpäässä oli reikä, ja kyljen kohdalla toinen pienempi, reunoilta palanut.

Harvey oli vielä munasillaan.

- Etkö tulisi hetkeksi tänne? hän kysyi tältä.

- Tsot tsot. Täytyy ryhtyä hommiin.

- Mihin hommiin?

- Ulkohommiin.

Harvey veti jalkaansa bokserit, jotka hän oli tälle ostanut. Oranssit.

- Mua haluttais. Voin keittää kahvit jos…

- Ei toimi nyt tuo. Mutta kiva jos keität kahvit.

- Harvey oli jo menossa, kauhtuneissa farkuissa. Toinen tasku repsotti mutta peittyi kun se vetäisi sen yli työkaluvyön. Se näytti haluttavalta. Hän nousi kuitenkin alistuneesti ylös.

- Vaikea petata ton sun rankises alla, hän huusi sen perään. Turhake. Ei itikan itikkaa.

- On niitä. Nyt on kesä.

Kuin häntä kiusatakseen Harvey otti keittiönkaapista Off-pullon ja lätki sitä niskaansa ja käsiinsä. Loput päähänsä. Kumppaninkarkotin.

- Hyi! Hiuksiinkin!

- Pysytpähän etäällä.

- Pysyn. Ja häivyn rantaan kahville.

Seuraavana aamuna Harvey sanoi yllättäen että lähde mukaan, pitää mennä kaupunkiin.

- Kuin?

- Ostan pikkutakin. Ja kengät. Tuut tueksi.

- Ookoo.

Harvey ajoi suoraan keskikokoisen kaupungin laadukkaimman vaatekaupan parkkiin. Hän käveli Harveyn perässä miesten vaateosastolle. Harvey poimi rekistä tummahkon punaruskean takin, veti sen päälleen ja sanoi:

- Tämä hyvä.

- Niin onkin, hän sanoi hämmästyneenä.

Hän käveli edelleen perässä, katsoi kun Harvey poimi matkan varrelta avolaatikosta lukumäärää arvioimatta kasan sukkia ja keon alushousuja, jotka lykkäsi hänen syliinsä, ainakin seitsemän lyhythihaista ja saman verran pitkähihaisia t-paitoja, telineestä kolme kauluspaitaa, kaksi kravattia, kolmet uudet farkut ja yhdet suorat housut ja sanoi että

- Nyt kenkäosastolle.

Siellä Harvey joutui kokeilemaan: kolmannet kengät istuivat sen jalkaan. Vagabondeja oli ruskeina ja mustina. Se otti molemmat. Nekin se oli valinnut ennen kuin hän ehti sanoa mitään.

Kassa kysyi sukkien ja kalsareiden lukumäärää.

- Voisit sie vaan punnita ne? Harvey vastasi.

- Ja nyt parturiin, Harvey sanoi hänelle. - Ja kiitos avusta.

- No siellä mua ei ainakaan tarvita. Ja mistä avusta?

- No miesmyötätunnosta ja hyväksyvästä läsnäolosta. Voithan sie tulla seuraksi. Tai lukemaan naistenlehtiä.

- Kuulostaapa ihan multa!

- Eikö kuulostakin? Mutta tuu nyt vaikka kirjoittamaan ylös miun ja kampaajan tulevaa dialogia.

Arjesta sekaisin tai ihan selvänä

Aamulla oli ihan kustapäätäynnäolo (niska ja pää kipeät ilman mitään itseaiheutettuja, umpitunkkainen, eikä aamu-uintikaan auttanut ) eikä yhtään huvittanut ruveta viettämään minkäänlaista päivää tai arkea.

Ajattelin että jos täällä - täällä kotonani siis - nyt olisi joku jolle valittaisin, niin olisi aivan sama mitä saisin vastaukseksi - vastaus olisi takuuväärä ja ärsyttäisi varmasti vain lisää. Yritin vähän muistella tilanteita joissa joskus olen ollut mutta ei huvittanut astua yhtään pitemmälle.

Että miten jonkun kumppanin kanssa toimisi tai ihmiset yleensä toimivat? Kun ilman syytä vituttaa? Lähtevät ulos? töihin? mihin tahansa vai jäävät siihen aloilleen narisemaan tai kiukuttelemaan tai mököttämään ilotonta oloaan?

Eli hyvä kun saa mököttää itsekseen? No ei! Olisi kiva edes pikkuisen äristä jollekin muulle kuin koiralle. Tai itselle. Siis jollekin läsnäolevalle eikä täällä tai viestinä tai kännykän välityksellä.

Pyykkejä oli tänään kahden viikon vieraiden jäljiltä kohtalaisesti ja pesukoneeni kaupungissa; ja ARKEENI liittyy se etten ole raatsinut uutta konetta hankkia ja omani pesee usein puoleenväliin ja rupeaa sitten vilkuttelemaan joitakin punaisia valoja ja yrittää käskyttää minua mutta en kuuntele vaan laitan alusta ja taas sama...

No lähdin siis ajelemaan hikisessä autossa (max kaksi kertaa viikossa olen käynyt kaupungissa yli kuukauteen kesäfarmilta, juhannuksen jälkeen yhden yön viettänyt asunnossa, josta maksan kohtalaista vuokraa mihin ei prkl olisi varaa) ... siis hikisessä autossa, jossa ilmastointi ei toimi koska en ole vienyt huoltoon kun olen päättänyt elää kesän yli minimibudjetilla mustikoita syöden.

Matkalla vietin arkeani (vai pakenin - määritelkää itse) soittamalla ystävälle jolla jatkuvaa kränää Kelan kanssa. Kysyttyäni kuulumiset purin itse hänelle harmistustani siitä, että Bayer-Monsanton yrityksestä kaataa torjunta-aineiden käyttökielto mehiläisten suojelemiseksi en ole löytänyt suomalaisista uutisista mitään. Että jonkun miespoliitikon kesäinen yläosattomuus on täällä tärkeämpää.

- Nyt vasta tulinkin kiukkuiseksi, sanoin ystävälle.
- Ja minä olen raivoissani siitä, etten löydä uutisista mitään Trumpin ja Junckerin kauppaneuvotteludiilin sisällöstä - että kenen eduksi ja mitä Trumpille myyty.

Rauhoittelimme hetken toisiamme puhumalla helteestä ja soitin seuraavaksi toiselle ystävälle, jonka kanssa muistettiin, että nykyisen kotikaupunkini keskustaan on tullut uusi itsepalvelupesula. Helvetti miten hieno homma! Yhtäkkiä oikein innostuin pyykinpesusta. Se muutti arkeni joksikin muuksi. Eikö joku jossain viihdeleffassa sitäpaitsi kohdannut elämänsä r-n pesulassa? Mikä leffa se olikaan?

No paikka oli kyllä typötyhjä, tai täynnä vain koneita mutta en lannistunut siitä. Puolessa tunnissa koko kasa. Ja muutama matto päälle. Ja sitten kerkisin vielä nähdä Sitruunapisaran salaatilla kolmatta ystävää, jonka kanssa pureskeltiin arkea lisää.

Mitä tarkoittaa, jos ystävä sanoo, että on huono kestämään arkea? Ettei nauti pöydän pyyhkimisestä, petaamisesta, tiskaamisesta eli kodin pakkotöistä? Vai tarkoittaako se että kumppanista on tullut tylsä tai että omat hormonit ovat ruvenneet jylläämään ja pitäisi löytyä vaihtelua. Nelissäkymmenissä monet kuulemma villiintyvät.

Minä en tunne itseäni hirveän kesyksi vieläkään. Vaikka tässä iässä jo hormonikato. Usein sinkkuarki nyrppii jos ei vielä tullut selväksi. Ja kun nyrppii niin mitä? Viihteelle vai himoliikkumaan vai kuluttamaan vai herkuttelemaan vai...

...hetkinen, mulla taitaa olla pakastimessa sitruunamarenkijätsiä, käynpä välillä hakemassa...

No nyt on. Mutta siis kiinnostaisi kovasti tietää, mitkä jutut tekevät arjesta mielekästä. Jos joku aina vain puutarhailee niin toinen voi pitää sitä pakona mutta puutarhuri itse arkena.

Entä toisen ihmisen huomioiminen? Siis arkitekona? Tiedän ihmisen, jolle minkä tahansa huomionosoituksen saaminen kumppanilta on niin suuri ihme, että se pitää kuuluttaa suunnilleen temppelissä.

Yksineläjän, joka ei osaa löytää kumppania tai hakea seksiseuraa pitää löytää muita tapoja arjensietoon. Täytän itse arkeani esim. näillä jutuillani. Ja nautin liikkumisesta luonnossa ja kaupungeissa - ympäristön ja ihmisten tarkkailusta ja uimisesta! Ja saan kicksejä hyvistä ilmaisuista, pienistä oivalluksista, yhteensattumista, kirjoittelusta kun sujuu, hyvistä teksteistä, ystävien kanssa nauramisesta ja juttelemisesta, koirani seurasta, kummallisista unista ja seksifantasioista. Ja monesta muusta.

Vaikka parisuhde on omasta elämästäni nyt kai etäällä niin minusta on ollut mukava kuulla ja lukea Marianne Stolbowan raikkaita ja selväjärkisiä ajatuksia siitä. Myös jälkijättöisesti omiin epäonnistumisiini liittyen. Sekin liittyy omaan arkeeni. Sellaiset pohdinnat.

"Syvään parisuhteeseen ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla täysin avoin", Stolbow sanoo.

Kyseinen ajatus ei minusta ainakaan kuulosta arkiselta, vaan hypyltä tuntemattomaan.

Olisipa hirvittävän jännittävää ja pelottavaakin päästä kerran opettelemaan täydellistä avoimuutta. Niin paljon on kaikenlaista minkä pintaan nostaminen nolottaa ja hävettää ja vaatisi rohkeuden lisäksi voimiakin! Ihan arkista päättäväisyyttä. Häpeän läpikäyminen on myös hurjan eroottinen prosessi, lievät kokemukset kertovat.

Mutta siis ihan äsken sain kicksejä, oikeasti, siitä että hallussani oli maailman nopein ja ihanaksi tuoksuttavin pyykinkuivaaja eli aurinko, tuuli (joka nyt muuttumassa villiksi myrskyksi) ja narut. Voi puhtaiden lakanoiden aistillista tuoksua!

- Booooring! sanoo moni.

Jep. Oon boooooooooring. Meen iltauinnille.

Menopaluumeno ja vastaantulo

Gosia Bartosikin näyttely Zielona Górassa kesäkuussa
piti otteessaan.

Putosin raiteilta junan kolkatessa kohti määräasemaa.

Matkalla oli monenlaista maisemaa: pahasti tummuneita leväisiä vesiä, kaadettuja metsiä, kuivattuja soita; mutta kirkkaitakin vesiä, ja runsaslajisia metsiä; ja ideoita, vihko, johon kirjoittelin ylös sanoja, lauseita, joista muodostui sattumanvaraisia rönsyjä. Viihdyin junassa yksin, sen ansiostako, että mielessä oli se asema, jossa aavistus sinusta? Jokainen väliasema herätti tutkimisviettiä. Kesä, ja syksy tulossa. Sitäkin odotin, jotakin siellä piileskelevää.

Kuvittelin sinut minua vastassa. Niin kuvittelin. Matkalta laitoin viestin: Täällä on mukavaa yksin, mutta mielessä on silti kätesi paino jossakin kohtaa minua.

- Ai missä niin?

- Pakaroillani. Kaikkialla.

Suljin silmäni ja uneksin niin että tunsin.

Frankfurt an der Oderin jälkeen juna oli ylittänyt Oder-joen Puolan puolelle. Oder muuttui Odraksi.

Kunowicessa oli haikaroita junan vieressä ja pellolla. ’Oltais nyt kerrankin samaa mieltä siitä mistä ollaan eri mieltä’, luki kortissa, jonka ystävä oli laittanut minulle mesitse. Myötäilisit minua kerran, piruuttasi. Et laittaisi hanttiin. Silittäisit kännykkäpeukullasi nikamiani, viestittäisit niitä pitkin niin että itkisin onnesta. -  Mitä nyt? kysyisit kiusallasi. En saisi nautinnolta sanaa suustani. Etkä sinä lopettaisi.

Asemalaiturin kyltissä lukee SEKTOR. Konduktöörinainen viheltää pilliin.

Jerzmanice Lubuskien taivaalla liitelee kotka vai haukka? Aurinkopaneelipellon yläpuolella. Iso, leveät siivet. Paikallisjuna vislaa usein. Aina noin puoli minuuttia ennen tasoristeystä, tajuan.

Konduktöörinainen istuu veturinkuljettajan takana. Ovi on auki ohjaamoon. Huutelevat toisilleen. Väittelevät. Tuttavallisesti.

Gadkow Wielkin asema-aukiolla on maalaismarkkinat.  Melkein viestitin: Olisitpa vieressä. Mutta ei. Tähän en sinua kaipaisi. Maisemat ja minä. Olisit välissä. Liikaa. En nyt kaipaa kenenkään kommentteja. Minä minussa. Irti minusta. Juna.

Pliszka. Rapistuneen tummatiilisen asemarakennuksen ikkunat on peitetty lastulevyillä.  Jos kuitenkin olisit tässä? Helikopterilentäjä yritti kontaktia Instassa mutta lakkasi sitten yrittämästä. Kopterillaan.

Budachow: Rähjäisiä mökkejä. Etäämpänä laajat tasaiset pellot ja isot talot

Kierunek: Kivilaituri keskellä peltoa.

Nietkowice: Hieno jokimaisema. Kirkonkylä. Koulu.

Czerwiensk: Kaupunki. Aiemmin Rothenburg an der Oder. Tämä alue oli ennen toista maailmansotaa Saksaa. Vielä kauemmin sitten slaavilaisia kyliä.
Käytävän toiselle puolelle tulee peräkkäisille paikoille kaksi parikymppistä poikaa; molemmilla kännykkä oikeassa kädessä, polvi nostettu istuinta vasten, vasen jalka oikaistu penkin alle.

Zielona Góra. Perillä. Ei sinua.

Kaveeraan kirjakauppiaan koiran kanssa.  

Jos joskus jonotettiin leipää niin nyt jotakin luontaistuotetta. En jää katsomaan mitä.

Raatihuoneen tuntumassa käyn syömässä ja kahvilla. Juhliva porukka poksauttaa auki shamppanjapullon. Korkki osuu suoraan kyyhkysparveen. Niistä yhden sydämeen. Menetimme tarinoitsijamme, kyyhkyt huutavat, kurnuttavat. Kuollut kyyhky putoaa morsiamen jalkoihin.

BigStar-T-paidat ovat miehillä suosiossa. On lauantai ja isät näyttävät käyttävän tänään lapsiaan syömässä.

Zielona Góran kävelyraittia.

Kierrän kaupunkia muutaman tunnin. Ihmettelen pitkää rakennusta jota luulen urheiluareenaksi tai vankilaksi, mutta rapistuneessa kerrostalossa sijaitsevan taidetarvikeliikkeen myyjä kertoo, että kyseessä on viinatehdas. Valtava. Tupakkakauppoja täällä ei joka korttelissa ole niin kuin rajakaupunki-Slubicessa.

Lähdön yhteydessä on käydä hupsusti. Kävelen ohi gallerian, joka vetää puoleensa. Poikkean sisään. Nuori nainen seuraa perässäni ja esittelee itsensä. Hänen näyttelynsä on auki viimeistä päivää.  Saan yksityisesittelyn. Hänen omaperäinen, laskelmoimaton tyylinsä kahmaisee otteeseen kunnes vilkaisen kelloa ja totean juoksevani junalle, joka on jo lähdössä, minä väärällä laiturilla. Huidon. Junan lähettäjä – sama konduktöörinainen kuin tulomatkalla - odotuttaa junaa, ei vislaa pilliinsä ennen kuin olen mukana. Olen kiitollinen.

Ajattelen taas sinua, hengästyneenä. Et ole mikään mukava henkilö vaikka sanot ettet halua satuttaa enää ketään. Olet kohtuuton tuomioissasi. Oikeassaolija.  Et tule vastaan. Et ole kiinnostunut toisen hyvin- etkä pahoinvoinnista.
Vihellys ja olemme liikkeessä. Katseeni on etsinyt joka päivä kimalaisia. En näe koko matkalla juuri yhtään.

Paluu. Meno ei ole mikään meno jos sitä seuraa paluu. Se on vain heilahdus.

Isä kuljettaa veturia. Äiti on konduktööri joka viheltää junan pillillä matkaan. Komea kiharatukkainen matematiikkaa opiskeleva poika istuu ohjaamon takana. Ovi on auki kuljettamoon. Äiti juttelee sinne huutamalla. Vanhemmat kohtelevat poikaa arvostavasti. Ehkä tämä myös tasoittelee isän ja äidin arkikreyttä siinä istuessaan, vaikka yrittää toppuutella äidin puhetulvaa mahdollisista stipendeistä, professoreista, yliopistoista, ulkomaista. Vanhemmat kuljettamassa junalla poikaansa. Kaverin luokse. Opiskelemaan. Harrastuksiin. Hän jää junasta Rzebinissä. Äiti on pojasta niin hyvällä mielellä, että menee ja moiskauttaa miestään niskaan. Minua naurattaa.

Irrottelen itseäni sinusta. Kuvitelmista. Sinä olet kaikki elämäni miehet isästä alkaen. Haen hyväksyntääsi ja rakkauttasi, koska luulen tarvitsevani, etten tule ilman sitä toimeen. Luulen, että murenen kun käännät selkäsi.

Jerzmanice Lubuskiessa  kuljettaja lähtee ulos kuin entisissä linja-autoissa. Nuori nainen kysyy, voiko hänkin käydä tupakalla. Toki, konduktööri sanoo ja muistaa kutsua hänet sisään kun juna lähtee.

Raiteenvaihdot saavat aikaan eläimellisiä kurkkuääniä kuin jättimäinen roboeläin imisi meitä kitaansa.

Jos en palaisikaan.

Sinulta tulee viesti: Hei. Mä seurustelen. Ollaan kavereita.

Ei.